Tekijä

Enni Mustonen: Tekijä

Syrjästäkatsojan tarinoita, osa 10

480 s., Otava 2022

kansi: Timo Numminen

Enni Mustosen suosittu Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on nyt tullut päätökseensä. Sarjan pari edellistä osaa eivät ole mielestäni olleet vahvinta Mustosta, mutta Tekijä on jälleen taattua laatua ja huipentaa sarjan todella upeasti. Oli uskomattoman ihanaa huomata, miten tarina tempaisi mukaansa ja kirjaa ei olisi malttanut laskea käsistään. Mielenkiintoinen, vetävä päätös tälle sarjalle!

Viena Blume on palannut Yhdysvalloissa viettämiensä vuosien jälkeen takaisin Suomeen ja lapsuudenkotiinsa Leppävaaraan. Eletään 1960-luvun alkuvuosia. Huvilaa emännöi edelleen suvun kantaäiti, iäkäs Ida-mumma, jonka rohkaisemana Viena uskaltaa luottaa siihen, että löytää jälleen paikkansa Suomessa. Opiskelemaan hän ei ainakaan enää yli kolmekymppisenä aio palata, se on selvää, sillä hän on ennen kaikkea tekijäluonne.

Töitä tekijälle löytyy Marimekosta, ja Vienan kautta lukija pääseekin seuraamaan Armi Ratian ja Marimekon vaiheita ihan eturivistä. Pidin tästä Marimekko-ulottuvuudesta paljon, se oli kiinnostavasti ja uskottavasti kuvattu. On jotenkin mukavaa, että lukija saa Vienan kauttaa kurkistuksen tuon tunnetun brändin vaiheisiin.

Aikaisemmin olen kokenut, että Viena jää hahmona jotenkin etäiseksi, mutta tässä teoksessa häneen pääsee tutustumaan paremmin. Erityisesti leskeksi jäämisen jättämä suru ja siitä kumpuava yksinäisyydentunne kuvataan tässä kirjassa hyvin Vienan etsiessä paikkaansa maailmassa. Vaikka Viena on tarinan keskushenkilö, seurataan kirjassa myös aiemmista osista tuttujen Peltosten ja Kukkosten sekä tietenkin Ilpo-veljen ja Kirsti-äidin sekä enojen perheiden vaiheita.

Mielestäni Mustonen päättää sarjansa todella onnistuneesti. Tätä kirjaa lukiessa tuli tunne, että nyt ollaan niin sanotusti kotona, kaiken keskipisteessä ja silti avoimena uusille tuulille. Samoihin tunnelmiin kirja myös päättyy. Teos saa onnellisen mutta ei kliseisen lopun. Uusia avauksia odotellessa!

Martan tarina

Enni Mustonen: Martan tarina - pienoisromaani

133 s., Kirjamedia Oy/Kirjakauppaliitto 2021

kansi: Noora Westerlund

Vuoden 2021 Kirjan päivien kunniaksi kaupanpäällisinä jaettu Enni Mustosen Martan tarina kertoo Syrjästäkatsojan tarinoiden Pukijasta ja Näkijästä tutun Martta Valon elämästä ennen Amerikkaan lähtöä. Pienoisromaanissa pureudutaan sisällissodan aikaan eli vuosiin, jotka antoivat sysäyksen Amerikkaan muutolle.

Pohjanmaalta kotoisin oleva Martta Valo on viinaanmenevän kurikkalaisen työmiehen ja tämän vaimon vanhempi tytär, joka vasta ripiltä päästyään lähtee piikomaan kauas kotoaan aina Längelmäelle asti. Ylitalon tilalla hän lunastaa paikkansa vanhan emännän luotettuna sisäpiikana, mutta ankarat ajat ovat tulossa, kun maa jakautuu punaisiin ja valkoisiin. Kun sota päättyy, ei mikään ole enää likimainkaan entisellään.

Martan tarina tarjoaa tarkemman kuvauksen asioista, joita on jo sivuttu Syrjästäkatsojan tarinoissa. Sinänsä siis mitään uutta ja yllättävää ei ole tarjolla, mutta ihan kiinnostava lukupaketti tämä kuitenkin oli. Pidin Martan pohjalaisesta mielenlaadusta, mutta eniten hahmoista taisin kuitenkin pitää vanhasta emännästä, joka oli järkähtämätön ja reilu. Nopealukuinen teos, ei nyt mikään kirjallisuuden helmi varsinaisesti, mutta ihan kiva lisälehti sarjaan.

Tässä kirjassa on muuten todella hieno kansi, pidin siitä kovasti. Nyt lukemisen jälkeen se avautuu myös ihan uudella tavalla.

