Mielensäpahoittajan Suomi

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

277 s., WSOY 2017

 

Mielensäpahoittaja on täällä taas ja tällä kertaa hän kertoo mitä kaikkea mielensäpahoittamista on Suomen sadassa itsenäisyyden vuodessa. Tarina etenee vuosi kerrallaan eli teos sisältää sata tarinaa itsenäisyytemme ajalta. Tarinoissa Mielensäpahoittaja kiteyttää (ainakin omasta mielestään tärkeitä ja olennaisia) asioita Suomen historiasta ja nykypäivästä. Osa tapahtumista käsittelee lähinnä Mielensäpahoittajan omia elämänvaiheita, osassa on laajempi ote.

 

Mielensäpahoittajan Suomi on kirjaideana kertakaikkiaan kiinnostava ja houkutteleva, sillä sanojen mielensäpahoittaminen ja Suomi yhdistäminen on tietyllä tapaa "tabu". Tarkoitan sillä sitä, että mielestäni Suomessa on edelleen paljon sellaista ajatuskantaa, että pitää olla kiitollinen itsenäisyydestä (ja niin pitääkin, tietenkin) ja mitään historian pyörteissä tapahtunutta ei saisi kritisoida ainakaan kovin ankarasti - nykypäättäjille sen sijaan lauotaan täyslaidallisia surutta, mutta historia on pyhä ja koskematon. Siitä syystä mielestäni kyseessä on kiinnostava asetelma ja minua kiinnosti kovasti tietää mistä kaikesta Mielensäpahoittajalla (tai Kyröllä) on sanansa sanottavanaan.

 

Siinä missä ensimmäiset Mielensäpahoittaja-kirjat olivat mielestäni todella hauskoja ja aiheuttivat naurunpurskahduksia, nämä uudemmat kirjat tuntuvat kantaaottavammilta ja vakavahenkisemmiltä. Tässäkin kirjassa on toki huumoria, mutta ei enää siinä määrin kuin ensimmäisissä teoksissa. Huumori pilkahtelee esiin, kun Mielensäpahoittaja kommentoi erittäin osuvasti milloin mitäkin asiaa. Myös hänen hahmonsa perusolemus, vanha itsepäinen mies, on tietyllä tapaa koominen, sillä siinä on niin paljon tuttua ja todellista. Siitä huolimatta komiikka tuntuu tässä teoksessa hukkuvan osuvien kommenttien ja sen seikan alle, että Mielensäpahoittajan osoittamissa asioissa on itse asiassa paljon totta.

 

En tarkoita, että Suomen historian käsittelyä tarvitsisi edes kaunokirjallisessa muodossa lyödä leikiksi, mutta jotenkin sitä huumoriaa odottaa ja kaipaa, kun tietää sitä sarjassa olleen runsaissakin määrin. Lukukokemuksena tämä oli kuitenkin ihan kelpo kirja ja pidin kovasti sen "tarina per vuosi" -rakenteesta. Mielensäpahoittaja hahmona tulee tämän kirjan myötä hieman aiempaa tutummaksi, kun hän kertoo tarkemmin oman elämänsä käännekohdista ja suhtautumisestaan niihin. Hahmossa on jotain sanoisinko jopa rakastettavaa.

 

♠♠♠½

Lumen armo

Paula Havaste: Lumen armo

455 s., Gummerus 2017

Vihat 4

 

Lumen armo on päätösosa Kertestä kertovaan Vihat-sarjaan. Olen tempautunut aikaisempien osien matkaan vauhdilla ja niin kävi myös tämän osan kanssa, vaikka minun onkin sanottava, että yhtä jännittävä ja dramaattinen tämä teos ei ollut. Kokonaisuus kuitenkin toimi ja tunsin oikein pitkästä aikaa suurta halua vain lukea ja lukea.

 

Kertte on kulkenut pitkän matkan kotitorpastaan ensin suureen Turukylään ja siitä vielä isompiin kaupunkeihin merien taakse. Nähty on niin Tokholmin piispanlinna ja Koluvanin upeat kauppapaikat, mutta Kerten mieli palaa takaisin kotiin Larrin luokse. Monta vuotta on kulunut siitä, kun Kertte ja Larri lähtivät tahoilleen pakomatkalle suojellakseen kotitorppaansa ja perhettään. Odottaako Larri yhtä Kertteä, millaiset mahdollisuudet heillä on jatkaa entistä elämäänsä vuosien jälkeen, kun molempia seuraa kirkon viha ja aseistetut miehet? Miten Kertte pystyy palaamaan merten takaa, kun veden vihat eivät ota leppyäkseen? Monta mutkaa on matkassa ennen kuin Kertte voi kokea lumisen maan armollisuuden, joka peittää kaikki menneiden vuosien vihat alleen.

