Hupparizombi

Eve Hietamies: Hupparizombi

Pasasen pojat, osa 5

Otava 2025

Eve Hietamiehen rakastettu Pasasen pojat -sarja on edennyt jo viidenteen (ja kenties viimeiseen?) osaansa. Tämä sarja on yksi suosikeistani eikä Hupparizombi ole siihen mikään poikkeus. Paavo Pasanen on varttunut teini-ikään eivätkä he enää asu kahden Antti-isän kanssa. Hääkellot kilkattavat Antille ja Ennille, joka tyttärensä Tertun kanssa on tuonut Pasasen poikien arkeen monta ihmeellistä asiaa.

Kuten kuvitella saattaa, teini-ikäisten vanhemmuus ei ole yhtään sen helpompaa kuin taaperon kasvattaminen. Paavo vetäytyy hupparinsa uumeniin eikä pahemmin puhu asioistaan, Terttu taas tuntuu vihaavan Anttia, mikä pakottaa Antin etsimään netin syövereistä vinkkejä, joilla "saat tyttäresi rakastamaan sinua". Jaksamisen rajat venyvät äärimmilleen, kun Paavo kokeilee päihteitä, Tertun poikaystävä on epäilyttävän oloinen velttoilija ja Enni saa romahduttavan suru-uutisen. Onneksi on Antti.

Hietamiehen sujuvasanainen kerronta tempaa lukijan helposti mukaan Pasasten perhe-elämän pyörteisiin. Aiemmista osista tutut tilannekomiikka, naseva dialogi ja musta huumori ovat edelleen läsnä niin, että välillä nauroin ääneen. Hietamies taitaa kuitenkin myös herkkävireisemmän kerronnan. Mielestäni hän kuvaa surevaa ihmistä hyvin ja sanoittaa tuntemuksia osuvasti. Hietamiehen henkilöhahmot ovatkin aitoja ja sympaattisia.

Hupparizombi oli mukaansatempaavaa ja Pasasten arkihuolista huolimatta viihdyttävää luettavaa. Jos et ole vielä tutustunut sarjaan, niin kannattaa kyllä!

Kottikärrykaruselli

Veera Nieminen: Kottikärrykaruselli

234 s., Tammi 2022

kansi: Timo Mänttäri

Kun kuulin, että Veera Niemiseltä julkaistaan kolmas teos, olin samaan aikaan sekä toiveikas että hieman varautunut. Pidin Niemisen esikoisteoksesta Avioliittosimulaattorista todella paljon, kun taas Ei muisteta pahalla oli pettymys. Sekin yritti kaiketi olla riemukas ja hauska kirja, mutta minuun se ei kolahtanut laisinkaan. Sen jälkeen Kottikärrykaruselli oli ilahduttava lukukokemus, jo paljon enemmän Avioliittosimulaattorin kaltainen tilannekoominen ja nasevaan dialogiin nojaava teos.

Katri on hevostilayrittäjä, sinkku ja lapseton eli kaikkea sitä, mitä akateeminen ja perinteisiä perhemalleja ihannoiva suku kammoksuu. Hän on vahva, itsenäinen ja kiireinen, täysin kyllästynyt jonninjoutavuuksiin ja turhaan dramatiikkaan, kun miljoona asiaa odottaa tekijäänsä. Paletti menee sekaisin, kun Ilmari-serkku tiedustelee Katrilta mahdollisuutta majoittaa hänen tyttärensä kesän yli, maksua vastaan totta kai. Yhtäkkiä Katrin kiireiseen ja itsenäiseen arkeen kuuluu myös teini-ikäinen Jennica, eikä hän yhtään tiedä miten kasvattaa ja ohjata nuorta ihmistä elämässä eteenpäin. Kun pasmoja alkaa sekoittaa myös orastava rakkaustarina ja tallilla hermoja kiristää asiakkaiden mahdottomat vaatimukset, on harmoninen maalaisidylli vielä tavallistakin kauempana.

En ole koskaan itse ollut heppatyttö enkä ole erityisen kiinnostunut hevosista, vaan olen tyytynyt enemmänkin ihailemaan niiden ylväyttä kauempaa. Siitä huolimatta tarina vei mennessään ja tallimiljööseen oli helppo sujahtaa mukaan. Ihmissuhdekuviot oli kuvattu kaunistelemattoman värikkäästi ja asiakaspalvelutyön vaihtelevat kohtaamiset tarjosivat hupaisaakin dialogia tai vähintäänkin Katrin päänsisäisiä ajatuksia. Kirjan loppupuolella huomasin jopa naureskelevani ääneen asti, kun vauhti vaan kiihtyi.

Kottikärrykaruselli on sinänsä viihteellinen, mutta samaan aikaan myös uskottava teos. Tällä kertaa Nieminen ei lyö samalla tavalla hösseliksi kuin Ei muisteta pahalla -teoksessaan, joten mielenkiinto pysyi mukana kirjan viimeisille sivuille asti. Tällaisia kirjoja voisin Niemiseltä mielelläni lukea lisääkin.

Numeroruuhka

Eve Hietamies: Numeroruuhka

468 s., Otava 2022

kansi: Kirsti Maula

Pasaset ovat täällä taas! Eve Hietamiehen uusin teos Numeroruuhka jatkaa Yösyötöstä, Tarhapäivästä ja Hammaskeijusta tuttujen Antti ja Paavo Pasasen tarinaa. Viisikymppinen yksinhuoltajaisä Antti on uusien haasteiden edessä, kun aivoinfarktin saanut iäkäs isä majoitetaan tilapäisesti hänen luokseen, Paavolla on omat kommervenkkinsä koulussa ja työpaikalla leijuu laajojen irtisanomisten uhka.