Näkijä

Enni Mustonen: Näkijä

Syrjästäkatsojan tarinoita, osa 9

21 h 14 min., Otava 2021

lukija: Erja Manto

Enni Mustonen on yksi suosikkikirjailijoistani, sillä hän kuvaa historiaa todella elämänmakuisesti ja hänen henkilöhahmoihinsa on yleensä helppo tarttua. Kuuntelin tässä ihan hiljattain sarjan 8. osan Pukija, ja olin jo sen kohdalla vähän että "voi ei". Nyt tämän 9. osan jälkeen olen vielä enemmän sillä fiiliksellä, sillä kuuntelin tämän lähinnä sillä ajatuksella, että haluan joka tapauksessa lukea koko sarjan läpi, niin ei tätä nyt toiseksi viimeisen osan kohdalla kesken jätetä.

Viena Aaltonen, Kirstin tytär ja Idan tyttärentytär, on asettumassa pysyvästi Yhdysvaltoihin, siellä sinne hänet ankkuroi paitsi työ, myös tärkeät ihmiset ammatillisesta oppiäidistä Martta Valosta aina juutalaisvainoja aikanaan paenneeseen Johniin. Yhdysvalloissa Vienan elämään mahtuu monenlaisia käänteitä, sellaisiakin, jotka saavat hänet välillä palaamaan Suomeen. Hän etsii paikkaansa, eikä tie ole hänelle helpoin, sillä välillä paikkansa löydettyään hän joutuukin rakentamaan elämäänsä aivan uudelleen.

Viena jää minulle tässäkin teoksessa ihan yhtä etäiseksi kuin edeltävässä osassa. En kerta kaikkiaan saa hänestä oikein kiinni, mutta ei se toisaalta ole ihmekään, sillä teoksesta jää muutenkin kaikkein vahvimmin mieleen se, miten paljon tässä kuvailtiin Vienan työkuvioissa tapaamaa Marilyn Monroeta ja tämän elämänvaiheita. Myös erinäisten elokuvien kuvaamisesta ja puvustamisesta laveasti kertovat  osuudet jäivät mieleen, mutta eivät yksityiskohtaisesti eivätkä positiivisessa mielessä, vaan pikemminkin tylsistyttävinä osioina varsinaisen juonen venyttäjänä.

Suomin tätä kirjaa nyt ankarasti, sillä olen ihan oikeasti pettynyt. Mitä on tapahtunut sille vetävälle ja asiantuntevista kuvauksistaan huolimatta koko ajan hyvin etenevälle kerronnalle? Mitä on tapahtunut sille, että henkilöhahmojen elämänkuohuihin on helppo tempautua mukaan ja myötäelää niin iloissa kuin suruissakin? Kaikki se tuntuu tästä kirjasta puuttuvan.

Mustonen on sanonut, että sarjasta on tarkoitus tulla 10 osan pituinen. Toivon, että seuraava osa oikeasti antaa sarjalle sellaisen sinetin kuin sen alkupään vahvat kirjat antavat odottaa. Tämä ei nyt ihan vakuuta, sillä tiedän Mustosen pystyvän niin paljon parempaankin.

Pukija

Enni Mustonen: Pukija

Syrjästäkatsojan tarinoita 8

16 h 51 min., Otava 2020

lukija: Erja Manto

Olen yleensä lukenut Syrjästäkatsojan tarinoiden uuden osan aina hetipian sen ilmestyttyä, mutta koska oikeastaan koko viime  vuoden minua vaivasi lukulamaannus, jäi Pukija odottamaan parempia hetkiä. Otin touko-kesäkuun taitteessa käyttöön kokeilujakson Suomalainen plus -sovelluksesta ja bongasin sieltä Pukijan äänikirjana ja vieläpä Erja Mannon lukemana, joten nappasin sen ensimmäisenä kuunteluun.

Pukija sijoittuu 1950-luvun alkuun. Tarinan keskiössä on Viena Aaltonen, Kirstin tytär ja Idan tyttärentytär. Palattuaan kotiin Englannista, jossa on ollut piikomassa, Viena etsii paikkaansa kotimaassa. Kirsti on huolissaan tyttärestään ja hänellä on omat näkemyksensä siitä, mihin suuntaan Vienan kannattaisi pyrkiä, mutta tytär valitsee itse tiensä ja suuntaa muotialalle. Hän pääsee puvustajaksi Suomen filmiteollisuuteen, ja lopulta tie pukujen ja puvustamisen parissa kuljettaa Vienan Armi Kuuselan matkassa Yhdysvaltoihin Miss Universum -kisoihin. Yhdysvalloissa hän kohtaa kurikkalaislähtöisen Martta Valon, joka suorannuottisen pohjalaisena alkaa oitis värvätä Vienaa aisaparikseen Universalin studioille puvustonhoitajaksi.

Pukija on yhtä mukaansatempaava kuvaus kuuluisuuksien kulisseista kuin sarjan aiemmatkin osat. Teos vilisee tuttuja nimiä kotimaisten elokuvien näyttelijäkaartista ja muotimaailmasta, paikoitellen siinä mielessä ehkä vähän liikaakin, että nimien latelu ja Vienan elämän sitominen kuuluisuuksiin tuntuu välillä pääasiallisemmalta kuin varsinaisen juonen kuljetus. Itselleni teoksen parasta antia oli kuvaukset perhepiiristä, Ida-mumman talolta ja kotimaasta ylipäätään. Vaikka Viena kohtaakin monenlaisia kiinnostavia ihmisiä, pääsee maailmalle ja saa hienoja mahdollisuuksia, päällimmäisenä jää mieleen kuitenkin ajatus siitä, että ei Vienan elämässä itsessään nyt kuitenkaan oikein mitään tapahtunut. Hahmo jää jotenkin etäiseksi, mutta en tiedä miksi. Ida ja Kirsti ovat aina tuntuneet jotenkin läheisemmiltä hahmoilta. En usko, että asiaan on merkitystä sillä, että kuuntelin tämän teoksen äänikirjana toisin kuin aiemmat osat.

