Valoa kohti

Laila Hirvisaari: Valoa kohti

Laatokka, osa 6

Otavan äänikirja 2023, alkup. 1991

äänikirjan lukija: Fanni Noroila

Laila Hirvisaaren hieno Laatokka-sarja ilmestyi äänikirjoina tänä vuonna. Se oli minulle todellinen löytö, koska Laatokka oli Hirvisaaren sarjoista viimeinen, jota en ollut vielä lukenut. Äänikirjoina tämä sarja toimikin hienosti ja mielestäni lukijavalinta on onnistunut. Vähän on nyt haikea fiilis sarjan päättymisestä, vaikka toisaalta tämä oli varmasti juuri oikea kohta päättää sarja.

Aiemmista osista tuttu Anna Ustinova on päätynyt vankileirille miehensä Timofein tavoin. Venäjällä eletään 1920-luvulla kuohuttavaa aikaa ja yhtenä hetkenä oikeana pidetty mielipide tai kontakti voikin olla väärin ja vaarallista. Syyttömänä leirille tuomittu Anna pyrkii kaikin tavoin kamppailemaan lamaannusta vastaan. Lääkärinä hän haluaa auttaa kohtalotovereitaan ja parantaa leirin olosuhteita edes hieman inhimillisemmiksi. Mielessä siintää koko ajan toivo vapaudesta, siitä että pääsisi takaisin Suomeen ja turvaan. Siksi hän ryhtyykin uhkayritykseen. Leirille hän ei halua kuolla.

Totesin edellisen osan kohdalla, että en ole aiemmin lukenut Hirvisaarelta kirjaa, joka olisi ollut niin synkkäsävyinen. No, tässä on toinen, vaikka valon pilkahduksiakin lopulta tulee kirjan nimen mukaisesti. Synkkyydestä huolimatta pidin tästäkin kirjasta, vaikka pienen pettymyksenkin sarjan päättyminen tuo tullessaan, sillä olisin halunnut kuulla lisää ensimmäisen osan keskushenkilöiden myöhemmistä vaiheista. Avarankalliolla asuvien Eeva Marian lasten Katrin ja Johanneksen myöhemmistä vaiheista ei ole sen jälkeen juurikaan kuultu, mikä tuntuu mielestäni hieman hassulta. Kuusiosainen sarja kiertyi myöhemmin enemmän heidän enonsa ja muiden vuokkiniemeläisten vaiheiden, etenkin Annan, ympärille, mikä on hieman harmi.

 

Kätilö

Katja Kettu: Kätilö

348 s., WSOY 2011, Bon-pokkari

 

Heti kun olin saanut luettua Katja Ketun uusimman teoksen Yöperhonen, päätin ottaa luettavakseni Kätilön. Olen kyllä lukenut Kätilön jo aikaisemmin ja pidin siitä paljon, mutta nyt halusin lukea sen uudelleen, sillä olen menossa katsomaan siihen perustuvan, juuri ensi-iltaan tulleen elokuvan.

 

Joidenkin kirjojen kohdalla muistaa aina sen tunteen tai tunnelman, joka niitä lukiessa tuli. Kätilö on yksi niistä kirjoista. Muistan, kuinka luin sitä suorastaan henki salpautuen ja levottomana, sillä tarina tuli hyvin lähelle ja hahmojen tunteet välittyivät hienosti. Ketun käyttämä kieli lumosi minut myös, ja se onkin varmasti yksi merkittävimmistä syistä siihen, miksi hahmojen mielialat välittyvät lukijalle niin hyvin. Rikas murteellinen kieli on jotenkin niin täyteläistä, että jo se riittää hengästyttämään, kun silmät kiitävät pitkin sanoja.

 

Kätilö kertoo 36-vuotiaasta elämän kolhimasta naisesta, jota on syljetty ja syrjitty koko hänen elämänsä ajan. Hänen asemansa kätilönä on ehkä hieman parantanut hänen asemaansa, mutta yhtä kaikki hän on edelleen vikasilmä, punikkiäpärä ja maho. On vuosi 1944 ja saksalaisia sotilaita vilistää pitkin Lappia tukemassa sotivaa Suomea. Kätilö rakastuu saksalaiseen luutnantti Johann Angelhurstiin ja on valmis tekemään mitä vain saadakseen miehen itselleen. Hän hakeutuu töihin saksalaisten johtamalle vankileirille ja saa vihdoin kaipaamaansa arvostusta, mutta sitten Suomen ja Venäjän välille solmitaan rauha eikä mikään ole enää hyvin. Kätilö on paitsi kuvaus muuttuvista olosuhteista ja sodan hurjuudesta rintamalinjojen takana, niin myös rakkaustarina, joka saa järkyttäviä piirteitä.