Olen pitänyt tämän sarjan kirjoista kovasti eikä Numeroruuhka ole mikään poikkeus. Tilannekomiikka, terävä dialogi ja aimo annos mustaa huumoria on toimiva kombo. Nauraa sai, vaikka monet kerrat kävi Anttia surkukin. Ei ole helppoa, kun yhden ihmisen pitäisi jaksaa kaikki, ehtiä kaikki ja osata kaikki. Siinä jää helposti omat tarpeet ja toiveet sivurooliin, kun yrittää viedä kaikkia muita eteenpäin.

Eve Hietamies on sujuvasanainen kirjailija, jonka teksti tempaa helposti mukaansa. Numeroruuhkassa on helppo viihtyä, etenkin kun keskushenkilöt ovat niin symppiksiä. Juonesta haluaisin kirjoittaa hieman enemmänkin, mutta se tuntuu vaikealta ilman pienien juonipaljastusten tekemistä. En halua spoilata kenenkään lukukokemusta, joten tyydyn vain sanomaan, että Antti tarpoo välillä aika mustissakin maisemissa. Päällimmäisenä kysymyksenä on silloin, mikä minussa on vikana, kun en kelpaa enää mihinkään. Sitten pilkahtaa taas valoa. Ja onhan kuitenkin aina ja edelleen se tärkein eli Paavo, poika joka tekee isänsä välillä hyvin ylpeäksi.

Varotoimia

Nelli Hietala: Varotoimia

167 s., Karisto 2020

kansi: Emmi Kyytsönen

 

Odotellessani nuortenkirjasarja Miia Martikaisen uutta osaa, päätin lukea Nelli Hietalan uuden aikuisten romaanin Varotoimia. Se kertoo Taimista, joka varautuu elämässään kaikkiin mahdollisiin vaaroihin ja elää ainaisessa valmiustilassa. Vakuutusmyyjänä hän tietää kaiken riskeistä ja jakaa ihan mielellään vinkkejään eteenpäin.

 

Tarina alkaa, kun Taimi matkustaa bussissa takaisin kotiinsa vietettyään viikonlopun ystävänsä luona. Bussissa hänen viereensä istuutuu komea mies. Muuallakin olisi tilaa, joten Taimi ei voi olla miettimättä miehen motiiveja. Koska Taimi ei halua juuttua bussin ahtaaseen vessakopperoon, hän ryntää asemalla vessaan. Kun hän tulee ulos, bussi menee menojaan ja sekä hän että komea muukalainen ovat jääneet bussista. Siitä alkaa huikea seikkailu, johon riskeistä kaiken tietävä kaappaa miehen mukaansa suojellakseen tätä kamalalta kohtalolta.

 

Varotoimia oli ihan hyväntuulinen kirja, nopealukuinen ja paikoin hyvinkin hauska. Pidin siitä, miten varovainen Taimi lopulta alkaa uskaltautua heittäytymään. Jotenkin kuitenkin tämän yhden aikuisten kirjan perusteella haluaisin kyllä sanoa, että Hietala on vahvimmillaan nuortenkirjoissa. Tässä kirjassa oli kyllä jotain samaa henkeä kuin Miia-kirjoissa, mutta aikuiselämän kontekstiin siirrettynä Taimin purkkatemppu esimerkiksi tuntui lähinnä tosi typerä. Vähän siis jäi sellaiset fifty-fifty -fiilikset tästä kirjasta.

 

♠♠♠

Lukupiirikirja: Kehveli

Antti Heikkinen: Kehveli

256 s., WSOY 2018

kansi: Martti Ruokonen

Olen kerrankin lukupiirikirjan kanssa oikein hyvissä ajoin asialla, sillä lukupiirimme maaliskuun kokoontuminen on vasta 9.3. ja kirja tuli luettua jo nyt helmikuun viimeisellä viikolla. Lukupiiriläiset ehdottivat kevätkaudelle yhdeksi aiheeksi Antti Heikkisen tuotantoa. Olen lukenut häneltä joskus edelliseen lukupiiriin kuuluessani Pihkatapin ja silloin taisin vähän yllättyäkin miten hyvä se oli. Koska helmikuun lukupiirikirjana oli Cormac McCarthyn aika rankkakin Tie, olin valinnut meille maaliskuulle kepeän Kehvelin. Kirjan kansi ei ole mielestäni maailman houkuttelevin, mutta kirja itsessään oli oikein mukaansatempaava ja täynnä humoristisia pilkahduksia.

Kehveli syntyy Hyväjärven rovastin ja ruustinnan nuorimmaksi pojaksi, jonka he seurakuntalaisten kauhuksi saavat "vanhoilla päivillään" nelikymppisinä. Poika osoittautuu jo nuorena hyvin sukkelaksi ja supliikiksi, ja häntä aletaankin kutsua Kehveleksi. Elämänsä varrella Kehveli ehtii sotaan ja karkaamaan sieltä. Uskomattomien sattumien ja kehvelin luonteensa vuoksi hän selvittää tilanteen parhain päin tuolloin ja elämässä muutenkin. Itse asiassa tuosta karkureissusta alkaa melkoinen tapahtumasarja, joka mullistaa koko Suomen valtion tarinan ja kääntää asiat päälaelleen yhden jos sun toisenkin asian tiimoilta.

