Rebekka: Yllätysten ysi

Lehtinen, Tuija: Rebekka - Yllätysten ysi

271 s., Otava 2012

Rebekka: Yllätysten ysi on punapäisestä papintyttärestä kertovan sarjan seitsemäs osa. Kesän korvalla luin edellisen osan Mansikoita ja morsiusneitoja, jolloin kerroin päähenkilöstä ja sarjasta ylipäätään vähän tarkemmin. Yllätysten ysissä Lehtinen vastaa mielestäni hieman tuohon edellisessä tekstissä peräänkuuluttamaani "normaaliuteen".

Yllätysten ysi kertoo Rebekan elämästä peruskoulun yhdeksännellä luokalla. Hänen elämässään tapahtuu taas vaikka mitä: järjestetään reippaasti iltamat luokkaretken varainkeruun vuoksi, osallistutaan huovutuskurssille ja saadaan uusia tuttavuuksia. Kuulostaa taas hyvin pirteänsirkeältä ja sitä se onkin, mutta nyt kuvioihin on astunut jopa hieman ongelmia. Yhteydenpito Jerryn kanssa hiipuu ja lopulta välit katkeavat kokonaan, Rebekka ei tiedä mihin kouluun hakisi ja kuvioihin astuu "uusi" poika. Tässä teoksessa pikkusiskot Saimi ja Selma jäävät taka-alalle, joten tulee tuntuma, että nyt kirjoitetaan vähän "isommille tytöille".

Mielestäni Rebekka näyttäytyy edelleen hieman liian erikoisena henkilönä ikäisekseen, mikä häiritsee minua suunnattomasti. Rupeaa ihan ärsyttämään, kun koko ajan ollaan niin päivänsädettä ja totta kai autetaan vanhempia ja tuttujen mummoja ja vahditaan lapsia ja tehdään kaikenlaista muutakin ihan mukisematta. Miksi Rebekka ei voisi joskus kapinoida?

Kirjan nimi Yllätysten ysi ei mielestäni kovin hyvin kuvaa kirjan sisältöä näin loppupeleissä, koska mitään yllättävää ei varsinaisesti tapahtu koulun suhteen. Tietysti tapahtumat liittyvät tiettyyn ajanjaksoon päähenkilön elämässä, mutta nimen perusteella odotin silti enemmän jotakin kouluun liittyvää juonikuvioita. Kirjan kansi on mielestäni myös hyvin poikkeuksellinen tässä sarjassa, koska siinä Rebekka ensimmäistä kertaa näyttäytyy muuta kuin hymyilevänsä papintyttönä. Lisäksi tässä kirjassa kirjoitustyyli hieman vaihtuu eri-ikäiselle suunnatuksi, minkä kyllä huomaa heti. Samaten "lapsellisia" elementtejä on karsittu: enää ei niin leikitä barbeilla tai siskojen kanssa.

Tämä oli ihan jees luettava taas, sellainen välipalakirja, mutta en minä tätä mitenkään ahmimalla lukenut. Minulle on jäänyt sellainen olo, että Rebekat eivät oikein pure enää: aluksi suosio oli aika taattua ja kirjat olivat koko ajan menossa kirjastosta, nyt ne vain odottelevat hyllyssä ottajaansa. Kesällä huomasin, että upouusi Rebekka nökötti hyllyssä miltei 3 viikkoa, ennen kuin joku sen mukaansa nappasi. Samaten sarjan muut osat odottavat usein hyllyssä. Olen huomannut tämän muutamassa eri kirjastossa. Ehkä nuoriin ei pure tällainen "liika kiltteys" ja "täydellisyys". Ja ehkä siksi Lehtinen on hieman muuttanut tyyliään.

♠♠♠

Tunnustus!

 

Sain tämän ihanan A Blog With Substance -tunnustuksen Irene K:lta Kingiä, kahvia ja empatiaa -blogista, kiitos paljon! Täytyy sanoa, että olen hieman kuin puulla päähän lyöty: "mitä, minulleko? Siis oikeasti?" kuvaa tuntemuksiani aika hyvin. Kyllähän tällaiset tunnustukset ilahduttavat bloggaajansydäntäni kovasti. :)

Säännöt ovat seuraavanlaiset: 

1. Kiitä tunnustuksen antajaa. 

2. Jaa tunnustus kahdeksalla bloggaajalle.

3. Ilmoita heille tunnustuksesta.

4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Tässäpä ensin asioita minusta:

1. Kävin tänään äänestämässä ehdokastani. Mielestäni on ihan turha valittaa siitä kuinka maa tai kunta makaa, jos ei itse yritä vaikuttaa asiaan mitenkään. Tietysti asia on eri, jos ei kerta kaikkiaan löydä sopivaa ehdokasta.

2. Haluaisin osata tehdä itselleni nutturan, mutta se menee aina tavalla tai toisella pilalle. Lisähaastetta asettaa se, että hiukseni ovat todella paksut ja ulottuvat alaselkään asti.

3. Pidän talvesta, ihan oikeasti. En ymmärrä miksi moni valittaa lumesta: minä ainakin hihkuin riemusta, kun maa peittyi jo nyt valkoiseksi. Olen iloinen siitä, että Suomessa on neljä vuodenaikaa. Onhan lumi nyt ikuista vesisadetta kivempaa eikä ole niin ikävän harmaata aina.

4. Tykkään kokeilla uusia ruoka- ja leivontaohjeita sekä säveltää niistä omanlaisiani. Nam nam. :P

5. Ulkoimaisista elokuvista ylivoimainen suosikkini on Paistetut vihreät tomaatit. Ostin sen joskus alennuskopasta omakseni ja se oli menoa: katsoin sen kahdesti muutaman päivän sisällä.