Tarinankertojana Mustonen on omaa luokkaansa ja kyllä tämäkin teos viihdytti ja tempaisi mukaansa, vaikka päähenkilö hieman etäiseksi jäikin. Nyt kun Suomalainen plussan kokeilujaksoa on vielä jäljellä, aion kuunnella sarjan uusimmankin osan. Toivottavasti siinä pääsisin tutummaksi Vienan kanssa.

Sotaleski

Enni Mustonen: Sotaleski

Syrjästäkatsojan tarinoita 7

525 s., Otava 2019

kansi: Timo Numminen 

 

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan uuden osan odotus on muodostunut minulle jokakeväiseksi tapahtumaksi. Luvassa on aina ollut hyviä lukuhetkiä eikä tämäkään kevät ollut sarjan osalta poikkeus. Sotaleski on nimenä ennakoiva ja hieman pelkäsin, että tämä osa olisi kovin synkkä. Todellisuudessa tässä kirjassa on sotavuosista ja kohtalon käänteistä huolimatta yllättävän paljon uskoa tulevaisuuteen.

 

Eletään kesää 1939. Karjalan kannaksella on käynnissä linnoitustyöt, sillä sodan uhka leijuu jo ilmassa,vaikka sitä yritetäänkin vähätellä. Iivokin on vapaaehtoisena mukana linnoitustöissä. Kirsti ja heidän tyttärensä Viena matkaavat myös kannakselle Iivoa tapaamaan. Kaikki näyttää siellä rajan tuntumassa niin kovin toisenlaiselta kuin kotona Leppävaarassa. Kun sota marraskuussa syttyy, muuttuu koko Erikssonin perhekunnan elämä. Idan hoiviin saapuu sotavuosien myötä niin tuttuja kuin tuntemattomiakin pakoon pommituksia ja kukin pelkää omiensa puolesta. Kirstin ompeluliike hiljenee pommituksien ja kangaspulan myötä. Pula-aika näkyy kaikkialla, vaikka Ida osaakin loihtia vähästäkin riittävästi.

 

Sotaleski kuvaa sotavuosien todellisuutta eritoten naisten ja lasten näkökulmasta. Kirsti on edelleen keskushenkilö, mutta näkyvässä osassa ovat myös Ida ja Viena sekä karjalaisperheen, johon Kirsti ja Iivo tutustuivat jo kannaksella. Myös Idan täyshoitolassa joa vuosikaudet asunut iäkäs maisteri nousee nyt entistä tärkeämpään rooliin, kun muut miehet ovat rintamalla.

 

Viihdyin tämän teoksen parissa todella hyvin ja olin mielissäni siitä, että nyt teoksen tapahtumat ovat jälleen palanneet kotimaahan Pariisin aikojen jälkeen. Juonenkäänteet tuntuvat aidoilta ja Kirstin matkaan ja heidän perheensä ja läheistensä käänteisiin on helppo tempautua mukaan. Välillä tämä kirja liikutti kyyneleet silmäkulmiin, välillä nyki suupieliä ylöspäin. Se kertoo siitä, miten taitavasti Mustonen osaa kuvata tätäkin historian ajanjaksoa. Sotavuosia värittää pelko ja selviytyminen, mutta kuitenkin vielä niitäkin enemmän kyky iloita ajallaan ja ottaa hetkestä kaikki irti.

Jälleen kerran jään odottamaan sarjan jatkoa. Mustonen vieraili kirjastossamme syksyllä 2017 ja hän kertoi silloin, että sarjasta tulee kymmenosainen. Vielä on siis muutamaksi kevääksi luvassa hyviä hetkiä Syrjästäkatsojan tarinoiden kanssa. On mielenkiintoista nähdä vieläkö päähenkilönä jatkaa Kirsti vai onko sukupolvien ketjussa jo Vienan vuoro. Melkein kyllä arvelen jälkimmäistä. 

♠♠♠♠½

Taiteilijan vaimo

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

429 s., Otava 2018

 Syrjästäkatsojan tarinoita 6

Enni Mustosen uusin romaani, Syrjästäkatsojan tarinoiden 6. osa Taiteilijan vaimo ilmestyi muutama viikko sitten. Taiteilijan vaimo on ollut minulle tietyllä tapaa kevään odotetuin romaani, sillä Syrjästäkatsojan tarinat ovat vieneet minut mukanaan ja tuttujen hahmojen pariin on aina hauska palata. Tosin uusimmasta Yhteishyvä-lehdestä luin tänään Mustosen haastattelua ja työn alla olevan seuraavan kirjan nimi kalskahti aika pahaenteiseltä. Mutta ehkä ensi keväänä on sen vuoro, nyt tarkastellaan Kirsti Erikssonin elämää 1920-luvun Pariisissa ja Suomessa taiteilijan vaimona ja itsenäisenä yrittäjänä.