En etukäteen oikein tiennyt mitä odottaa tältä kirjalta, sillä en ole mielestäni veijaritarinoita koskaan lukenut. Olin siis uuden asian äärellä ja viihdyin oikeastaan erittäinkin hyvin, sillä Heikkinen on taitava sanankäyttäjä. Juoni oli kyllä hyvin mielikuvituksekas ja vauhti vaan kiihtyi loppua kohti, mutta kuitenkaan ei menty ihan niin överiksi, että olisi lakannut viihdyttämästä ja huvittamasta. Yhden kerran tyrskähdin oikein kunnolla nauruun, se oli kohta jossa Paasikiven tekohampaat tippuivat naurispeltoon. Vieläkin naurattaa, en tiedä mikä siinä oli niin hirveän koomista!

Tässä vaiheessa ennen lukupiirikokoontumista mietin, että miten saamme tästä keskusteltavaa ja jutunjuurta irti, sillä tämän kirjan luonne ei ehkä ole lukupiirikirjaksi sopiva. Lukukokemuksena kuitenkin oikein noin niin kuin muuten kiva. Heikkisen Mummo oli jossain vaiheessa lukusuunnitelmissani, mutta se vähän jäi. Ehkä voisin sitä jossain vaiheessa palautella listalleni.

Uusintaluku: Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

6 h 47 min., Tammen äänikirja 2015

alkup. 2013

lukija: Miia Selin

 

Luin Veera Niemisen Avioliittosimulaattorin ensi kertaa jo sen ilmestymisvuonna 2013. Vuosien aikana olen monesti haaveillut palaavani kirjan pariin, sillä pidin kirjasta kovasti ja minulle se oli sellainen ihanan pakahduttava hyvän mielen kirja, jonka tunnelman tiesin kantavan vielä toisenkin lukukerran. Nyt monen vuoden jälkeen annoin itselleni periksi ja otin Avioliittosimulaattorin uudelleen käsittelyyn, mutta tällä kertaa äänikirjana. Tarina tuntuu edelleen yhtä hyvältä, mutta äänikirjatoteutus on kyllä kalpea häivähdys siitä elämyksestä, jonka sain kirjaa itse lukiessani.

 

Itäsuomalainen Aino ja varsinaissuomalainen Jussi tapaavat messuilla ja se on menoa sitten. Eipä aikaakaan, kun Aino jo saapuu auto lastattuna Jussin kotitilalle ensi alkuun kuukaudeksi. Tilalla asuu myös Jussin isä ja pikkuveli sekä isän veli Erkki. Miehet ovat eläneet tilalla keskenään yli 10 vuotta, joten sulattelemista on puolin ja toisin. Eivätkä murre-erot ja erilaiset temperamentit varsinaisesti helpota sopeutumista. Vaan Ainon ja Jussin rakkaustarinassa on vaan jotain kaikenvoittavaa, jonka takia Aino on valmis sietämään ja nielemään sellaista, mikä ennen sai hänet kipinöimään omaa tahtoa.

 

Itse tarina on siis edelleen yhtä valloittava ja oma elämänkokemus tarjoaa nyt tarinaan vähän uudenlaista perspektiiviä, mutta äänikirja ei nyt vain kaikilta osin ollut täysin onnistunut. En pitänyt Miia Selinin tavasta lukea tätä teosta, sillä dialogi sai siitä sellaisia sävyjä, joita en itse tekstistä tunnista. Jotenkin Jussin isän ja sedän sanomiin asioihin oli saatu paikoitellen ivallisen tuntuinen sävy, kun taas Aino oli välillä kuin neito pulassa. Enkä koe, että näin on tarinassa tarkoitettu. Se söi sitä humoristista sävyä, joka monessa kohtaa kukki pinnan alla. Eräs kaverini on opiskelujensa aikana tavannut paljon ihmisiä eri puolilta Suomea ja kun kerroin hänelle tästä, hän totesi, että monesti kun joku yrittää matkia toisen murrealueen puhetapaa (esimerkiksi meidän pohjalaista murretta), siihen tulee jokin erikoinen sävy. Niin on ehkä käynyt tässäkin.

 

Veera Nieminen on nokkela sanankäyttäjä, jonka teksti on todella eloisaa. Suosittelen tätä kirjaa ensisijaisesti itse luettavaksi, mutta ei minua kuitenkaan harmita uusinta äänikirjanakaan. Samainen kaverini, joka esitti huomion muiden murteiden jäljittelystä, päätti tarinasta antamieni kehujen perusteella myös kuunnella tämän ja hän piti tästä, joten sillä perusteella ainakin ensikosketus tähän kirjaan toimii äänikirjanakin hyvin.

Joko taas, Stella

Niina With: Joko taas, Stella

219 s., Myllylahti 2014

kansi: Satu Kontinen

 

Luin noin puolitoista vuotta sitten Niina Within Stella-kirjoista ensimmäisen Taisit narrata, Stella. Vaikka silloin minua hieman tympi Stellan ajautuminen valheiden verkkoon, pidin kuitenkin Within humoristisesta tavasta kirjoittaa ja Stellasta hahmona, sillä toheloinnin ohella hän on myös fiksu, sydämellinen ja hauska tyyppi. Hauskoja käänteitä on luvassa tässä jatko-osassa Joko taas, Stella. Tällä kertaa Stella kehittelee itselleen uutta harrastusta ja pyrkii näyttämään kyntensä työprojektissa, jossa hänet näyttää syrjäyttäneen freenä työskentelevä Jari.