6. Olen "ällän ylioppilas". Äidinkielestä sain ainoan laudaturini, voi sitä ylpeyttä. Piti silloin pari ilonkyyneltä pirauttaa. :')

7. Lempituoksuihini lukeutuu mm. sitruuna, appelsiini ja kissa. Siis koolla, kissa. ;) Oletteko koskaan huomanneet kuinka pehmeä kissan ominaistuoksu on, ainakin jos se on sisäkissa? Se on ihan omanlaisensa, uskokaa pois.

8. Mielestäni vihreät omenat ovat parempia kuin punaiset. Erityisesti ne "goldenit" ovat hyviä.

Seuraavaksi jaan tunnustuksen näihin blogeihin:

Järjellä ja tunteella

Kirjakirppu 

Kirjan nurkkaan 

Kirjoihin kadonnut

La petite lectrice 

Luettua 

Sinisen linnan kirjasto

Tarinauttisen hämärän hetket 

 Olkaa hyvät! :)

ps. toivotaan että lumi pysyy jouluun asti ja tulee vielä lisääkin! :D

Rakas lapsi

Fredriksson, Marianne: Rakas lapsi

271 s., Otava 2002

suom. Marja Kyrö

alkup. Älskade barn 2001

Olen lukenut joskus aikaisemmin Marianne Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johanna -teoksen, jossa jokin tihkaisi. Olen joidenkin blogiarvioihin kyseisestä kirjasta kommentoinutkin, että minua ei oikein tuo Fredriksson innosta. Siksi tartuin tähän teokseen Rakas lapsi hieman pitkin hampain, mutta yllätyin onneksi positiivisesti. Meillä on kirjallisuuspiirissä seuraavan kerran aiheena Fredrikssonin teokset, joista sitten piti valita yksi ja lukea.

Voin heti alkuun todeta, että mielestäni tämä on parempi teos kuin Anna, Hanna ja Johanna. Oikeastaan pidin tästä teoksesta hyvinkin paljon: jopa niin paljon, että voisin laittaa tämän melkein suosikkikirjojeni listalle. Miksi tämä sitten oli niinkin hyvä? No siksi.

Rakas lapsi kertoo Katarinasta, itsenäisyydestä nauttivasta "menokengästä", joka kuitenkin kaipaa rakkautta ja läheisyyttä. Yllättäen Katarina huomaakin olevansa raskaana ja haluavansa pitää lapsen. Uutisen kuultuaan lapsen isä hakkaa Katarinan sairaalakuntoon: suhde kun ei ole mitenkään syvä. Toipilaana ollessaan Katarina oivaltaa jotakin olennaista omasta lapsuudenperheestään ja äitinsä valinnoista. Takakannessa kysytään se olennainen kysymys, jota tämä kirja käsittelee: "Miksi miehet lyövät, miksi naiset antavat lyödä?".

Mielestäni ehkä parasta tässä kirjassa oli sen levollinen tyyli, rikas kieli ja jouheva eteneminen. Kieli ei ole liian runollista ja nokkelaa, pikemminkin rikkaus syntyy kerrontatyylin ja sanavalintojen yhteistyöstä. Kahmaisin tästä eilen jo 170 sivua, niin hyvin tämä kirja pitää otteessaan. Fredriksson kirjoittaa hyvin aidontuntuisesti väkivaltaa kohdanneiden naisten tuntemuksista sekä asioista väkivaltaisuuden taustalla. Samalla Fredriksson kertoo kolmen erilaisen naisen tarinaa, kuvaten yhtäaikaa sitä, miten naiset tukevat toisiaan.

Tämä teos nostaa esille mielestäni hyvin olennaisia asioita väkivaltaisuudesta ja sen taustoista ja seurauksista. Fredriksson tuo esiin nykyäänkin monien naisten vaikeneman asian, mutta hän ei retostele ja paisuttele: hän on aito. Tämä teos on myös tavallaan ja pieneltä osin muistutus siitä, miten väkivalta voi synnyttää lisää väkivaltaa ja tehdä lähtemättömät arvet monien ihmisten sieluun: myös sivustaseuraajien. Tämä on hieno ja erilainen romaani.

♠♠♠♠½

M-L Tiaisen ihanat Jääprinsessat

Tiainen, Marja-Leena: Jääprinsessa ja jäähykuningas

154 s., Tammi 1996

*

Tiainen, M-L: Älä hellitä, Jääprinsessa

192 s., Tammi 1997

*

Tiainen, M-L: Jääprinsessa Sveitsissä

187 s., Tammi 1999

 

Nyt esittelyvuoroon pääsee Marja-Leena Tiaisen ihana sarja jääprinsessa Noorasta. Tämä sarja lukeutuu ehdottomasti ala-asteen rakkaimpiin kirjamuistoihini, enkä edes tiedä monestiko tämän silloin luin: aika monta kertaa kumminkin. Meidän piti viedä tänään alkaneelle lasten- ja nuortenkirjallisuuden kurssin tunneille lapsuuden lempikirja, joten valitsin Aino-kirjat alle kouluikäisestä ja kouluikäisestä nämä.

 

Lainasin nämä kirjastosta tiistaina, enkä tietenkään voinut pitää niistä näppejäni erossa. Aloinkin lukea sarjan ensimmäistä osaa heti keskiviikkona, kun olin saanut Herman Kochin Illallisen päätökseen. En tiedä oliko oikea päätös lukea nämä, koska joskus vain jotkut kirjat pitäisi jättää sinne kultaisten kirjamuistojen hyllyyn. En kuitenkaan nyt varsinaisesti koe, että tarinan hohto olisi mitenkään himmentynyt nyt parikymppisenä luettuna.

