The Hundred and One Dalmatians

Dodie Smith: The Hundred and One Dalmatians

286 s., Egmont London 2015 

alkup. 1956

kuvitus: Alex T. Smith

Koin keväällä jonkinlaisen 101 dalmatialaista ja Cruella de Vil -buumin, jonka seurauksena luin Cruellasta kertovia kirjoja, katsoin elokuvia ja päädyin lainaamaan myös Dodie Smithin alkuteoksen The Hundred and One Dalmatians, jota tosin ryhdyin lukemaan vasta kesälomalla.

101 dalmatialaista on varmasti monille tuttu tarina ennen kaikkea Disneyn klassikkoanimaatiosta, jossa Pongo ja Perdita lähtevät etsimään Cruellan kaappaamia pentujaan ja tulevat takaisin kotiin omiensa ja muutaman kymmenen muun pennun kanssa. Sinänsä Disneyn animaatio on melko uskollinen alkuteokselle, mutta erojakin luonnollisesti on.

Dalmatialaiset Pongo ja Missis Pongo asuvat lemmikkiensä herra ja rouva Dearlyn kanssa hienossa talossa Lontoossa. Pongo ja Missis saavat 15 pentua, joten löytökoira (ja niin ikään dalmatialainen Perdita) auttaa imetyksessä. Heidän lähinaapurustossaan asuu turkkurin kanssa naimisissa oleva ja turkiksiin täysin hurahtanut Cruella de Vil, joka ihastuu ajatukseen dalmatialaisturkista. Katala Cruella kaappaa pennut. Ihmisten ollessa neuvottomia koirat tarttuvat toimeen. Hämyhaukun (Starlight Barking) avulla he saavat vihjeitä pentujen olinpaikasta ja pelastusoperaatio alkaa hahmottua.

Mielestäni alkuperäisteoksesta välittyy selvästi 1950-luvun ajankuva niin hyvässä kuin pahassakin. Itselleni jotenkin pisti silmään se, miten naishahmot koiria myöten kuvattiin hieman höperöinä ja typerinä, sellaisina joita miesten tulee suojella. Etenkin pentujen äiti Missis kuvattiin kauniina koirana, joka ei erota oikeaa vasemmasta eikä ymmärrä monimutkaisia kuvioita. Muutenkin teoksesta nousee esille tietynlaisia asenteita, joita en enää nyt pari viikkoa lukemisen jälkeen pysty erittelemään kunnolla, mutta jotka lukuhetkellä tuntuivat särähtävän esiin. Lähinnä kyse oli siitä ajatuksesta, että enää lastenkirjoissa ei puhuttaisi niin ja esitettäisi asioita näin.

Oli ihan kiinnostavaa tutustua lastenkirjallisuuden klassikkoon alkuperäiskielellä. Harvoin luen kirjoja englanniksi, mutta se on kivaa vaihtelua ja lasten- ja nuortenkirjat ovat harjaantumattomalle mitä parhain tapa aloittaa. Katsotaan mitä seuraavaksi keksin lukea buumiini liittyen!

Ps. fun fact oon oikeasti täysin kissaihminen, vaikka koiratkin on kivoja. Mutta jos valita pitää, niin kissat. Fun fact 2 sanon mun kissoja dalmatiankissoiksi, koska kumpikin on valkoisia ja kummallakin on yksi laikku päässä (ja toisella myös selässä ja jalassa). Tiedotus päättyy.

Passio

Pirkko Saisio: Passio

24h 28min., Siltala 2021

lukija: Pirkko Saisio

graafinen suunnittelu: Elina Warsta 

Kuten olen monesti sanonut, en enää oikein osaa tai pysty tarttumaan tiiliskivikirjoihin. Pirkko Saision Passiokin olisi luultavasti jäänyt minulta kokematta, jos teosta ei olisi jollain sometilillä kehuttu Sinuhe egyptiläisen kaltaiseksi nautittavaksi lukukokemukseksi. Lainasin teoksen ihan kirjana, koska arvelin etten saa sitä koskaan kirjaston e-äänikirjojen jonosta. Sain kuitenkin ja kuuntelin lumoutuneena.