 

Tällä toisella lukukerralla huomasin näkeväni kätilön ja Johanneksen hahmot eri tavalla kuin ennen. Huomasin, että kätilö on iästään ja elämänkokemuksistaan huolimatta kovin lapsellinen, sillä niin häpeämättömästi hän suorastaan jumaloi Johannesta. Naiivi hän on myös, sillä kyselemättä hän ryhtyy täyttämään ties minkälaisia määräyksiä tajuamatta ollenkaan mitä niiden taustalla on. Minua välillä suorastaan hävetti kätilön puolesta hänen lapsellisuutensa ja suoranainen typeryytensä, vaikka eipä hän saamalleen kasvatukselle tietenkään itse mitään voi. Ja Johannes ei ollutkaan sellainen järkevä ja älykäs nuorimies kuin kuvittelin. Hänen hahmonsa ominaispiirteet on hyvin selkeästi nähtävissä ja luettavissa, mutta jotenkin en aiemmin kiinnittänyt sniihin niin paljon huomiota. Johannes on heikompi kuin luulinkaan, ja kaiken lisäksi melkoisen kopea ja oikea naistenmies. Kätilö olisi ansainnut jotain paljon parempaa, mutta hän halusi Johanneksen keinolla millä hyvänsä.

 

Vaikka pidin Kätilöstä heti ensisivuilta lähtien, minulle jäi loppujen lopuksi sellainen tunne, että minulta saattoi mennä jotakin ohi tai etten tajunnut aivan kaikkea. Nyt toisen lukukerran jälkeen minusta tuntuu, että olen oivaltanut jotakin olennaista tästä teoksesta ja sen hahmoista. Kokonaiskuva tästä teoksesta on nyt paljon eheämpänä mielessäni. Oloni on sangen voitonriemuinen ja odotan mielenkiinnolla näkyykö juuri kokemani oivallukset elokuvasta kuinka selkeästi. Pidin tästä kirjasta tällä toisella lukukerralla entistä enemmän, vaikka luulin, ettei se olisi mahdollista: niin paljon pidin tästä alunperinkin.

 

♠♠♠♠♠

Yöperhonen

Katja Kettu: Yöperhonen

325 s., WSOY 2015

kannen maalaus: Eemil Karila

 

Kun sain Yöperhosen käsiini kirjaston varausjonosta, en aluksi tohtinut aloittaa kirjan lukemista. Pyörittelin sitä käsissäni ja laskin sen aina takaisin pöydälle odottamaan vuoroaan. En tiennyt Yöperhosesta mitään muuta kuin sen mitä takakannessa kerrottiin, mutta uskalsin jo sen perusteella odottaa ainakin yhtä hengästyttävän rikasta kieltä kuin Kätilössä, joka on yksi suosikkiromaaneistani. Minua jotenkin epäilytti aloittaa tätä teosta, sillä melkein pelkäsin kokevani taas samanlaisen ravistelevan ja ylitsevyöryvän lukukokemuksen kuin Kätilö oli. Yöperhonen osoittautui mielenkiintoiseksi ja vaiherikkaaksi romaaniksi, jossa onkin tietynlaista samankaltaisuutta kuin Kätilön teemoissa. Lukukokemuksena Yöperhonen jäi kuitenkin Kätilöä latteammaksi, vaikkakin vaati myös paljon sulattelemista. Pidin kyllä tästäkin Ketun romaanista.

 

Yöperhonen on kahdessa ajassa liikkuva romaani. Se kertoo valkokenraalin tyttärestä Irgasta, joka 15-vuotiaana loikkaa rajan yli Neuvostoliittoon rakastettunsa Suenhampaan luokse 1930-luvulla. Irga odottaa Suenhampaalle lasta eikä hän olisi missään tapauksessa voinut jäädä kotikyläänsä punaisen miehen lapsi kainalossaan. Rajan takana ei odotakaan rakastetun avoin syli, vaan Irga saa syytteen maanpetoksesta ja joutuu vankileirille Vorkutaan. Toisessa aikatasossa kuvataan Lavran kylään isänsä pyynnöstä saapuneen suomalaisen Vernan vaiheita vuonna 2015. Lavran kylä on kummallinen kolhoosiaikaan jämähtänyt ikiaikaisten uskomusten värittämä kylä, joka kätkee suuria salaisuuksia.

 

Tuntuu, että en välttämättä osaa kuvata tätä teosta niin hyvin kuin se ansaitsisi tai että en osaa kertoa siitä sitä olennaista jujua, joka vei minut mukanaan. Juonellisesti tämä oli hyvin vetävä ja kaksi aikatasoa punoutuivat toisiinsa saumattomasti, mutta mielestäni etenkin tuo 1930-luvusta lähtenyt aikataso jäi jotenkin pintapuoliseksi. Irga koki ja näki vankileirillä pöyristyttäviä asioita, joista oli inhimillisyys kaukana, mutta jotenkin Irgan tuntemukset eivät ainakaan minulle lukijana välittyneet kovin hyvin. Tiedostin tapahtumat, mutta ne eivät hiipineet iholle, vaan jäivät melko etäisiksi. Irgan tunteita kyllä kuvattiin alusta asti, mutta silti ne jäivät jotenkin neutraaleiksi. Teoksen loppua kohti tilanne hieman muuttui ja tunnelmat alkoivat välittyä paremmin. Vuotta 2015 kuvaava aikataso oli koko ajan jotenkin paremmin läsnä eikä jäänyt vain tapahtumien sarjaksi.