Muistan selvästi, miten ensimmäinen tästä sarjasta luettu teos oli tuo keskimmäinen osa "Älä hellitä, Jääprinsessa". Olin aivan lumoutunut, ja kun vielä löysin kaksi muuta osaa, olin aivan onnessani. Nämä kirjat sykähdyttivät minua siinä määrin, että halusin itsekin taitoluistelijaksi, vaikkakin siihen ei mitään todellisia edellytyksiä ollut: ikä siinä vaiheessa, kömpelyys ja harrastusmahdollisuuden puuttuminen. Oikeasti luin näitä kirjoja kesälläkin luistimet jalassa, jos vain sain ne käsiini varastosta. Eiköhän se jo kerro, miten lumoutunut olin. :D

 

Jääprinsessa -kirjat kertovat Noora Pajusesta, jonka tähtäimessä on taitoluistelijan ura. Hän on sarjan alussa sellainen 10-11-vuotias, mutta päätösosassa jo 13-14. Noora siis varttuu lukijoidensa mukana. Tiainen kuvaa mainiosti paitsi taitoluistelua harrastuksena, myös Nooran muuta elämää: ystäviä, ihastumisia, perheasioita ja niin edelleen. Tiaisella on varma ote ja hän osaa kirjoittaa kohdeyleisölleen: kieli ei kaadu liialliseen sanaleikittelyyn ja teksti on selkeää. 

 

Nyt myöhemmin luettuna huomasin teoksista ihan selkeitä ristiriitoja, joita ilmeni sarjan eri osien välillä. En tiedä huomasinko niitä ala-asteikäisenä, mutta ainakaan siitä ei ole jäänyt mitään muistikuvaa. Nyt se tarttui vähän turhankin ärhäkästi mieleen, mutta päätin antaa senanteeksi: jos lapsi ei sitä huomaa, niin haittaako tuo nyt niin paljon? Lapsillehan nämä on kirjoitettu. En oikeasti edes tiedä mitä antaa tälle sarjalle pisteitä, koska itse pidin tästä aikoinaan kovasti, ja pidän kai vieläkin tavallaan. Yritän nyt pisteytyksessä ajatella kohderyhmän ikää sekä omia kokemuksiani aikaisemmilta lukukerroilta. En kuitenkaan voi täysin unohtaa ristiriitoja, jotka olivat osin suuriakin. Siksi siis:

♠♠♠♠

 

Onko täällä muita, joihin nämä kirjat ovat kolahtaneet? :)

 

ps. Saatte varautua siihen, että nyt tulee edelleen poikkeuksellisen paljon lasten- ja nuortenkirja-arvosteluja, koska kurssille pitää lukea niitä. Väliin mahtuu kyllä muutakin. :)

Illallinen

Koch, Herman: Illallinen

340 s., Siltala 2012

suom. Sanna van Leeuwen

alkup. Het diner 2009

Kun tämä kirja tänä vuonna ilmestyi, en todellakaan aikonut lukea tätä. En oikeastaan tuntenut tätä kohtaan mitään "vastenmielisyyttä", suhtautumiseni oli enemmänkin neutraalia. Todella moni kirjoitteli tästä blogissaan ja vaikken tekstejä lukenutkaan (koska ne eivät minua tämän kirjan tiimoilta kiinnostaneet), niin jäi minulle se kuva, että tästä kirjasta on ihan tykätty. Kirjallisuuspiirin viime kokoontumisessa yksi henkilö esitteli tämän uutuuskirjana, joten minun oli tietysti pakko kuunnella mitä sanottavaa hänellä oli. Ja siitä heräsi pieni mielenkiinto tähän kirjaan. Seuraavalla kerralla lukemista etsiessäni päätin napata tämän mukaani.

Illallinen kertoo kahdesta pariskunnasta, veljeksistä vaimoineen, jotka lähtevät ravintolaan illalliselle keskustellakseen molempien pariskuntien jälkikasvusta. Historianopettaja Paul toimii minäkertojana, joka kuvaa illallisen etenemistä ja tekee teräviä huomioita ympäristöstä.

Oikeasti en tiedä kuinka kuvailisin sitä yllättyneisyyttä, jonka koin lukiessani tätä teosta: tämähän on hyvä ja hauskakin! Välillä jopa naureskelin ääneen joillekin minäkertojan tekemille ivallisille ja sarkastisille huomautuksille, jotka purivat mainiosti minuun. Mutta ei tämä kirja silti pelkästään saanut minua nauramaan, vaan jopa kauhistelemaan sitä, mihin ihmiset ovat valmiita varjellakseen itseään ja läheisiään. Sen Koch kuvaa yhtä hyvin ja terävästi kuin nostaa esille huumoriakin.

Kirja on hauskasti jaettu illallisen eri osiin: aperitiivi, alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka ja juomaraha. Se on mielestäni toimiva ja piristävän erilainen jako, jollaiseen en ole aikaisemmin törmännyt. Tarina siis etenee ruokalaji ruokalajilta, mutta välillä se kyllä kiirehtii asioiden edelle tai nostaa esiin menneisyyttä. Aluksi se tuntui vähän sekavalta, mutta sitten siihen tottui. Koch nostaa mielenkiintoisesti esiin myös hahmojen pimeän puolen.