 

Kerten paluu kotitanhuville ei tapahdu ihan niin suoraviivaisesti kuin hän olisi toivonut. Kotona Mimerka ei otakaan emaansa avosylin vastaan ja kysymyksiä herättää myös pieni Usva, joka Kertellä on tuomisinaan Koluvanista. Mikään ei tunnu sujuvan niin kuin Kertte toivoisi ja lopulta näyttää siltä, että Sule-veljen ennustus Kerten matkan jatkumisesta pitää kuin pitääkin paikkansa, vaikka Kertte ei sitä aluksi tahdokaan hyväksyä. Kun näyttää siltä, että Kerten ja Larrin vanhoja rikkomuksia ei ole unohdettu, lähtee pari jatkamaan yhdessä matkaa kohti pohjoisen valkeaa maata, jossa Larri on vuosia kuljeskellut piispanlinnan väkeä paossa.

 

Vaikka Kertte ja Larri ovat lopultakin yhdessä jälleen, ei miehen ole helppo hyväksyä Kerten mukanaan tuomaa lasta eikä Kerttekään mustasukkaisuudelta välty, kun hän ymmärtää Larrinkin lohduttautuneen muiden naisten vieressä. Lumen armossa olennaisena osana onkin parisuhdeproblematiikka, kun toisilleen niin tutut mutta silti vieraiksi käyneet mies ja nainen yrittävät jälleen oppia toimimaan yhdessä paitsi olosuhteiden pakosta myös rakkaudesta ja kaipuusta, jota ovat vuosikausia joutuneet kestämään.

 

Vaikka Lumen armo ei olekaan niin dramaattinen ja jännittävä kuin sarjan muut osat, sopii se hyvin sarjan päätökseksi. Kertte pääsee lopultakin pakoon kaikkia häntä seuraavia vihoja ja tulevaisuus alkaa näyttää varmemmalta. Teoksen nimi Lumen armo selittyy teoksessa hienosti ja Kerten ja Larrin matka onkin mielestäni sangen kekseliäs käänne maailman meriä matkanneen Kerten tarinaan. Tarinan päätöksessä on tiettyä seesteisyyttä myös Kerten hahmon suhteen. En ole aikaisemmin pitänyt hänen hahmostaan, mutta nyt lopultakin hänestä löytyy myös uusia kiinnostavia ja positiivisia puolia. Kertte tuntuu lopultakin kasvaneen oikeasti aikuiseksi kaikkien vuosien jälkeen. Vihat on kokonaisuudessaan hieno sarja, jonka lukeminen on ollut ilo!

 

♠♠♠♠

Siipirikko

Kristiina Vuori: Siipirikko

14 cd-levyä, 16 h 13 min.

Tammi ja Silecio 2013

kannen kuvat: Elisa de Valdez / Corbis, SKOY ja Getty Images

grafiikka: Markko Taina

lukija: Kaija Pakarinen

Jokin tovi sitten mietin minkä äänikirjan kuuntelisin seuraavaksi. En oikein tiennyt minkä tyyppistä äänikirjaa olisin halunnut kuunnella, mutta koska historia genrenä toimii minulle yleensä hyvin, päädyin valitsemaan Kristiina Vuoren Siipirikon. Se osoittautui hyvin mukaansatempaavaksi äänikirjaksi, jota kuunteli oikein mielellään.

Siipirikko sijoittuu 1300-luvulle ja sen päähenkilönä nähdään lapsena orjaksi Karjalaan kaapattu Selja. Ahtilassa orjana oleva Selja on sinänsä onnekas, että hän sentään selvisi raskaasta matkasta hengissä vaikkakin elämään orjuudessa. Huonommin kävi hänen kaimalleen, joka menehtyi matkalla. Peruuttamattomasti näiden kahden toisilleen lähes tuntemattomaksi jääneen nuoren tytön tarinat kuitenkin kietoutuvat toisiinsa, kun Selja huomaa mahdollisuuden päästä pois orjuuden ikeestä. Metsästyslinnuistaan tunnettu Ahtila nimittäin saa vieraakseen ritari Aijon miehineen, ja heidän on määrä neuvotella kaupat Seljan kouluttamasta Priimus-kotkasta. Aijo ottaisi mieluusti mukaansa jotain muutakin kuin kotkan, mutta paljon tapahtuu ennen kuin mies palaa Seljan elämään.

Siipirikko on mukaansatempaava kirja, mutta paikoitellen juoni tuntuu hieman junnaavan ja sitten taas mennään vauhdilla eteenpäin. Mielenkiinto pysyy kuitenkin onneksi hyvin yllä, sillä halusin tietää miten Seljan loppujen lopuksi käy ja pääseekö hän koskaan viettämään rauhallista ja turvallista elämää ilman jatkuvaa painostavaa uhkan tunnetta. Kiinnostavien, vaikkakin välillä hieman epäuskottavien, juonenkäänteiden kehittelyssä Vuori on elementissään ja tarinasta kehkeytyy lähestulkoon seikkailu, jossa punnitaan erilaisten tekojen oikeutusta ja moraalista puolta.