 

Stellan elämä on suht koht mallillaan. Hän on alkanut seurustelemaan naapurissa asuvan komean lentäjä-Markuksen kanssa. Elämä näyttää loksahtaneen paikoilleen ja valheiden verkosta on päästy pois. Työpaikalla tosin näyttää siltä, että Stellan pomo Petri Puumala yrittää kostaa heidän eronsa syrjäyttämällä Stellan tärkeästä Espanjan projektista. Ja sehän ei käy laatuun! Stella päättää toimia omin päin ja matkustaa salaa Espanjaan tapaamaan asiakkaita. Samaan aikaan hän kokeilee siipiään erilaisten blogien parissa. Hän ehtii aloittaa mm. ruokablogin ja kirjablogin, lopettaa kummatkin ja ryhtyä mammabloggaajaksi, vaikkei hänellä edes ole lapsia.

 

Kaiken minkä Stella tekee, hän tekee perusteellisesti ja niin hyvin kuin pystyy. Olipa kyseessä sitten blogin yhteistyökumppaneilta saatujen lastenruokien testaaminen, lastenvaatteiden laadun arviointi tai luoviminen salaisissa bisnestapaamisissa, Stella antaa kaikkensa. Siitä tosin seuraa jos jonkinlaisia kommelluksia, selittelyä ja tilannekomiikkaa, mutta sehän on lukijalle oikein herkkua. Jälleen kerran Stellan tempauksille sai oikein tyrskähdellä nauruun, vaikka ehkä kuitenkin pidin ensimmäisestä Stella-kirjasta hieman enemmän.

 

♠♠♠♠

Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja

Tuoma Kyrö: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja

187 s., WSOY 2018

kansi: Mika Tuominen

 

Mielensäpahoittaja on jo käsite, joka ei juuri esittelyjä kaipaa. Olen kirjasta toiseen seurannut hänen mietteitään ja edesottamuksiaan, ehkä yksi on jäänyt lukematta. Olen välillä nurkunut sitä, että hahmo ei oikein ole enää entisellään tai että kerrontatyyli on muuttunut ensimmäisten  teosten nasevuudesta. Nyt en voi enää niistä valittaa, sillä kyllä nyt on niin, että tässä teoksessa tavoitetaan taas mielestäni ensimmäisten Mielensäpahoittaja-kirjojen tunnelma ja tyyli oikein onnistuneesti.

 

Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä, kun paikallislehti lopetetaan. Missä hän nyt kirjoittaisi ajatuksistaan? Asia alkaa jo muodostua terveydelliseksi riskiksi, sillä verenpaine nousee hälyttävästi, kun joutuu kaikki mietteensä ja mielensäpahoittamisensa pitämään sisällään. Onneksi Koreassa Soulikaupungissa opiskeleva pojantytär keksii, että Mielensäpahoittaja voisi alkaa pitää blogia. Niinpä hän siirtyy nykyaikaan pojantyttären avustuksella ja saavuttaa hetkessä tuhansia seuraajia. Blogi johtaa hänet jos jonkinlaisiin kohtaamisiin, joista riittää yhä uutta ammennettavaa teksteihin.

 

Tätä teosta lukiessa Mielensäpahoittajan mietteet välillä huvittivat ja välillä taas nyökkäilin samanmielisesti, sillä teoksessa on paljon kohtia, joissa on ihan totuuden siemen. Osansa saa kylien autioituminen, rakentaminen, koululaitos, ruokatottumukset ja moni muu asia, sillä tunnetusti Mielensäpahoittajalla on sanansa sanottavanaan vähän vaikka mistä. Välillä teos tosin menee mielestäni hieman korkealentoiseksi kiinalaisine kirjeenvaihtoystävineen, mutta tässä teoksessa on kyllä olennainen sanoma myös vanhusten yksinäisyydestä ja toisaalta myös halusta selvitä omassa kodissa niin pitkään kuin mahdollista.

 

Teoksen idea "ennen kaikki oli paremmin" on sinänsä osuva, sillä kukapa meistä ei olisi joskus ajatellut asiasta tai toisesta, että ennen oli paremmin. Mielensäpahoittaja osoittaa blogiteksteissään asioita, joiden todella voisi ajatella ennen olleen paremmin. Jossittelemaan ja menneeseen ei pidä kuitenkaan ripustautua liikaa, ja vaikka Mielensäpahoittaja onkin vanha jäärä, hänkin osoittaa kehityskelpoisuutensa ja ennakkoluulottomuutensa siirtymällä reippaasti paikallislehden yleisönosastola bloginpitäjäksi. Uutta kohti!

 

♠♠♠♠

Takapenkki

Laura Lehtola: Takapenkki

270 s., Otava 2017
kansi: Päivi Puustinen, kannen kuvat: iStock 

Laura Lehtolan toinen romaani on ollut minulla lainassa jo jokusen kuukauden, mutta vasta nyt löysin sopivan hetken sen lukemiselle. Juuri lukemisen aloitettuani törmäsin jossain naistenlehdessä artikkeliin, jossa kerrottiin Laura Lehtolan olevan edesmenneen Laura Saven leski. Tieto oli minulle uusi, mutta kun hieman vilkaisin mistä Lehtolan esikoisromaani Pelkääjän paikalla kertoo, ymmärsin Lehtolan todennäköisesti käsitelleen siinä omia kokemuksiaan kaunokirjallisessa muodossa. Laura Save menehtyi syöpään vuonna 2012 ja häneltä julkaistiin postuumisti teos Paljain jaloin. 