En oikeasti tiedä miksi olin suhtautunut tähän kirjaan nahkeahkosti. Ehkä se johtuu tuosta kansikuvasta, joka on minun makuuni hieman kuivahko, tylsä ja luotaantyöntävä, vaikkakin sillä on hyvä konteksti itse juoneen mielestäni. Onneksi kuitenkin päätin kokeilla tätä, olisi muuten taas kerran jäänyt hyvä teos lukematta.

♠♠♠♠

Rata

Tuuri, Antti: Rata

207 s., Otava 2010, 3. p.

Halusin lukea tähän väliin jonkin ohuen ja "helpon" kirjan, joten nappasin hyllystäni Antti Tuurin teoksen Rata. Ostin tämän joskus viime keväänä seurakunnan järjestämästä kirjamyynnistä, jossa jokainen kirja maksoi euron. Eipä tästä olisi kannattanut enempää maksaakaan. Siispä sanon teille: älkää tuhlatko aikaa tähän. Tai vastaavasti: jos joskus tulee univaikeuksia, niin kannattaa lukea tätä, sillä unen tulo on taattu.

Rata kertoo tammikuusta 1942, jolloin tehdään tuhoamisretki Muurmannin radalle. Kaksi pataljoonaa miehiä ja yli 250 hevosta matkaavat kovissa pakkasissa läpi tiettömien erämaiden kohti rataa, aikeinaan katkaista se ja pysäyttää venäläisten kuljetukset. Takakansi lupaa seuraavaa: "-- mestarillisesti hän kertoo vuoden 1942 tuhoamisretkestä äärimmäisissä olosuhteissa". Itse en nähnyt tässä mitään erityisen mestarillista.

Oikeasti en vieläkään ole selvillä siitä kuka tämä minäkertoja-päähenkilö oikeastaan on. Välillä tuli tunne, että onko se Tuuri itse, mutta se ei ole mahdollista: hän on syntynyt vuonna 1944. Teoksessa ei mainittu kuin korkeampiarvoisten sotilaiden nimiä, muut olivat nimetöntä massaa, mikä on mielestäni jotenkin aika tylsää.

Mitä tässä kirjassa sitten oikeasti tehdään. No hiihdetään, hiihdetään ja vielä kerran hiihdetään. Ja lepotauollakin tämä päähenkilö haluaa katsomaan toisessa pataljoonassa kulkevaa veljeään ja hiihtää tämän luo vapaaehtoisesti, vaikka juuri oli ollut niin rättipoikki. Hienoinen ristiriita vai? Niin ja sitten miehet palelevat ja syövät jäätynyttä sissimuonaa aika usein. Niin on juu varmasti ollut, mutta eikö tekstiä olisi voinut jotenkin elävöittää eikä vain "todeta" joka asian. Ja lisäksi en ymmärrä miksi juuri tämä päähenkilö muka joutuu miltei jokaisena yönä (jolloin tulenteko sallitaan) kipinämikon hommiin, jos omassa joukkueessa on miehiä hieman enemmän kuin yön tunneiksi tarvittaisiin.

Mielestäni tähän teokseen olisi voinut liittää kartan, koska ainakin minun on hyvin vaikea hahmottaa alueita ja paikkoja, jossa pataljoonat kulkevat. En ole koskaan ollut mikään huippuhyvä maantiedossa ja on aika tylsää, kun ei osaa arvioida missä tämän teoksen tapahtumat tapahtuvat.

Jos tässä teoksessa on jotain hyvää, niin Tuuri todella saa lukijansa tuntemaan sen kylmyyden ja pakkasen, jossa miehet palelevat. Sen osion hän on kuvannut siis melko mainiosti. Lisäksi hän nostaa esiin suomalaisten venäläisten varalle asentamien miinojen ja ansojen käyttöä, joka ainakin minua hieman kylmää. Se tuo esiin sodan raadollisuuden, sen että todella haluttiin tappaa puolin ja toisin.

Teos loppuu mielestäni kuin kanan lento, eikä viimeisestä osasta saa selkoa: miksi näin toimittiin ja mitä siitä seurasi. Teos vain loppuu. Tämän teoksen luettuani en oikein ymmärrä miksi Antti Tuuri on niin suosittu. Minulla on TBR100 -listallani toinen Tuurin teos, joten tulen vielä sen joskus lukemaan: mutta en kyllä odota sitä mitenkään innolla.

♠

Kuolema sypressin varjossa

Vala, Vera: Kuolema sypressin varjossa

359 s., Gummerus 2012

Olen saattanut jo joskus aikaisemminkin todeta täällä blogissani, että en oikeastaan lue dekkareita muutoin kuin kesällä ja silloin vain muutaman. En yksinkertaisesti pysty lukemaan dekkareita kovin paljon, sillä lukuinnostus usein kärsii siitä. Vaikka nyt ei ole kesä ja tämän vuoden dekkarikiintiöni on huomattavasti täydempi kuin aikaisempina vuosina, täytyi tämä saada käsiini. Italiaan sijoittuva dekkarisarjan avaus vaikutti sen verran lupaavalta esikoisteokselta, että pakko oli kokeilla. Tästä teoksesta kuulin alun perin kirjallisuuspiirissä, mutta sitten huomasin monessa blogissa kirjoitettavan tästä. En lukenut arvioita, koska halusin antaa tälle teokselle yllättämisen mahdollisuuden. 

Teoksen päähenkilö Arianna de Bellis saa toimeksiannon selvittää Tolfa -nimisen pikkukylän rauhaa rikkoneen nuoren amerikkalaisnaisen murhan. Ariannan palkkaa murhatun naisen lanko, eikä kaikki ihan hyväksy pyyntöä: murhan uhriksi joutuneesta Lilystä kun ei liiemmin Tolfassa pidetty. Kun Arianna selvittää Lilyn murhaa, paljastuu samalla osia hänen omasta menneisyydestään.