Kirsti Eriksson on oleskellut Pariisissa jo jonkin aikaa ja työskennellyt sikäläisissä tunnetuissakin muotitaloissa. Kun on aika palata Suomeen, on Kirstillä mukana runsaasti pariisilaisia tuotteita vaatteiden somistamiseen sekä sormessa kihlasormus. Kirsti on mennyt kihloihin vienankarjalaisen taiteilijan Iivo Borissaisen kanssa, joka on ollut tuttu näky Albergassakin. Kotiinpaluu tuntuu hyvältä ja uudet tuulet puhaltavat Kirstin elämässä kaikin puolin, vaikka elämä ei aina parhaimpia puoliaan näytäkään.

Taiteilijan vaimo kuvaa Kirstin ja hänen läheistensä elämää useamman vuoden ajanjaksolla ja paljon käänteitä tuohon aikaan mahtuukin. Paitsi avioliitto myös oman yrityksen perustaminen ja etenkin esikoislapsen syntymä mullistavat Kirstin elämän. Kotona Albergassakin elämänrytmi muuttuu ja lopulta Kirstille valkenee totuus myös hänen syntyperästään. Kirsti elää muutoksen vuosia, ja elämänsä käännekohdassa tuntuu olevan myös hänen äitinsä Ida.

Taiteilijan vaimo ei ole mielestäni ihan niin vetävä kuin sarjan aikaisemmat osat, mutta vauhtiin päästyään tarina piti otteessaan ja lukeminen oli vaivatonta. Teoksen keskeiset hahmot ovat edelleen tuttuja ja samanlaisia kuin aiemminkin, vaikka muutoksia heidänkin kuvioissaan tapahtuu. Mustonen on jälleen kirjoittanut historian eläväksi. Seuraavaa osaa jo melkeinpä odottelen hienoisella jännityksellä!

♠♠♠♠

Ruokarouvan tytär

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Syrjästäkatsojan tarinoita 5

496 s., Otava 2017

kansi: Timo Numminen

arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

 

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinat ovat onnistuneet vuosi vuoden jälkeenkin pitämään mielenkiintoni yllä ja usein olen jo alkanut odottamaan uutta osaa hyvissä ajoin. Tänä vuonna minulle kävi jokin lipsahdus ja päädyinkin varausjonossa ties mille sijalle, vaikka yleensä olen ollut ihan ensimmäisten joukossa jonossa. Päätin pyytää tästä arvostelukappaleen, sillä en millään malttanut odottaa omaa vuoroani kirjaston varausjonossa. Kiitos kustantajalle, että soitte tälle malttamattomalle mustosfanille mahdollisuuden jatkaa sarjan parissa heti teoksen ilmestyttyä!

Kirjoitin viime kesänä Ruokarouvan luettuani, että minusta toisaalta tuntuu kuin olisin lukenut sarjan viimeisen osan, vaikka samalla ounastelin ruokarouva-Idan tyttären Kirstin pääsevän seuraavaksi tarinan keskiöön. Jostain syystä olen erityisen ylpeä oivalluksestani sarjan jatkon suhteen, sillä todellakin tämän teoksen keskiössä on nimensä mukaisesti ruokarouvan tytär Kirsti. Vaikka toisaalta tuntuu hieman haikealta ettei sarjassa enää seurata niin kiinteästi Idan vaiheita, antaa päähenkilön vaihtaminen kirjailijalle mahdollisuuden kasvattaa tätä erittäin vetävää sarjaa vielä laajemmaksi. Päähenkilön vaihtamisesta johtuen lukija pääsee myös seuraamaan yhteiskunnallisia ja kulttuurisia virtauksia aitiopaikalta Kirstin mukana, ja se tuskin olisi ollut enää mahdollista perheellisen ja aloilleen asettuneen Idan kanssa.

Ruokarouvan tytär sijoittuu vuosiin 1924-1927 ja miljöönä nähdään niin Helsinki kuin Pariisikin. Kirsti on varttunut nuoreksi naiseksi ja opiskelee ranskaa Helsingin yliopistossa aivan kuten runoutta opiskeleva kasvattisisar Allikin. Ida toivoo tyttärilleen helpompaa tietä kuin itsellään ja kannustaa tyttöjä hankkimaan maisterin paperit. Kirsti kuitenkin huomaa viihtyvänsä paremmin Miilin ompelimossa hattuja somistamassa ja pukuja suunnittelemassa kuin yliopiston luennoilla. Opintojensa ja työnsä ohella Kirsti ehtii kokea myös ensirakkauden, jonka suhteen hänen täytyy tehdä vaikeitakin valintoja. Elämä näyttää Kirstille varjoisimpia puoliaan ja hakeakseen elämäänsä uusia tuulia hän matkustaa Pariisiin. Pariisissa hän pääsee keskelle tuoreimpia muotivirtauksia ja huomaa löytävänsä uutta suuntaa elämälleen.