Takapenkki kertoo nuorisotyöttömästä Aleksista, jonka työkkärin Pullasormi passittaa työkokeiluun hotellin saunaosaston pesijänä. Työssään Aleksi kohtaa jos jonkinlaista hyllyvää ihmislihaa eikä se ainakaan lisää motivaatiota työntekoon. Oman särmänsä Aleksin elämään tuo mummo Elsi Sahanen, joka alkaa olla jo vanha ja hauras, mutta päättäväisyyttä löytyy edelleen. Takapenkki kertoo myös Elinasta, joka on vasta 17 ja raskaana. Elämän suunta on häneltä totaalisesti kadoksissa. Tuula puolestaan on työkkärin Pullasormi, jonka elämä rullaa eteenpäin tasaisen varmasti ja vailla yllätyksiä, kunnes hän joutuu yllättävälle automatkalle seuranaan Aleksi ja Elina. Matka saa mitä yllättävimmän käänteen, joka muuttaa koko kolmikon elämän.

Lehtola kirjoittaa isoista aiheista, mutta onnistuu piilottamaan niihin myös runsaasti huumoria, jota en osannut odottaa. Takapenkki onnistui huvittamaan minua monta kertaa. Sen naseva kerronta, toisinaan jopa tragikoomiset käänteet ja elämän ironia olivat omiaan verryttelemään nauruhermojani ja kääntämään sivun toisensa jälkeen. Kolmen kertojan vuorottelu toimii myös hyvin ja vähitellen lukijalle selviää kokonaiskuva, joka kietoo päähenkilöt yhteen. Tykästyin tähän kirjaan siinä määrin, että haluan vielä joskus lukea Lehtolan esikoisromaaninkin. Suosittelen Takapenkkiä kaikille, jotka haluavat lukea jotain viihdyttävää, mutta ei kuitenkaan liian höttöä.

♠♠♠♠

Parittomat

Enni Mustonen: Parittomat / Järjen ja tunteen tarinoita 5

7 cd-levyä, 7 h 40 min.

Otava 2009, alkup. 2008

lukija: Erja Manto

Olen kuunnellut melko tiiviillä tahdilla Enni Mustosen ihanan Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan, jonka päätösosa Parittomat on. Sain jo etukäteen haraviini, että Parittomat sijoittuu nykyaikaan eli aikaharppaus on vuosikymmenien mittainen edellisen osan ja päätösosan välillä. Aluksi minua hieman ihmetytti miksi Mustonen on tehnyt moisen ratkaisun, mutta loppujen lopuksi tämä Hilma Maria Rantamäen ja Anna Ahlstedtin jälkeläisistä kertova kirja tempasi kyllä mukaansa.

Parittomat kertoo nuoresta Salla Hartikaisesta, joka on luomutuotantoon erikoistunut maatalousasiantuntija ja jonka isoäidin äiti oli Hilma Rantamäki. Ulkomailta palattuaan Salla on gradua vaille valmis maisteri, joka muuttaa kesäksi isoäitinsä Fanni-serkun luo pitämään tästä huolta ja samalla kirjoittamaan graduaan. Järven toisella puolella Petäjäniemen luomutilaa isännöi äärimmilleen stressaantunut poikamies Tommi Saarinen, jonka isoisän äiti Anna Ahlstedt oli. Heti alussa lienee selvää, että luomuviljelyyn perehtynyt asiantuntija ja luomuviljelijä törmäävät pian toisiinsa.

Siinä missä sarjan aiemmat osat ovat kohtalon käänteissään välillä nostattaneet jopa kyyneleitä silmäkulmiini, on Parittomat lähinnä humoristinen viihdekirja. Kokonaisuutena sarjan päätösosa on siis edeltäviin osiin verrattuna kovin erilainen, ja muihin osiin sen nivoo lähinnä viittaukset Sallan ja Tommin vahvoihin esiäiteihin. Onneksi tässä kirjassa tuli sentään jotain vastauksia Hilman ja Annan myöhemmistä vaiheista, vaikka kysymysmerkkejäkin vielä joidenkin asioiden suhteen jäi.

Mielestäni Parittomatkin on viihdekirjana hyvä, mutta kuunnellessa mietin miksi Mustonen on päättänyt päättää sarjansa näin erilaiseen teokseen - olisihan hän voinut kirjoittaa tällaisen sangen ennalta-arvattavan ja kevyen viihdekirjan ihan itsenäiseksi teokseksi. Sarja tuntuu siis hieman rikkonaiselta, vaikka jokainen osa onkin omina teoksinaan toimivia ja neljä ensimmäistä osaa muodostaa hyvin kirjoitettujen historiallisten teosten kokonaisuuden.

♠♠♠♠

Särkyneen pyörän karjatila

Peter Franzén: Särkyneen pyörän karjatila

5 cd-levyä, 6h 12 min.

Tammi 2017

lukija: Peter Franzén

kansi: Jussi Karjalainen

 

Peter Franzénin uusi romaani Särkyneen pyörän karjatila on tyyliltään aivan erilainen kuin Franzénin kaksi aikaisempaa omaelämäkerrallista romaania. Särkyneen pyörän karjatila on tyyliltään humoristinen ja hieman tragikoominenkin sukuilottelu. Ennen tämän äänikirjan kuuntelemista ehdin lukemaan yhden kritiikin, jossa teosta arvosteltiin siitä, että yksiin kansiin on ympätty niin paljon asiaa, että siitä riittäisi moneksi kirjaksi. Kritiikkiä sai myös henkilöhahmojen jääminen pinnallisiksi. Minä en tuota kritiikkiä säikähtänyt ja täytyy myöntää, että vaikka ymmärrän mistä se on lähtöisin, niin kyllä tämä viihdyttävä teos oli. Kuvaavaa on, että kuuntelin tämän teoksen yhden päivän aikana.