Mielestäni tässä teoksessa oli erinomainen rakenne: yksi luku piti sisällään yhden päivän tapahtumat, mikä helpotti juonen seuraamista. Lisäksi oli mielenkiintoista päästä välillä muidenkin kun vain päähenkilön pään sisään, kun jokaisen luvun lopussa oli jonkun toisen näkökulmasta kuvattuja asioita. Minua ilahdutti se ehkä siksikin, että se antaa lukijalle aika mainiosti tilaisuuden ratkoa tapausta myös itse. Ja siltikin loppu yllättää!

Päähenkilö on mielestäni mielenkiintoinen hahmo, koska hänestä selviää pala palalta jotain uutta: ja aluksi minun oli vaikea jopa kuvitella hänen ulkonäköään ja ikäänsä, koska paljon asioita jää varjoon. Pelkästään se ettei päähenkilöstä paljasteta kaikkea takaa jatko-osienkin yllättävyyden ja herättää mielenkiintoa.

Kirjan miinuspuolena on näen sen, että itselläni oli ainakin alussa vaikeuksia seurata kuka henkilö olikaan kukakin ja mitä tekemistä kenelläkin oli kenenkin kanssa, koska nimet ovat italialaisia ja niitä on paljon. Ehkä tähän verkkoon on liitetty liian paljon ihmisiä, vaikka toisaalta se tuokin juoneen paljon uusia puolia ja tekee rikoksen selvittämisestä mielenkiintoisempaa.

Enkä ymmärrä mikä siinä on, mutta nykydekkareissa (joiden tuntemukseni on kehnoa) aina sankarin tai sankarittaren pitää joutua vaaraan. Niin on tässäkin. Miksi, oi miksi? Mielestäni poikkeaminen tästä valtavirrasta voisi antaa mahdollisuuden erottua massasta. En nyt suoranaisesti sano, että tämä piirre juuri tässä kirjassa kauheasti häiritsi, mutta halusin kuitenkin mainita sen. 

Yhteenvetona sanoisin, että oikein mainio sarjan avaus ja esikoisteos. Tulen aivan varmasti lukemaan myös jatko-osat. Melkein tekisi mieli sanoa, että tässäpä on vähän niin kuin "naisten Vares", sillä uskon tämän saavuttavan suosiota Reijo Mäen Varesten lailla. Kaikki eivät tätä ehkä pidä kohteliaisuutena, mutta sellaiseksi se on tarkoitettu: tällä sarjalla on varmasti potentiaalia, vaikka Italia miljöönä voi ehkä jarruttaa suosiota: samaistuminen maisemiin ja hahmoihin on vaikeampaa. Jos haluatte lukea dekkarin, harkitkaa tätä!

♠♠♠♠½

Gattonautti ja muita arkisatuja

Peltoniemi, Sari: Gattonautti ja muita arkisatuja

67 s., Tammi 2012

kuvitus: Liisa Kallio

Heti kun Sari Peltoniemen Gattonautti ja muita arkisatuja ilmestyi, tiesin että haluaisin lukea sen. Luin Kissataksin silloin kun se oli ihan uusi, ja pidin siitä kovasti. Sen vuoksi uskalsin odottaa aika paljon tältäkin. Enkä pettynyt.

Gattonautti ja muita arkisatuja käsittelee verrattain arkisia asioita sadun kautta. Satuja on laidasta laitaan, jokaisessa on oma käsiteltävä asiansa. Liisa Kallion loihtima kaunis kuvitus tenhoaa ja saa oikeutetun osansa huomiosta, samalla tukien satujen juonta. Satuja on yhteensä 10: Karvamatojen marssi; Gattonautti; Johanna, Johanna ja Johanna; Jäljet pöydällä; Isosisko melkein muuttui peikoksi; Haudan hoitaja; Osta hyviä kyniä!; Viktoria voitokas; Pullonkerääjä ja Kun olin kivi.

Silloin kun tätä kirjaa alettiin myydä, eniten mielenkiintoani herätti tarina alakouluikäisestä Viljasta, joka löytää hautausmaalta aikoja sitten kuolleen Anna-tytön haudan ja rupeaa huolehtimaan siitä. Se onkin suosikkisatuni (Haudan hoitaja) tässä kirjassa, koska mielestäni se auttaa lasta kohtaamaan hienovaraisesti kuoleman ja sen, että myös lapsi voi kuolla: median syytämän kuvan rinnalla se on hyvinkin pehmeä ja lempeä kuvaus hankalasta aiheesta.

Haluan vielä kerran mainita Liisa Kallion kauniista kuvituksesta, joka on mielestäni ehkä jollakin tavalla suku Kristiina Louhen Aino-kirjoille (jotka olivat suosikkejani lapsena). Kuvitus on eloisa ja uskollinen juonelle, mikä ei ole ollenkaan itsestäänselvyys. Hieno teos kerta kaikkiaan, niin tekstin kuin kuvituksenkin osalta! Olisin voinut lukea vielä lisääkin.

♠♠♠♠

Vieras

Pulkkinen, Riikka: Vieras

299 s., Otava 2012

Kun kuulin, että Riikka Pulkkiselta ilmestyy uusi teos, en alunperin aikonut sitä lukea. Miksikö? Koska Totta ei oikeastaan ollut mielestäni niin kovin sykähdyttävä teos kuin millaisena moni muu sen koki. Annoin kuitenkin Pulkkiselle uuden mahdollisuuden ja luin hänen esikoisteoksensa Rajan elo-syyskuun vaihteessa. Onneksi, sillä pidin siitä aika paljonkin: siksipä päätin lukea myös tämän uutukaisen.