 

Kettu on saanut mahdutettua romaaniinsa paljon kaikenlaista. Siinä on tietynlaista kantaaottavuutta ja etenkin vuoden 2015 aikatasosta on luettavissa mielenkiintoisia tulkintoja asioista, mutta niihin en nyt tässä tarkemmin mene, vaan jokainen saa tulkita asiat tavallaan. Tämä romaani kuitenkin minun nähdäkseni kätkee sisäänsä paljon sellaista, mitä ei välttämättä ihan heti huomaa.

 

Yksi tämän teoksen parhaita puolia on Katja Ketun rikas verbaliikka, jota on ilo lukea. Lupauksen kauniista kielestä antaa jo takakansi, johon on otettu lainaus teoksesta. Se on todennäköisesti yksi kauneimpia rakkaudenkuvauksia, jonka olen koskaan lukenut:

"Sinun kanssasi on niin helppo nauraa. Sinun kanssasi on hyvä kyyhöttää lempeänhikisessä pimeydessä tuoksusi sekoittuessa minun ihooni ja toisin päin. Selkovereni siinä, litilempi linnunpoikani. Minä olen kaikukoppa sinun kieltesi soida. Olet parasta mitä minussa on." 

 

♠♠♠♠

Kätilö

Kettu, Katja: Kätilö
344 s., WSOY 2011

Kun kuulin tästä teoksesta ensi kerran, tiesin heti, että tämä on pakko lukea. Suhtauduin kirjaan kuitenkin pienellä varauksella, koska luin viime kesänä Katja Ketun Surujenkerääjän ja teos oli sangen erikoinen. Tämä teos oli kuitenkin erinomainen lukuvalinta.

Teoksen takakannessa luvataan, että Katja Ketun kieli on "kokonaisuuden loistokas osa". Allekirjoitan tämän väitteen täysin. Teksti oli sujuvaa, mutta silti siinä oli jokin pieni jippo, joka teki siitä erilaisen. Ehkä se oli sanavalinnat tai murreilmaisut, tai sitten se oli puhtaasti jotain sellaista, jota ei voi nähdä silmin. Ikään kuin "tekstin henki", jos niin voi sanoa.

Kätilö on tosipohjainen tarina suomalaisnaisesta ja saksalaisupseerista Lapin sodan ollessa jo ovella. Perinteinen asetelma kieltämättä, mutta nainen ei olekaan mikään tavallinen nainen, vaan 36-vuotias vanhapiika, mahoksi haukuttu neitsyt, Villisilmä, Vikasilmä, punikkiäpärä.

Teos osoittaa mihin kaikkeen ihminen on valmis ryhtymään rakkauden tähden; esimerkiksi menemään vankileirille hoitajaksi kauheuksien keskelle, leikkaamaan kuolioita ja tarkastamaan esinahkoja juutalaisten varalta. Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden suhteista on vaiettu, vaikka niistä on olemassa monia (eläviä) todistuskappaleita: lapsia. Tämä teos avaa historian vaietut lehdet ja tuo ne lukijansa silmien eteen. Paitsi että teos valottaa suhteita, se myös kertoo sodan kauheuksista vankileireillä.

Teos rakentuu taidokkaasti autenttisten dokumenttien ympärille, joiden salanimien takana piileekin tuttuja ihmisiä. On mahtavaa tehdä oivallus, että "hei tuo on tuo" tai hoksata sukulaisuussuhteita tai muuta, jota ei selkeästi sanota. Tarina etenee kolmen ihmisen kertomina kappaleina, mutta pääosassa on kuitenkin kätilö. Teos ei kuitenkaan tullut sekavaksi tällaisesta kerronnasta, aluksi korkeintaan vähän hämmensi, kun tarina lensi heidän mukanaan hieman eri aikoihin. Siihen kuitenkin tottui pian ja minulle siitä tuli osa teoksen viehätystä.

Katja Ketun romaanilla on arka ja vaiettu aihe, mutta rohkeasti se ei kaihda mitään. Romaani on "vahvaääninen", kuten takakannessa luonnehditaan, en voi sitä paremmin sanoa. Tätä teosta tekee mieli lukea koko ajan eteenpäin ja tämän luettuanikin pohdin vielä tarinaa, sillä siitä jäi voimakas jälkimaku. Kirjan pitää herättää tunteita ja tämä teos teki sen; laittoi suremaan, iloitsemaan, kauhistumaan, ahdistumaan sekä miettimään ja oivaltamaan. Tämä ei ole läpihuutoromaani, se pitää "elää" läpi ja tuntea sen voima.

♠♠♠♠♠