Ruokarouvan tytär jatkaa samalla linjalla kuin sarjan aiemmatkin osat eli mielenkiinto pysyy yllä, juonenkäänteet ovat uskottavia ja lukija pääsee tutustumaan ajan keskeisiin henkilöihin päähenkilön tuttavapiirin kautta. Kirsti tuntuu edelleen samanlaiselta helposti lähestyttävältä luonnonlapselta, jollaiseksi hänet koin Ruokarouvassa. Muut teoksen keskeiset hahmot eivät kuitenkaan tuntuneet niin "läheisiltä" kuin etenkin edellisessä osassa, mutta onneksi kiinnostava miljöökuvaus ja Kirstin vaiheet muutenkin korvaavat tuon asian. Täytyy myöntää, että en aluksi ollut kovin innostunut Kirstin Pariisiin lähdöstä, mutta Mustonen onnistuu kuvaamaan Pariisinkin hyvin kiinnostavasti ja kodikkaasti.

Tämän teoksen kansiliepeessä todetaan, että sarja jatkuu. Se on hienoa se, ja Mustosen tahdin tuntien uskallan toivoa uutta osaa jo ensi vuodelle! Odotan suurella mielenkiinnolla millaiseksi saagaksi tämä sarja kasvaakaan ja päästäänkö vielä Kirstin jälkeen seuraamaan hänen jälkeläistensä vaiheita kuin sukutarinassa ikään. En lainkaan ihmettele, että kirjastoissa Mustosen uutuukaiseen ilmestyy salamannopeasti pitkät varausjonot, sillä hän osaa kirjoittaa hyvin elävästi ja tuo historian lähelle lukijaa.

♠♠♠♠½

Ruokarouva

Enni Mustonen: Ruokarouva

430 s., Otava 2016

Syrjästäkatsojan tarinoita 4

kannen suunnittelu: Timo Numminen

kannen kuvat: Lehtikuva & Norra Solberga Hembygdsförening

 

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoista alkaa muodostua minulle jo jonkinlainen vuoden tapaus, sillä tämä on jo neljäs kesä peräkkäin, kun olen innolla odottanut pääseväni lukemaan uutta Mustosta. Ruokarouva on nyt mielestäni kokonaisuutena melko erilainen kuin sarjan aikaisemmat osat, mikä johtuu Idan elämäntilanteesta. Teoksen päättyessä minulle jäi sellainen olo, että saatoin juuri hyvinkin lukea sarjan viimeisen osan. Yleensähän Mustosella on ollut tapana vihjata lopussa mitä Idalle seuraavaksi tapahtuu, mutta nyt en sellaista saanut haraviini.

 

On kulunut lähes kymmenen vuotta siitä, kun Idan pesti Albert Edelfeltin emännöitsijänä päättyi. Tuolloin Ida päätti matkata Ruotsiin ja aloittaa siellä elämänsä puhtaalta pöydältä, sillä hän oli raskaana ja muutto mahdollisti leskeksi tekeytymisen ja säästi lapsen ikäviltä leimoilta. Ruotsissa Ida emännöi erään vanhan herran kartanoa, kunnes mies sitten korkeassa iässä kuolee. Onnekseen Ida saa pienen perinnön ja päättää palata Kirsti-tyttärensä kanssa Suomeen. On vuosi 1914, eikä Ida osaa aavistaakaan millaisiin myllerryksiin Suomi vielä joutuu ja ihmiset sen mukana.

 

Idan elämä on siis nyt kovin erilaista paitsi äitiyden vuoksi niin myös taloudellisista syistä. Suomeen palattuaan Ida tahtoo perustaa täysihoitolan johonkin sopivaan huvilaan ja sen hän myös tekee. Nopeasti hän saakin muutamia asukkaita huvilaansa sekä löytää ympärilleen todellisten luottoihmisten piirin. Ida ei ole enää mikään tavallinen palkollinen, vaan hän on ihan vapaaehtoisesti valinnut haluavansa jatkaa toisten ihmisten ruoanlaittajana ja siivoojana - vaikkakin nyt omassa huvilassaan ja omilla ehdoillaan. Hänen ruokapöydässään istuu rinnakkain niin yliopisto-opiskelijaa kuin tunnettuja kulttuurivaikuttajia Leinon veljeksistä L. Onervaan ja Leevi Madetojaan. Vaikka Idan yhteiskunnallinen status onkin nyt kohonnut, ei hän silti ole ihan samalla viivalla esimerkiksi naapurin Viivi-rouvan kanssa, vaikka he ystäviä ovatkin. Idassa elää edelleen työläisen sielu, ja vaikka hän onkin osaansa tyytyväinen, niin Kirstille hän haluaa parempaa.