 

Särkyneen pyörän karjatilalla asustelee 80-vuotispäiviään viettävä vanhaemäntä Kaino, tämän lähes aikamiespojaksi jäänyt Eemeli sekä Eemelin vaimo Mari, joka tuli taloon Kainon toimittua puhemiehenä. Kaino on melkoisen piikikäs matroona, joka ei epäröi sanoa suoraan mitä mieleen tulee. Viinaanmenevä Eemeli ei ole kummoinenkaan isäntä ja Mari hoitaa tilan työt ja joutuu sietämään ja hoitamaan vielä anoppiaankin. Kun koko suku kokoontuu Särkyneen pyörän karjatilalle juhlimaan Kainoa, läikkyy malja yli yhdeltä jos toiseltakin.

 

On totta, että karjatilalla vilisee jos jonkinlaista porukkaa uteliaista naapureista mukaviin naapureihin, Kainon koko aikuistunut lapsikatras puolisoineen ja vielä lapsenlapsetkin. On totta, että erityisen syvästi ei pureuduta yhdenkään hahmon sielunmaisemaan, mutta paljon heistä silti saa irti. Tilanteissa on komiikkaa, tragiikkaa ja kaikkea siltä väliltä. Koko karjatilan väki tuntuu kaikista sählingeistä huolimatta todelliselta. En oikein osaa sanoa mikä se fiilis on, mutta jotain menneiden vuosikymmenten hohtoa tässä tyylilajista huolimatta on.

 

Mielestäni Peter Franzén osoittaa tällä kirjalla jälleen lahjakkuutta kirjoittamisen suhteen. Särkyneen pyörän karjatila tuntui sujuvalta, värikkäältä ja kiinnostavalta kirjalta. Tämä ei yllä sävähdyttävyydessään miehen esikoisteoksen Tumman veden päällä tasolle, mutta siihen vaadittaisiinkin hyvin paljon. Omassa lajissaan tämä on kuitenkin mainio kirja, johon suosittelen tutustumaan. Oman säväyksensä äänikirjalle antaa se, että Franzén itse lukee teoksensa.

♠♠♠♠

Taisit narrata, Stella

Niina With: Taisit narrata, Stella

198 s., Myllylahti 2013

kansi: Satu Kontinen

 

Olen jo jonkin aikaa ajatellut lukea Niina Within chick lit -kirjat, joten lainasin niistä ensimmäisen. Taisit narrata, Stella osoittautui loppujen lopuksi hyvin hauskaksi kirjaksi, vaikka aluksi minua hieman tympi Stellan jatkuva ajautuminen valheisiin.

 

Stella Kaarnisto on hieman alle kolmikymppinen nuori nainen, joka työskentelee assistenttina ohjelmistofirmassa. Stella haaveilee salaa pomostaan Petri Puumalasta, mutta samaan aikaan deittisivuston salaperäinen Figaro ja toisaalta myös naapurissa asuva Markus kiehtoo. Ennen kuin Stella huomaakaan, hän on onnistunut luomaan ympärilleen oikean valheiden verkoston, mikä johtaa yhä uusiin valheisiin. Töissäkään Stella ei oikein tiedä mitä tuumia esimiehestään Petristä, joka osaa olla välillä erittäin miellyttävä ja toisaalta hyvin tyly.

 

Stellan elämä voisi olla hyvinkin tavallista arkea päivätöineen ja jumppaharrastuksineen, mutta Stellalla on lievää taipumusta säheltämiseen. Toisaalta Stella on menestyvä ja pärjäävä nainen, joka luovii suvereenisti tilanteesta toiseen ja hoitaa työnsä erittäin hyvin. Henkilökohtaisessa elämässä ilmenee sitten sitäkin enemmän sähellystä, kun Stella yrittää selvittää itselleenkin kenet hän oikein haluaakaan. Noloja tilanteita riittää, mutta sädehtivä Stella osaa yleensä selittää ne parhain päin.

 

Aluksi minua toisaan hieman tympi Stellan jatkuvat valheet, mutta sitten tarina alkoi vetää oikein kunnolla. With kirjoittaa hyvin nokkelasti ja humoristisesti, mikä sai minut tyrskähtelemään nauruun useamman kerran. Mitä tilannekomiikkaa! Vähitellen juonesta siis muotoutui sellainen, että siihen mahtui muutakin kuin valheita, joita etenkin alussa oli mielestäni todella paljon. Stella hahmona on myös hurmaava: hauska, luova ja fiksu, ei siis pelkästään mikään onneton tunari. Stella tuntui välittömältä hahmolta, jonka seurassa varmasti viihtyy lukija kuin lukija. Pidin siitä, että Stella kasvoi teoksen edetessä entistä vahvemmaksi ihmiseksi, joka tuntee oman arvonsa. Aion kyllä lukea myös jatko-osan jossain sopivassa kohtaa. 

 

♠♠♠♠½

Mielensäpahoittajan Suomi

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

277 s., WSOY 2017

 

Mielensäpahoittaja on täällä taas ja tällä kertaa hän kertoo mitä kaikkea mielensäpahoittamista on Suomen sadassa itsenäisyyden vuodessa. Tarina etenee vuosi kerrallaan eli teos sisältää sata tarinaa itsenäisyytemme ajalta. Tarinoissa Mielensäpahoittaja kiteyttää (ainakin omasta mielestään tärkeitä ja olennaisia) asioita Suomen historiasta ja nykypäivästä. Osa tapahtumista käsittelee lähinnä Mielensäpahoittajan omia elämänvaiheita, osassa on laajempi ote.