Vieras kertoo kolmekymppisestä Mariasta, jonka elämä kokee maahanmuuttajatyttö Yasminaan tutustumisen jälkeen suuria mullistuksia. Pastorina työskentelevä Maria jättää työnsä, kotinsa ja perheensä ja lähtee New Yorkiin ikään kuin etsimään juuriaan. New Yorkissa uskonkriisin kanssa painiva Maria tutustuu Mélanieen, joka auttaa häntä tuntemaan jälleen omat olemassaolonsa rajat.Vaikka Maria oppii elämään eri tavalla, ei hän voi unohtaa pientä Yasminaa ja tämän kohtaamaa pahuutta.

Tämän teoksen teemoja ovat vahvasti uskonnollisuus ja muukalaisuus sekä välittäminen. Pulkkinen tuo taiten esiin uskonnollisia näkökulmia asioihin, samalla nostaen esille sen mitä ihmiset usein unohtavat: lähimmäisenrakkauden. Pulkkinen ei pelkää maalailla tunteisiin vetoavia kuvia pienestä maahanmuuttajatytöstä ja hänen arkipäivästään, uskonkriisistä ja maailman pahuudesta. Hän kirjoittaa jälleen vahvasti ja kaikkia aisteja puhuttelevasti. Teoksessa on eräänlaista rytmiikkaa ja sykettä, joka kuljettaa tarinaa eteenpäin.

Teoksen loppu on sangen yllättävä ja lohdullinenkin, vaikka en oikeasti ymmärtänyt ihan kaikkea mikä siihen johti Marian elämän osalta: en tajunnut hänen valintojensa pohjia kunnolla. Jotenkin loppu hurahti niin nopeasti, että minä en vain pysynyt perässä. Lukukokemus olisi ollut parempi, jos lopussa olisi selitetty asioita hieman enemmän auki, mutta toimii tämä ihan hyvin näinkin. Täytynee varmaan oikeasti ottaa Totta uudelleen käsittelyyn, josko pitäisin siitä enemmän ja oivaltaisin sen paremmin toisella lukukerralla.

♠♠♠♠

Ulkoasun muutoksia!

Nyt se on sitten tehty, blogin ulkoasun päivitys siis. Mä oon vähän tällainen, että suhtaudun nihkeästi muutoksiin, mutta täytyy sanoa, että tykkään tästä uudesta ulkoasusta. Kestää kyllä vähän aikaa ennen kuin totun tähän, on se sen verran iso muutos edelliseen. :D Alunperin olin ajatellut tehdä muutoksen vasta kun blogini yksivuotissynttärit kolkuttelevat ovella (vuoden lopussa), mutta syysloman kunniaksi ajattelin repäistä jo nyt! Mielestäni ainakin nyt tuo molemmilla puolilla olevan sivupalkin vaihtaminen yhdelle puolelle toimii aika kivasti. :)

Entä mitäpä te pidätte tästä? :)

Ja hauskaa syyslomaa kaikille niille, joilla sellainen on! Toivottavasti itse ehtisin nyt lomalla lukea enemmän kuin viime aikoina. Tällä hetkellä on kesken Riikka Pulkkisen uutukainen Vieras. Siitä saatte arvion, kun saan sen ensin luetuksi loppuun.

Näkymätön lapsi

Jansson, Tove: Näkymätön lapsi

145 s., WSOY 2010, 22. p.

suom. Laila Järvinen

alkup. Det osynliga barnet 1962

Taas muumiprojekti edistyy yhdellä teoksella. Alunperin olin ajatellut jättää tämän viimeiseksi luettavaksi, mutta koska pian alkavaa lasten- ja nuortenkirjallisuuden kurssia varten pitää tehdä ennakkotehtävä, tämä astui vuoroon. Tämä siis oli ennakkotehtävän kirjalistalla, joten päätin valita tämän. Osan tästä teoksesta olen jo lukenut vähän aikaa sitten, sillä sen novelleja löytyy myös Stora boken om Muminista.

Näkymätön lapsi sisältää 9 novellia, jotka ovat Kevätlaulu, Kamala tarina, Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin, Maailman viimeinen lohikäärme, Hemuli joka rakasti hiljaisuutta, Kertomus näkymättömästä lapsesta, Hattivattien salaisuus, Sedrik ja Kuusi. Jokaisessa tarinassa on oma opetuksensa ja sitä perinteistä muumifilosofiaa, vaikka kaikissa novelleissa muumeja ei esiinnykään. Osa tarinoista on tuttuja jo animaatioista, jotka kyllä ilmeisen uskollisesti seuraavat alkuperäistä kertomusta.

En rupea erikseen ruotimaan jokaista novellia, mutta joistakin heräsi sen verran voimakkaita mietteitä, että kirjoitan niistä pari sanaa. Hemuli joka rakasti hiljaisuutta laittoi minut hieman miettimään nykypäivän käsitystä siitä mikä on sopivaa ja mikä ei. Tarinassa eräs hemuli jää eläkkeelle ja haluaa nauttia hiljaisuudesta vanhassa puistossa, joka kuului ennen hänen tädilleen. Aikaisemmin hemuli työskenteli huvipuistossa lipuntarkastajana. Kun hemuli jää eläkkeelle puiston huuhtoudutta rankkasateeseen, lapset alkavat käydä juttelemassa hänelle. Lopuksi hemuli perustaa hiljaisen puiston, jonne vain lapset saavat tulla. Vanhan huvipuiston romut on viety sinne ja otettu uudelleen käyttöön. Se mitä jäin pohtimaan, on tämä: oikeasti ei pidettäisi lainkaan sopivana, että joku vanha mies kerää ympärilleen paljon lapsia ja aikuisilta on pääsy kielletty - siinä heräisi väkisinkin epäilyksiä hemulin moraalista. Tämä tarina todistaa, ettei kaikeasta tarvitse aina kuvitella pahinta, mutta kumminkin nykyään saa uutisista kuulla ja lukea kaikenlaista, siksi tämä pisti niin silmään.