 

Ruokarouvassa päästään seuraamaan Idan vaiheita vuosina 1914-1918. Idan täysihoitola sijaitsee pienen matkan päässä Helsingistä, jossa poliittiset virtaukset todella kuohuttavat. Kaikuja ja konkretiaa siitä kantautuu myös täysihoitolan kulmille, mutta suurempaa hätää ei Idalla ja hänen ruokakunnallaan kumminkaan ole. Huvilan parvekkeelta hän syrjästä katsoo, kuinka Helsingissä leimuaa. Nyt Idasta onkin tullut hieman toisenlainen syrjästäkatsoja, joka yrittää tasapainoilla neutraalissa välimaastossa.

 

Pidin tämän teoksen hahmoja helposti lähestyttävinä ja aitoina tyyppeinä. Erityisesti tykästyin Haapaluoman Iisakkiin, joka auttoi Idaa saamaan huvilan kuntoon ja jäi vielä asumaan sivurakennukseen autellakseen Idaa maa- ja huoltotöissä. Iisakki on lähtöisin Pohjanmaalta ihan kuten Idakin, ja miehen leviä pohojalaanen murre tuo teoksen kerrontaan mielestäni mukavan säväyksen. Pidin myös Kirstistä, joka on samalla kertaa luonnonlapsi ja innokas koulutyttö, joka viihtyy yhtä hyvin lehmiä lypsämässä kuin kirjoja lukemassakin. Idan täysihoitolan asukkaatkin tuntuivat tulevan nopeasti tutuiksi, mutta naapurin pariskunnasta en erityisesti perustanut.

 

Ruokarouva on mielestäni todella mukaansatempaava osa jo ennestäänkin hienoon Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaan. Mustonen on säilyttänyt läpi sarjan todella tasaisen ja hyvän kertojanotteen, enkä osaa sanoa olisiko joku sarjan osista ylitse muiden. Harvoin tulee lukeneeksi sarjaa, jonka kaikista osista pitää tasaisesti yhtä paljon! Nyt jäänkin sitten odottamaan jatkaako Mustonen vielä tätä sarjaa vai keksiikö hän vaihteeksi jotakin uutta. Ehkä seuraavaksi ääneen pääseekin Kirsti?

 

♠♠♠♠½

Emännöitsijä

Enni Mustonen: Emännöitsijä

Syrjästäkatsojan tarinoita 3

447 s., Otava 2015

 

Voi miten odotinkaan innolla jatkoa Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoihin, sillä aikaisemmat osat Paimentyttö ja Lapsenpiika tekivät minuun suuren vaikutuksen. Emännöitsijä jatkaa Syrjästäkatsojan tarinoita yhtä vakuuttavasti ja aidosti kuin sarjan aikaisemmat osat. Mielestäni tämä sarja on osoittautunut todella mukaansatempaavaksi, historiallisesti realistiseksi ja viihdyttäväksi kokonaisuudeksi, ja odotankin jo taas seuraavaa osaa - kuinkas muutenkaan!

 

Eletään vuotta 1900 ja Ida pakkaa kirstuaan vaihtaakseen palveluspaikkaa nyt, kun Aino ja Jean Sibeliuksen perhe muuttaa ulkomaille. Uusi pesti on järjestetty taidemaalari Albert Edelfeltin ateljeerista, jota parikymppinen Ida alkaa tarmokkaasti huushollata eli emännöidä. Aino Sibelius on tosin hieman arvelevalla kannalla, sillä yleisesti tiedään Edelfeltin ja tämän entisen emännöitsijän suhteesta. Idan elämän täyttää kuitenkin lähinnä työ, mutta kuitenkin niinä viitenä vuotena, jotka hän viettää ateljeerin emännöitsijänä, hän kokee myös romanssin työnantajansa kanssa.

 

Vaikka Idan elämä on nyt aiempaa vapaampaa, kun hän saa huushollata oman mielensä mukaan ja lähteä vaikka huvittelemaan lupia kyselemättä, tuntuu hänestä silti siltä kuin hän ei eläisi vieläkään elämäänsä. Turhautuneena Ida toivookin, että saisi lopultakin oman elämän: Albert on paljon poissa matkoillaan ja sitä paitsi perheellinen mies, kun taas Idalla ei ole oikein ketään. Muilla on tulevaisuudensuunnitelmia opintojen tai perheen parissa, mutta Ida vain odottaa ja antaa elämänsä kulua. Yllättävä tapahtuma muuttaa Idan elämän, kun hän on työskennellyt ateljeerissa viisi vuotta. Matka johtaa jälleen jo Paimentytön aikaisten tuttavien luo.

 

Kirjoitin Lapsenpiiasta vuosi sitten niin osuvasti, että taidanpa lainata omia sanojani tässä kohtaa, sillä ne sopivat kuvaamaan myös tätä romaania: "Mustonen kuvaa jälleen hienosti yhteiskunnan kerrostuneisuutta, jossa keskiöön nousee yksinäinen piikatyttö ja tunnettujen kulttuurivaikuttajien sivistyneistö, jonka elämä ei välttämättä ole kovinkaan helppoa, kuten Ida saa huomata. Kaksikerroksisuus antaa tällekin romaanille syvyyttä". Tarina saa aivan omanlaistaan nostetta, kun koko ajan putkahtaa esiin historiasta tuttujen taidevaikuttajien nimiä ja yhteiskunnan kerrosten kuvaaminen luo perspektiiviä tämän teoksen kokemiseen.