 

Mielensäpahoittajan Suomi on kirjaideana kertakaikkiaan kiinnostava ja houkutteleva, sillä sanojen mielensäpahoittaminen ja Suomi yhdistäminen on tietyllä tapaa "tabu". Tarkoitan sillä sitä, että mielestäni Suomessa on edelleen paljon sellaista ajatuskantaa, että pitää olla kiitollinen itsenäisyydestä (ja niin pitääkin, tietenkin) ja mitään historian pyörteissä tapahtunutta ei saisi kritisoida ainakaan kovin ankarasti - nykypäättäjille sen sijaan lauotaan täyslaidallisia surutta, mutta historia on pyhä ja koskematon. Siitä syystä mielestäni kyseessä on kiinnostava asetelma ja minua kiinnosti kovasti tietää mistä kaikesta Mielensäpahoittajalla (tai Kyröllä) on sanansa sanottavanaan.

 

Siinä missä ensimmäiset Mielensäpahoittaja-kirjat olivat mielestäni todella hauskoja ja aiheuttivat naurunpurskahduksia, nämä uudemmat kirjat tuntuvat kantaaottavammilta ja vakavahenkisemmiltä. Tässäkin kirjassa on toki huumoria, mutta ei enää siinä määrin kuin ensimmäisissä teoksissa. Huumori pilkahtelee esiin, kun Mielensäpahoittaja kommentoi erittäin osuvasti milloin mitäkin asiaa. Myös hänen hahmonsa perusolemus, vanha itsepäinen mies, on tietyllä tapaa koominen, sillä siinä on niin paljon tuttua ja todellista. Siitä huolimatta komiikka tuntuu tässä teoksessa hukkuvan osuvien kommenttien ja sen seikan alle, että Mielensäpahoittajan osoittamissa asioissa on itse asiassa paljon totta.

 

En tarkoita, että Suomen historian käsittelyä tarvitsisi edes kaunokirjallisessa muodossa lyödä leikiksi, mutta jotenkin sitä huumoriaa odottaa ja kaipaa, kun tietää sitä sarjassa olleen runsaissakin määrin. Lukukokemuksena tämä oli kuitenkin ihan kelpo kirja ja pidin kovasti sen "tarina per vuosi" -rakenteesta. Mielensäpahoittaja hahmona tulee tämän kirjan myötä hieman aiempaa tutummaksi, kun hän kertoo tarkemmin oman elämänsä käännekohdista ja suhtautumisestaan niihin. Hahmossa on jotain sanoisinko jopa rakastettavaa.

 

♠♠♠½

Karhukirjeitä kesäleiriltä

Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä kesäleiriltä

94 s., WSOY 2004

kansi: Mika Tuominen

 

Kyselin pari viikkoa sitten kirjabloggaajilta vinkkejä hyvistä lyhyistä tarinoista, joita voisin lukea alakouluikäisille pitämässäni kirjastokerhossa. Kriteerinä oli, että tekstin pitäisi olla hauskaa, sillä aiheena oli vitsit ja huumori. Minulle vinkattiin mm. Parkkisen Karhukirjeitä, joihin en ollut ennemmin tutustunutkaan. Kun valikoin sopivia tarinoita kerhoon, tiesin heti lukevani kirjan vielä kokonaan ja oikein ajatuksen kanssa. Karhukirjeistä välittyi heti tekstin monitasoisuutta, huumoria ja hyviä juonikuvioita.

 

On kesä ja Otso viettää kesäänsä Amalia-tädin hoivissa omien vanhempiensa huidellessa ties missä. Tädin mukana Otso pääsee VPK:n kesäleirille, jossa harjoitellaan katastrofeihin valmistautumista ja tietysti paloturvallisuusasioita. Kirjeensä Otso osoittaa ystävälleen Karvoselle, joka on jäänyt kaupunkiin. Kommelluksilta leirillä ei todellakaan vältytä, sillä vapaapalokuntalaisille sangen epätyypillinen lausahdus "antaa palaa" näyttäisi toteutuvan hyvin kirjaimellisesti. Muutenkin erilaisten taitojen harjoittelu on vähän niin ja näin, sillä Amalia-täti on oikea sähläri eikä suunniteltu ohjelma onnistu yleensä läheskään niin kuin piti.

 

Karhukirjeissä on monitasoista huumoria, joka huvittaa sekä lapsilukijaa että aikuistakin. Parkkinen käyttää sanoja taitavasti ja niistä välittyy aikuisille paljon sellaista, mitä lapset eivät välttämättä huomaa. Nokkelasta sanankäytöstä kertoo jo sarjan nimi Karhukirjeitä. Tämän kirjan perusteella sanoisin, että nämä ovat mitä oivallisinta luettavaa lasten ja aikuisten yhteisiin satuhetkiin, sillä Karhukirjeiden äärellä viihtyy kaikki. Meillä ainakin oli kerhossa hauskaa lukemieni tarinoiden  parissa! Voisin jossain vaiheessa lukea vaikka lisääkin näitä ihan omaksi ilokseni.

 

♠♠♠♠♠

Valomerkki

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

252 s., Otava 2017

kansi: Kirsti Maula

 

Anita on viisikymppinen kirjailija, joka potee masennusta. Erityisesti masentaa uutta kirjaa aloittaessa, mutta olo ei ole hyvä muutenkaan. Väsyttää, surettaa eikä mikään auta - paitsi ehkä hieman oloa turruttava viinilasillinen tai diapam. Syntymäpäivillään Anita kysyy ystäviltään kuka olisi valmis auttamaan häntä kuolemaan. Kysymys herättää monia tunteita hänen ystävissään, mutta itse Anita tietää ettei enää jaksa muttei silti uskalla lähteä viimeiselle matkalle ilman  läsnäolevaa läheistä.