Toinen mietteitä herättänyt tarina on Hattivattien salaisuus. Minä jäin siihen käsitykseen, että Muumipappa vain lähtee perheensä luota hattivattien veneen kyytiin. Se antaa Muumipapasta hieman erilaisen kuvan kuin piirrettyjen maalailema pehmeä mutta urhoollinen isähahmo. Muumipapalla on aina ollut seikkailu verissä, mutta nyt hän tuntuu olevan haihatteleva nuorimies, olkoonkin että hän palaa kotiin perheensä luo. Mielenkiintoinen puoli tässä hahmossa.

Nämä ovat ihan mielenkiintoisia ja toimivia muumitarinoita, mutta pidän silti enemmän yhden juonen omaavista muumikirjoista. En kuitenkaan ole pettynyt tähän teokseen missään nimessä. Ainut mikä vähän häiritsi oli se, että kuvitus ja teksti ei pelannut niin hyvin yhteen: kuvat olivat usein joko ennen tai jälkeen niihin liittyvää tekstipätkää. Muutenkaan kuvitus ei ollut yhtä yksityiskohtaista ja hauskannäköistä.

♠♠♠½

Kolmastoista kylä

Sardou, Romain: Kolmastoista kylä

366 s., Bazar 2010

suom. Anna-Maija Viitanen

alkup. Pardonnez nos offenses 2002

Tämä teos on odotellut hyllyssäni lukemistaan jo kauan, olen vain välillä uusinut lainaa. En halunnut sitä palauttaakaan, koska tiesin tahtovani ehdottomasti lukea tämän teoksen ja muuten olisin sen voinut unohtaa. Nyt oli kuitenkin Sardoun ja Kolmannentoista kylän vuoro!

Kolmastoista kylä sijoittuu ajallisesti 1200-luvun loppupuolelle miljöönään Etelä-Ranska. Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun Draguanin kylän piispa surmataan. Pian paikalle saapuu nuori pappismies, jonka surmattu piispa on valinnut unohtuneen, oman onnensa nojassa olleen kylän papiksi. Kylä löytyi pari vuotta aikaisemmin tapahtuneiden murhien jälkeen. Kolmastoista ja unohdettu kylä on ollut pitkään ilman kosketusta muihin ihmisiin ja kristinuskoon. Siksi nuorella Henno Guilla ei olekaan mikään helppo tehtävä edessään. Vähitellen alkaa selvitä, että kaikessa onkin kyse jostakin suuremmasta.

Teos on todella mielenkiintoinen, siitä ei pääse mihinkään. Minä jopa pidin siitä, mutta en siltikään ymmärtänyt kaikkea. Jotenkin juonessa oli sorruttu liian suureen nokkeluuteen ja luotu liian suuri tapahtumien verkko. Itse en vieläkään täysin tiedä kuka oli "hyvis" ja kuka "pahis". Juonikuvio on liian mutkikas, siinä on liian paljon asiaa. Vaikka tapahtumat etenevät rauhallisesti (vaikkei kumminkaan hitaasti), en silti saanut kaikesta ihan kiinni.

Kaiken kaikkiaan tämä on mainiosti suunniteltu ja kirjoitettu teos, mutta kaikki teoksen hienouden osaset eivät vain välity lukijalle. Se on kyllä sääli. Sardoulla on hyvä mielikuvitus ja hän on hienosti sekoittanut fiktiota ja pieniä faktanhippusia. Ei mikään kovin perinteinen jännäri.

♠♠♠

Tiitiäisen satupuu

Kunnas, Kirsi: Tiitiäisen satupuu

47 s., WSOY 1956, 14. p.

Tiitiäisen satupuu kuuluu varmasti lastenrunouden klassikoihin ja ehkäpä jopa uranuurtajiin. Se vaikuttikin todella lupaavalta, kun joka paikassa lastenrunoudesta puhuttaessa aina nousee esiin "Kunnaksen Tiitiäisen satupuu". Olen kuitenkin aika pettynyt nyt luettuani teoksen.

En oikein edes tiedä mitä odotin tältä Tiitiäisen satupuulta. Ehkä olin luonut siitä jonkun illuusion mielessäni, en tiedä. Muttajoo, jokin tökki ja pahasti. En pitänyt runoja kovin soljuvina, osassa varsinkin oli paljon toistoa. Se toimii tietysti lasten kohdalla, muistan itsekin pitäneeni lapsena moisesta, mutta ei nyt enää oikein iske. Tarinat olivat mielestäni aika "töks-töks". Kuvituskin on jotenkin aika tylsä, vanhanaikainen oikeastaan. Toisaalta se tuo teokseen originaalia tunnelmaa, mutta silti.

Mitäpä tätä nyt tämän enempää jahkaamaan, tämä ei vain iskenyt. Jotkut runot olivat ihan hauskoja ja hyviä, niissä oli ajatusta, mutta ei se kokonaisuutta pelasta. Parhaat runot olivat Tunteellinen siili ja Siilin kuutamo.