Siinä missä aikaisemmissa osissa, etenkin Lapsenpiiassa, hahmoihin on ollut helppo kiintyä, tässä osassa se oli todella vaikeaa. En itse asiassa kiintynyt kehenkään hahmoon. Elisabethinkadun naapureista suurin osa lähinnä ärsytti tai jäi niin pintapuolisiksi hahmoiksi, ettei heihin voinut kiintyä. Samaa voisin sanoa Edelfeltin suvusta, ja vaikka Albert itse olikin yksi päähenkilöistä, en missään vaiheessa kokenut häntä mukavaksi hepuksi tai vanhaksi ystäväksi, jollainen kirjan hahmosta voi joskus kehkeytyä. Mustonen ei liene tehnyt hahmoista tieten tahtoen tällaisia, tai mistäs minä tiedän onko se tahallinen ratkaisu, mutta jotenkin se toimii tehosteena sille mielikuvalle, että Ida tuntuu todellakin olevan yksin omassa kuplassaan ennen kuin kypsyy tekemään itsenäisiä päätöksiä ja puhkaisemaan sen kuplan.

Vaikka valtaosa hahmoista jääkin minulle vieraiksi, pidin tästä kirjasta todella paljon. Oli ihanaa ottaa kirja käteen ja antaa sujuvan tarinan ja sujuvan tekstin viedä mennessään. Kaksikerroksisuuden ja historian lisäksi pidin tässä kirjassa erityisen paljon myös Helsingin kuvauksesta. Jotenkin tuli ihan sellainen tunne kuin olisin itsekin tallustelemassa 1900-luvun alun Helsingin katuja, sillä niin elävästi Mustonen kuvaa sen ajan Helsinkiä. Kaupunkimiljöö ei yleensä ole minulle mieluisin miljöö, mutta nyt siitä tulee kotoisa olo.

♠♠♠♠½

Lapsenpiika

Enni Mustonen: Lapsenpiika

368 s., Otava 2014

kannen suunnittelu: Timo Numminen

kannen kuva: Björn Cederhvarf

Enni Mustosen Lapsenpiika on yksi eniten odottamani kevään uutuuskirja, jonka onnistuin varaamaan kirjastosta ajoissa ja sainkin tämän luettavakseni ensimmäisenä. Täytyy sanoa, että odotus palkittiin todella hyvin, sillä Lapsenpiika jatkaa vakuuttavasti sarjaa avausosan, Paimentytön, jälkeen. Lapsenpiika oli tunnelmaltaan sellainen teos, että ihan harmittaa, kun kirja loppui.

Lapsenpiika kertoo nyt 18-vuotiaaksi varttuneen Idan elämästä Aino ja Jean Sibeliuksen perheen lastenhoitajana, jonka vastuulla on paitsi lapset usein myös muut taloustyöt. Idan elämä on nyt valoisampaa ja siinä on vähemmän vastoinkäymisiä, mutta nuori nainen kokee edelleenkin olevansa ulkopuolinen, syrjästäkatsoja. Sibeliusten mukana Ida asuu ensin Helsingissä ja myöhemmin Keravalla, jonne perhe muuttaa halvemman kortteerin ja lapsille sopivan ympäristön perässä.

Mustonen kuvaa jälleen hienosti yhteiskunnan kerrostuneisuutta, jossa keskiöön nousee yksinäinen piikatyttö ja tunnettujen kulttuurivaikuttajien sivistyneistö, jonka elämä ei välttämättä ole kovinkaan helppoa, kuten Ida saa huomata. Kaksikerroksisuus antaa tällekin romaanille syvyyttä samalla tavalla kuin Paimentytöllekin. Sibeliusten koti ja perheenjäsenet on kuvattu yhtä uskottavasti kuin Idakin. Hahmoihin kiintyy, sillä Mustonen on luonut heistä hyvin eläviä ja aitoja. Erityisesti pikkuinen Ruth jäi suosikikseni. Hahmojen tunnetilat välittyvät lukijalle hyvin, samoin kuin miljöökin. Mustonen tosiaankin osaa kuvata asioita selkeästi, mutta jättäen lukijalle tilaa kuvitella myös itse.

Pidin paljon siitä, miten Idan henkilökohtainen elämä työn ulkopuolella on kuvattu. Ida ei jää pelkäksi piiaksi, vaan hänestä tulee enemmän itsenäinen yksilö. Paimentytössä Ida oli toki nuorempi kuin nyt, joten hahmon kasvu itsenäisemmäksi on hyvin ymmärrettävää. Muutos on positiivinen, sillä vapaa-ajalla kohdattu tavallinen kansanelämä on virkistävää vaihtelua Idan ainaiselle työnteolle sivistyneistöperheessä. Romanttinen sivuväre, joka Idan elämään tulee, on jotenkin todella piristävä: Mustonenhan tunnetusti taitaa romantiikan siinä missä historiankin, joten siitä tulee todella oivallinen lisämauste tähän kirjaan.

