Yöperhonen

Katja Kettu: Yöperhonen

325 s., WSOY 2015

kannen maalaus: Eemil Karila

 

Kun sain Yöperhosen käsiini kirjaston varausjonosta, en aluksi tohtinut aloittaa kirjan lukemista. Pyörittelin sitä käsissäni ja laskin sen aina takaisin pöydälle odottamaan vuoroaan. En tiennyt Yöperhosesta mitään muuta kuin sen mitä takakannessa kerrottiin, mutta uskalsin jo sen perusteella odottaa ainakin yhtä hengästyttävän rikasta kieltä kuin Kätilössä, joka on yksi suosikkiromaaneistani. Minua jotenkin epäilytti aloittaa tätä teosta, sillä melkein pelkäsin kokevani taas samanlaisen ravistelevan ja ylitsevyöryvän lukukokemuksen kuin Kätilö oli. Yöperhonen osoittautui mielenkiintoiseksi ja vaiherikkaaksi romaaniksi, jossa onkin tietynlaista samankaltaisuutta kuin Kätilön teemoissa. Lukukokemuksena Yöperhonen jäi kuitenkin Kätilöä latteammaksi, vaikkakin vaati myös paljon sulattelemista. Pidin kyllä tästäkin Ketun romaanista.

 

Yöperhonen on kahdessa ajassa liikkuva romaani. Se kertoo valkokenraalin tyttärestä Irgasta, joka 15-vuotiaana loikkaa rajan yli Neuvostoliittoon rakastettunsa Suenhampaan luokse 1930-luvulla. Irga odottaa Suenhampaalle lasta eikä hän olisi missään tapauksessa voinut jäädä kotikyläänsä punaisen miehen lapsi kainalossaan. Rajan takana ei odotakaan rakastetun avoin syli, vaan Irga saa syytteen maanpetoksesta ja joutuu vankileirille Vorkutaan. Toisessa aikatasossa kuvataan Lavran kylään isänsä pyynnöstä saapuneen suomalaisen Vernan vaiheita vuonna 2015. Lavran kylä on kummallinen kolhoosiaikaan jämähtänyt ikiaikaisten uskomusten värittämä kylä, joka kätkee suuria salaisuuksia.

 

Tuntuu, että en välttämättä osaa kuvata tätä teosta niin hyvin kuin se ansaitsisi tai että en osaa kertoa siitä sitä olennaista jujua, joka vei minut mukanaan. Juonellisesti tämä oli hyvin vetävä ja kaksi aikatasoa punoutuivat toisiinsa saumattomasti, mutta mielestäni etenkin tuo 1930-luvusta lähtenyt aikataso jäi jotenkin pintapuoliseksi. Irga koki ja näki vankileirillä pöyristyttäviä asioita, joista oli inhimillisyys kaukana, mutta jotenkin Irgan tuntemukset eivät ainakaan minulle lukijana välittyneet kovin hyvin. Tiedostin tapahtumat, mutta ne eivät hiipineet iholle, vaan jäivät melko etäisiksi. Irgan tunteita kyllä kuvattiin alusta asti, mutta silti ne jäivät jotenkin neutraaleiksi. Teoksen loppua kohti tilanne hieman muuttui ja tunnelmat alkoivat välittyä paremmin. Vuotta 2015 kuvaava aikataso oli koko ajan jotenkin paremmin läsnä eikä jäänyt vain tapahtumien sarjaksi.

 

Kettu on saanut mahdutettua romaaniinsa paljon kaikenlaista. Siinä on tietynlaista kantaaottavuutta ja etenkin vuoden 2015 aikatasosta on luettavissa mielenkiintoisia tulkintoja asioista, mutta niihin en nyt tässä tarkemmin mene, vaan jokainen saa tulkita asiat tavallaan. Tämä romaani kuitenkin minun nähdäkseni kätkee sisäänsä paljon sellaista, mitä ei välttämättä ihan heti huomaa.

 

Yksi tämän teoksen parhaita puolia on Katja Ketun rikas verbaliikka, jota on ilo lukea. Lupauksen kauniista kielestä antaa jo takakansi, johon on otettu lainaus teoksesta. Se on todennäköisesti yksi kauneimpia rakkaudenkuvauksia, jonka olen koskaan lukenut:

"Sinun kanssasi on niin helppo nauraa. Sinun kanssasi on hyvä kyyhöttää lempeänhikisessä pimeydessä tuoksusi sekoittuessa minun ihooni ja toisin päin. Selkovereni siinä, litilempi linnunpoikani. Minä olen kaikukoppa sinun kieltesi soida. Olet parasta mitä minussa on." 

 

♠♠♠♠