♠♠♠♠

Tavoitteesta tavaksi

Anu Kangasniemi: Tavoitteesta tavaksi - Tietoisesti kohti terveyttä ja hyvinvointia

135 s., Kirjapaja 2017

kansi: Maria Appelberg

 

Tavallisesti aina kun syksy alkaa antaa ensimmäisiä merkkejä itsestään, minua alkaa kiinnostaa enemmän terveysasioita käsittelevä kirjallisuus ja lehtiartikkelit. Anu Kangasniemen uutuusteos Tavoitteesta tavaksi houkutteli pirteällä kannellaan, joten päätin kokeilla millainen tämä kirja mahtaisi olla.

 

Tavoitteesta tavaksi on kokonaisuus, jossa on mukana niin tositarinoita monenlaisista elämäntilanteista, faktoihin pohjautuvia selityksiä sille miksi ihminen toimii siten kuin toimii, vinkkejä siitä miten omaa tilannettaan voi muuttaa ja saavuttaa tavoitteensa sekä metaforia ja pohdintoja, joiden avulla voi työstää tilannettaan. Pohdintatehtävien tarkoituksena on tukea tavoitettaan kohti pyrkiviä ja laittaa heidät todella miettimään totuttuja tapoja ja niiden muuttamista.

 

Jos haluat lukea jonkin nopealukuisen kirjan, jossa on helppoja täsmäniksejä karkinsyönnin lopettamiseen tai liikunnan lisäämiseen, on tämä väärä kirja. Kuten Anu Kangasniemi loppusanoissaan toteaa, ei tämä kirja ole mikään helposti lukaistava teos, vaan pikemminkin harjoitus- tai opaskirja pitkällä matkalla. Tätä kirjaa ei minun kokemukseni mukaan voi lukea kovin nopeasti, koska tässä on niin valtavasti sisältöä. Mitään täsmävinkkejä tässä ei myöskään ole, vaan teos pyrkii tukemaan muutoksen todellisessa sisäistämisessä niin että tavoitteesta todella tulee tapa.

 

Täytyy myöntää, että minulle tämä kirja ei ihan valtavasti mitään antanut. En aina jaksanut keskittyä metaforiin ja pohdintoihin, vaikka niiden anti olisi varmasti sinänsä voinut olla melko mielenkiintoista. Tämä oli varmaan minulle hieman väärä lukuvalinta, sillä elämäntavoissani ei oikeastaan ole mitään sellaista, jota pitäisi aktiivisesti pyrkiä muuttamaan.

Heinäkuun luetut ja muita kuulumisia

Heinäkuu meni vauhdilla ja aikani kului pitkälti muuttopuuhissa. Muuttamisessa on aina oma urakkansa, mutta kun muuttaa liki kuuden vuoden asumisen jälkeen huomattavasti pienempään asuntoon, on urakka melkoinen. Jouduin karsimaan tavaroitani jonkin verran, mutta kaiken olennaisen sain helposti mahtumaan uuteen kotiini. Onneksi sain avaimet jo hyvissä ajoin heinäkuulla, niin pääsin tuomaan ensimmäisiä tavaroita ja laittamaan niitä paikoilleen. Viihdyn täällä jo nyt todella hyvin ja kissatkin tuntuvat ottaneen uuden kämpän kodikseen hyvin, joten meillä on nyt ihan mahtavat oltavat.

Pakkaamisen, purkamisen ja siivoamisen ohella ehdin lukemaan yllättävän paljon, vaikka loppukuusta tahti hidastui huomattavasti muuton lähtiessä todenteolla käyntiin. Pääsin blogini kanssa heinäkuussa ensimmäistä kertaa oikein lehden palstoillekin, kun paikallislehden toimittaja otti yhteyttä ja halusi tehdä jutun blogistani. Aikaisemmin olen pitänyt blogistani melko matalaa profiilia, vaikka en ole harrastustani toki mitenkään salannutkaan: en ole sitä vain tuonut kauheasti julki. Juttu oli oikein hyvä ja sinä päivänä blogin kävijämäärät kyllä pomppasivat reippaasti ylöspäin. Olen saanut monilta jutun tiimoilta hyvää palautetta blogistani ja se toki lämmittää mieltäni kovasti. :) Kesä on ollut muuton ja rakkaan kissani poismenon johdosta osittain rankkakin, mutta kyllä tällaisia valonpilkahduksiakin on paljon.

Heinäkuussa luin tai kuuntelin kahdeksan kirjaa:

 Zachris Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari

Mervi Heikkilä: Uppalan kartanon aarre 

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki 

Elena Ferrante: Loistava ystäväni 

Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä kesäleiriltä 

Tina Finn: Sankarikoirat 

Leena Lehtolainen: Tuulen puolella 

Anni Swan: Ollin oppivuodet 

Tällä hetkellä minulla on kova lukuvimma, mutta en oikein osaa päättää mitä lukisin. Minulla on lainalla vaikka mitä ja oman hyllyn lukemattomat ja joskus luetutkin kirjat kutsuvat puoleensa. Nytkin on kesken kolme kirjaa ja äänikirja, joten saa nähdä milloin loppujen lopuksi saan jotain luettua loppuun asti. Palaan blogiin toivottavasti piakkoin, kun saan jotain luetuksi. Eläväistä elokuuta kaikille! :)