♠½

Aarresaari

Kunnas, Mauri: Aarresaari - kunnasmainen tulkinta Robert Louis Stevensonin klassikosta

38 s., Otava 2012

"Mä haluun lukee ton!" oli ensimmäinen ajatukseni, kun näin kuvan Mauri Kunnaksen uudesta lastenkirjasta Aarresaari. Ja siellähän se tänään odotti minua kirjaston hyllyn päällä esille laitettuna. Olen oikeastaan aina tykännyt Mauri Kunnaksen kirjoista, niissä on hauska juoni ja iloinen ja värikäs kuvitus, joka miellyttää silmää. Itsekin kuuluin joskus Kunnaksen kirjakerhoon ja sieltä "sain" useammankin kirjan, joista olen kyllä lähes poikkeusketta pitänyt.

Aarresaari kertoo nuoresta Jimistä, joka saa äitinsä kanssa haltuunsa vanhan merirosvon aarrekartan. Ennen kuolemaansa vanha merirosvo varoittaa Jimiä yksijalkaisesta merimiehestä, johon ei ole luottamista. Jim äiteineen pyytää apua Tohtorilta ja Patruunalta, jotka hommaavat miehistön ja laivan: ja niin aarrejahti voi alkaa. Jim retkikuntineen kohtaa aarresaarella yllättäviä ja lapsen mielestä varmasti jännittäviäkin seikkailuita.

Mielestäni Aarresaaressa on hauskan kepeä juoni, jota tehostaa elävä kuvitus. Vakavatkaan asiat eivät tunnu liian vakavilta, sillä Kunnas pelaa sanoilla ja kuvilla hyvin yhteen. Ihan hauska luettava tämä oli, taattu iltasatusuosikki varmasti. Kuitenkin jäin hieman miettimään sitä, että eikö Kunnaksen nyt olisi jo aika kehitellä taas jokin ihan oma tarina. Kuitenkin häneltä on tuoreimpina teoksina ilmestynyt muiden teoksia mukailevia satuversioita: Seitsemän koiraveljestä, Robin Hood, Kalevala ja nyt tämä. Ovathan nämä mielenkiintoisia ja hauskasti pääsee tutustumaan klassikoihin, mutta ehkä Kunnas voisi taas näyttää kyntensä tarinankeksijänä.

♠♠♠♠

Taikatalvi

Jansson, Tove: Taikatalvi

121 s., WSOY 2010, 27. p.

suom. Laila Järvinen

alkup. Trollvinter 1957

Nyt jatkan pienellä tauolla ollutta Muumi-urakkaani, jonka tarkoitus on siis lukea kaikki nämä Janssonin alkuperäiset Muumit. Aika hyvässä vaiheessa olen, enää kaksi lukematta. Tähän asti lukemistani Taikatalvi on mielestäni ollut ehkä jopa paras, koska tavoitin tästä kaikkista eniten sellaista "syvämietteistä filosofiaa" ja oivallusta, joka on Muumi-kirjoille ominaista.

Taikatalvi kertoo eräästä hyvin erikoisesta talvesta, jolloin Muumipeikko herää kesken unien eikä saakaan enää unta. Hän saattaa olla jopa kaikkien aikojen ensimmäinen muumi, joka viettää talven jalkeilla. Ja mitä kaikkea ihmeellistä Muumipeikko oppiikaan talvesta ja maailman muuttumisesta lumen myötä. Talvi onkin aivan toisenlaisten pikkueläinten valtakuntaa kuin kesällä ja kaikkialla on pimeää. Muumipeikko kaipaa kesää ja on yksinäinen, vaikka hänellä onkin seuranaan niin ikään talviunilta herännyt Pikku Myy ja uimahuoneella asustava Tuu-tikki näkymättömine päästäisineen.

Olen aikaisemmin nähnyt useaan otteeseen tämän kirjan pohjalta tehdyt animaatiojaksot, koska minulla oli (ja on kai vieläkin lapsuudenkodissani) vhs-kasetilla kyseiset osat. Pidin niistä kovasti silloin, ehkä juuri siksi, että muumit eivät yleensä paljon talvella esiinny. Vaikka olenkin ne jaksot nähnyt useasti, kirja herätti minut ajattelemaan asioita, joita en ollut ennemmin edes tajunnut. Esimerkiksi miten talviunilla olevat muumit pysyvät lämpimänä koko kylmän talven? Tai mistä Tuu-tikki saa vettä uimahuoneella? Entäpä sitten meren jää, jonka alla Tuu-tikki pilkkii. Miten on mahdollista, että jään alle pääsee uimatta vedessä? Kaikkiin näihin kysymyksiin saa vastauksen kirjan lukemalla (ja viimeisen ehkä pystyy ihan maalaisjärjelläkin päättelemään). Oli hauska oivaltaa, että "enpä ole tuotakaan ajatellut".

Heti kirjan alkupuolella (s. 25) kohtasin mielenkiintoisen ja pohdiskelevan huomion lumesta, joka mielestäni sopii tämän arvion loppuun nyt talven pikku hiljaa lähestyessä. Sen johdosta aloin suhtautua lumeen elementtinä eri tavalla kuin ennen.

 "Sen luulee olevan kylmää, mutta jos siitä tekee lumitalon, on talo lämmin. Sen luulee olevan valkoista, mutta toisinaan se on punertavaa ja toisinaan sinistä. Se voi olla pehmeistä pehmeintä ja se voi olla kovempaa kuin kivi. Mikään ei ole varmaa."

♠♠♠♠½