Teos kulkee sujuvasti eteenpäin niin juonensa kuin kielensäkin puolesta. Lisäksi tässä kirjassa on oikeasti todella miellyttävä tunnelma, jonka parissa viihtyy helposti tovin jos toisenkin. Lapsenpiika on kokonaisuutena onnistunut romaani, jonka jatko-osan tulen ihan varmasti lukemaan. Silloin tapaamme Idan ilmeisesti Albert Edelfeltin palkollisena. Odotan, että Ida ottaisi tuolloin oman elämänsä kulun vielä vankemmin omiin käsiinsä kuin lapsenpiikana ollessaan.

♠♠♠♠½

Paimentyttö

Enni Mustonen: Paimentyttö

363 s., Otava 2013

kansi: Timo Numminen

Heti kun keväällä sain haraviini, että Mustoselta on tulossa uusi teos, tiesin lukevani sen. Odotin täpinöissäni milloin pääsen varaamaan sen kirjastosta ja kun niin lopulta tapahtui, pääsin jonossa sijalle 53. Onneksi on olemassa pikalainoja, sillä niiden joukosta löysin Paimentytön luettavakseni!

Enni Mustosta pidetään perinteisesti kevyemmän kirjallisuuden taitajana, jonka kirjoissa romantiikka on useimmiten vahvassa roolissa. Paimentyttö on kuitenkin jotakin ihan muuta, sillä se on vakavahenkisempi, siinä on enemmän vastoinkäymisiä ja elämän varjopuolet nousevat esiin. Päähenkilökin on erilainen, sillä hän on vain 13-vuotias orpo piikatyttö Ida, joka kirjan edetessä varttuu vähä vähältä aikuisemmaksi ja oppii vastoinkäymisistään.

Mielestäni Mustosen historiankuvaus on aitoa ja toimivaa. Tämä kirja on vahva osoitus siitä, että Mustonen osaa kirjoittaa muitakin kuin vain kevyitä ja kuplivia romanttisia romaaneja. Mustonen tuntuu tietävän täsmälleen mistä kirjoittaa, hän kuvaa asioita tarkasti ja koskettavasti, sillä Idan tunteet välittyvät lukijalle mielestäni todella hyvin. Hän jättää kuitenkin myös lukijalleen tilaa, mutta vahvat raamit ovat olemassa, joten voi sanoa, että hän pitää juonen kasassa hyvin. Idan sijoittaminen tunnetun Topeliuksen kulttuurisuvun palvelijaksi on fiksu veto, sillä silloin kaksi yhteiskunnallista kerrosta pääsevät esiin: niin Idan edustama työväestö kuin Topeliusten sivistyneistö. Se antaa romaanille syvyyttä ja samalla myös hohtoa, sillä kuka nyt haluaisi lukea pelkistä vastoinkäymisistä ja kurjuudesta.

Idan elämässä on monia vaiheita, joista osa on jopa hieman järkyttäviä ja yllättäviäkin. Hieman aluksi tuntuu myös epäuskottavalta se, että kaikki pysyvä tuntuu luisuvan pois tytön ulottuvilta, mutta myöhemmässä vaiheessa Mustonen paikkaa tämän täysin. En olisi oikeasti uskonut, että tämä teos on näin vakava, vaikka olinkin tietoinen siitä, mistä tämä kirja kertoo. Silti tässä kirjassa on myös ilon ja onnen pilkahduksia, kun Ida kasvaa ja pystyy ottamaan itse vastuuta itsestään. Ida osoittaa, että ihminen ei ole vain sitä miksi on syntynyt, vaan hänellä itsellään on mahdollisuus vaikuttaa elämäänsä.

Kirjan kieliasu on selkeä ja toimiva, pidin kovasti siitä, että Mustonen höystää tekstiä ruotsinkielisillä repliikeillä. Tietysti ruotsinkieliset repliikit ovat kurjia niille, joille kieli tuottaa hankaluuksia, mutta Mustonen selittää nuo kohdat hyvin auki. Kirjan kieliasu ei olisi mielestäni näin hyvä ja se ei toisi samanlaista todentuntua juoneen, jos koko teksti olisi vain suomeksi, sillä teos kuitenkin sijoittuu ruotsinkieliselle alueelle ja Ida on ruotsinkielisen perheen piika. Teksti luistaa eteenpäin vaivatta ja on sujuvaa, joten siitä Mustonen saa minulta täydet pisteet.

Jään mielenkiinnolla odottamaan tämän Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan seuraavaa osaa, jonka Mustonen juonessa vihjaa sijoittuvan itse Jean ja Aino Sibeliuksen perheeseen. Uskallan toivoa seuraavaa osaa jo ensi vuodelle, sillä Mustonen on yleensä hyvin tuottelias kirjailija. Mielestäni Paimentyttö on laadukasta historiallista draamaa, joka avaa sarjan onnistuneesti.

♠♠♠♠½