Passio on laaja romaani, joka kantaa 1500-luvulta meidän päiviimme asti. Maantieteellisesti matkataan Italian Firenzestä Puolan ja Venäjän kautta aina Suomeen asti. Matkalla kohdataan monenlaisia persoonia, joita kaikkia yhdistää elämän merkityksen etsintä ja ideologisuus, kenellä uskonnon ja kenellä poliittisen aatteen sävyttämä. Nämä erilaiset, eri aikojen ihmiset sitoo yhteen erikoinen koru, jonka ruhtinatar Vasari on saanut mieheltään lahjaksi ja johon tuntuu liittyvän aina raskas taakka. Matkalla koru muuttaa muotoaan monestikin, mutta merkityksettä se ei milloinkaan jää.

Kun aloin kuuntelemaan Passiota, jouduin jonkinlaisen kirjahurmoksen valtaan, niin nautittavaa kuunneltavaa se oli. Laitoin kirjan pyörimään mennessäni keräämään viinimarjoja. Ajattelin kerätä vain yhden pensaan tyhjäksi, mutta pakko oli kerätä toinenkin, jotta sain kuunnella Passiota vielä lisää. En osaa eritellä, mikä tässä kirjassa oli niin erityisen lumovoimaista. Ehkä kaikki miljööstä hahmoihin, Saision tapa kuljettaa juonta ja sitoa vuosisadat ja ihmiset yhteen. Se, että Saisio on itse lukenut tämän äänikirjaksi, tuntuu jotenkin kruunaavan elämyksen. Pidin hänen äänestään kovasti.

Vaikka lumouduin tästä kirjasta oikein todella, teoksen loppupuolella koettiin mielestäni hienoinen lässähdys, tai ainakin minun mielenkiintoni alkoi hiipua ja kuuntelutahti hidastua. Aluksi suorastaan ahmin äänikirjaa korvillani, lopuksi viimeiset tunnit tuli kuunneltua pienemmissä erissä. Loppupuolella siis hieman petyin alkuhuuman jälkeen, mutta olihan tämä kyllä hieno romaani. Suosittelen!

Tämä läpinäkyvä sydän

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän

267 s., Otava 2021

kansi: Piia Aho

Olen nyt kesälomalla ollessani pyrkinyt lopultakin lukenaan myös pitkään lainassa olleita kirjoja, ja Tämä läpinäkyvä sydän on yksi niistä. En voi olla jälleen kerran ihmettelemättä, että miksi olen tätäkin niin pitkään odotuttanut.

Beata on hankolaisperheen tytär, jo äiti itsekin aviottomalle tyttärelleen. Eletään vuotta 1942, jolloin perhe pääsee palaamaan Hankoon miehitysajan jälkeen. Kotitalo on maalattu toisen väriseksi, mutta talosta on huolehdittu. Venäläisiä sotavankeja on Hanko täynnä, mutta niin on pian myös saksalaisia sotilaita. Kun Beata kohtaa peurapolulla venäläisvangin, ei hän voi unohtaa miehen sacher-kakun värisiä silmiä. Vankien kanssa vehkeilystä voi saada tuomion maanpetoksesta, mutta sydän ei anna unohtaa miestä.

En tiedä miten kuvailisin tätä teosta. Mieleen tulee sanat tuokionomainen, välähdysmäinen, herkkä, kuulas. Uppouduin perheen arkeen miehitysajan jälkeisessä Hangossa, kun sota vielä jatkuu ja kaikesta on pulaa. Beata on oman tiensä kulkija, jotenkin peloton. Sydämen äänen seuraaminen on aiemmin johtanut tilanteeseen, joka jätti hänet kokoamaan sirpaleita, mutta silti hän merkillisellä varmuudella uskaltaa, vaikka pelissä on tällä kertaa muutakin kuin sydän. Pelissä on koko elämä, sillä maanpetos on vakava rikos.

Pidin tästä teoksesta, vaikka se ei minussa suuria tunteita herättänytkään. Joskus sitä vain tiedostamattaankin kaipaa juuri tällaista romaania, jota ei oikein pysty edes kuvailemaan.

Seikkailijat ja kirottu linna

Jemma Hatt: Seikkailijat ja kirottu linna 

212 s., Kumma 2022

alkup. The Adventurers and The Cursed Castle 2018

suom. Jade Haapasalo

kansi: Andrew Smith

Seikkailijat ja kirottu linna on perinteinen nuorten salapoliisiromaani, jossa ratkotaan arvoitusta, pyritään harhauttamaan pahiksia ja ajaudutaan vaaraan. Aloin lukemaan tätä kirjaa alunperin sillä ajatuksella, että voisin ottaa tämän vinkkauspakettiini. En kuitenkaan liiemmin pitänyt tästä kirjasta, sillä tästä tuntui puuttuvan tyystin salapoliisiromaaneille tarpeellinen jännitys.

Serkukset Lara ja Rufus lähetetään omituisen isosetä Herbin luokse kesää viettämään, kun Laran äiti joutuu yllättäen lähtemään työmatkalle ulkomaille. Isosetä Herb asuu suvun vanhassa linnassa, jonka väitetään olevan kirottu. Lara ja Rufus päätyvät pian ratkomaan arvoitusta apunaan Tom, joka on linnan työntekijöiden poika ja joka on viettänyt linnassa paljon aikaa jo pienestä pitäen.

Sinänsä linnan kiroukseen liittyvä arvoitus ja vihjeet sen ratkaisemiseksi ovat ihan nokkelia, mutta todellinen jännitys puuttuu. Tapahtumat kiitävät eteenpäin ja vaikka kapuloita heitellään rattaisiin, ei jännitys nouse oikein missään kohtaa. Hahmotkin jäävät jotenkin etäisiksi kaikessa stereotyyppisyydessään. Teokselle on olemassa jatko-osakin, mutta en aio lukea sitä.

Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja

Hannu Mäkelä: Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja

190 s., Kirjapaja 2021

Lukeminen on harrastuksistani epäilemättä pitkäaikaisin ja rakkain. Useat lapsuus- ja nuoruusmuistoni liittyvät hetkiin, jolloin olen riemuinnut hyvän kirjan löytämisen ilosta ja nauttinut lukemisesta. Mieleen muistuu hetkiä, jolloin minulle on luettu ääneen ja minuun on istutettu pääosin äitini toimesta rakkaus tarinoita ja kirjoja kohtaan. Ne ovat voimakkaita muistoja, ja usein jos mietin vaikka teinivuosien kesälomia, mieleeni palaa ensimmäisenä se ihana autuus, kun sai vain lukea päivät pääksytysten.

Tiedän siis mitä on lukemisen ilo. Hannu Mäkelä on kirjoittanut aiheesta kokonaisen omakohtaisen kirjan, ja lukemisen ilosta lukeminen oli myös ilo. Teoksessa on kiinnostavia muistoja ja näkökulmia kirjallisuuden vaikutuksesta ihmiseen. Mäkelä ulottaa ajatuskulkunsa myös kirja-alaan ja kielen kehitykseen. Lukemisen ilo on siis hyvin kattava teos, joka tarjoaa näköaloja laajasti.

Hannu Mäkelä on selvästi lukenut mies. Hän tuntee kirjallisuuden ja kielet, kulttuurit ja historian sen ympärillä. Olen aiemminkin lukenut hänen teoksiaan, joten asia ei toki tullut yllätyksenä, mutta tässä teoksessa se kuitenkin entisestään korostuu. Suosittelen tätä kirjaa kaikille niille, jotka myös tietävät, mitä on lukemisen ilo.