 

Anna-Leena Härkösen kirjoissa olen aina pitänyt monestakin asiasta, kuten tekstin nasevuudesta, värikkäistä dialogeista ja huumorista, jossa on häivähdys mustuutta ja ironiaa. Valomerkki ei kuitenkaan oikein vienyt minua mennessään, vaikka siinäkin on juuri mainitsemiani asioita. Ehkä se johtuu osittain siitäkin, että omassa elämässäni on meneillään suruaika kissani poismenon vuoksi, ja Valomerkki tuntui sen vuoksi hyvin raskaalta kirjalta. Ei tietenkään ole kirjan syy, että en luin sen ehkä väärällä hetkellä. Härkösen kirjoissa on lähes poikkeuksetta ollut jotain minua puhuttelevaa, vaikka päähenkilö tai päähenkilön elämäntilanne olisi tyystin toisenlainen kuin minun. Tässä kirjassa minun oli hieman vaikea löytää puhuttelevia asioita eikä lukeminen imaissut minua mukaansa tämän teoksen kohdalla.

 

Olen lehdistä lukenut, että tässä kirjassa on peilautuvuutta Härkösen omaan elämään. Härkönen on itsekin kärsinyt masennuksesta, joten hän osaa kuvata masentuneen ihmisen elämää taitavasti - ehkä tässä tapauksessa liiankin taitavasti, sillä tarina oli vähällä uuvuttaa minut. Onneksi tarinassa kukkii myös huumoria, joka välillä hyrähdytti ulos naurahduksen. Härkösen tavassa kirjoittaa on rohkeutta, joka ei kuitenkaan mielestäni yritä shokeerata. Siitä syntyy aitoutta, jolla Härkönen kuvaa aikaamme, jossa niin moni ihminen masentuu. Kanssaihmiset eivät ehkä halua nähdä masennusta, eikä juuri kukaan halua ajatella kuolemaansa toisin kuin Anita.

 

Melko raskaalta tuntuneen teoksen lopussa onneksi välkähtää jonkinlainen valomerkki positiivisessa mielessä. Se antaa toivoa ja liennyttää lukemisen aikana mahdollisesti syntynyttä ahdistusta. Se pelastaa paljon, mutta ei silti tee tästä minun kirjaani. Ymmärrän kuitenkin kirjan ansiot, eikä minua lainkaan kaduta, että luin tämän kirjan.

 

♠♠♠½

Hammaskeiju

Eve Hietamies: Hammaskeiju

415 s., Otava 2017

kansi: Emmi Kyytsönen

jatkoa teoksille Yösyöttö ja Tarhapäivä

 

Kun marraskuussa 2012 luin Eve Hietamiehen Tarhapäivän, otaksuin ettei jatko Pasasen poikien tarinalle enää tulisi. Monta vuotta näyttikin siltä, kunnes tänä vuonna pääsimme taas Pasasten pariin Hammaskeijun matkassa. Odotin tätä kirjaa kovasti ja tykkäsin kyllä, mutta jotenkin tämä ei nyt ollut ehkä ihan niin hauska kuin aikaisemmat osat. Kirjoitinkin Tarhapäivän kohdalla, että jos jatkoa on tulossa, en välttämättä tiedä miten suhtautua siihen: paremmaksi kun olisi vaikea enää laittaa.

 

Paavo Pasanen aloittaa koulutiensä eikä se tie ole kovin mukava kulkea sen enempää Paavon kuin isä-Antinkaan mielestä. Koulussa Paavolla on kyllä kavereita, mutta tuntuu mahdottomalta saada järjestettyä työpäivät ja ekaluokkalaisen lyhyet koulupäivät ja iltapäiväkerhot saumattomaksi kokonaisuudeksi puhumattakaan aamupäivistä, jotka Paavo joutuu viettää yksin Antin ollessa töissä. Antti yrittää parhaansa ja horjuu välillä jaksamisensa äärirajoilla. Tilanne vaikeutuu entisestään, kun Antin Janne-veli kieltäytyy enää menemästä kehitysvammaisten asuntolaan ja Antti majoittaa veljen kotiinsa. Nyt hänellä on huollettavanaan lapsen lisäksi lapsen tasolla oleva aikuinen mies, ja molemmat vaativat huolehtimista.

 

Hammaskeijussa on paljon samanlaista huumoria kuin aikaisemmissakin osissa, mutta siitä huolimatta tästä välittyy kyllä arjen raskaus ja toisaalta pienet onnenhetket. Antilla on jaksamista ja juuri kun yksi asia näyttää järjestyvän, tulee toinen asia huoleksi. Välillä oli jopa hieman tukahduttavaa lukea Antin rämpimisestä arjen askareissa, vaikka huumori kevensikin monta asiaa. Hietamies on taitava sanankäyttäjä ja osaa kirjoittaa niin, että liian raskaaksi ei lukeminen käy. Ja onhan Paavo mukava poika, vaikka vähän tohelo välillä onkin. Ja Jannessakin on omat hyvät puolensa. Vaikka Janne on omanlaisensa, sisarusrakkaus hänen ja Antin välillä on vahva - veri on vettä sakeampaa.

 

Hammaskeijussa otetaan hyvän tarinan mukana kantaa moneen tärkeään asiaan, kuten vammaisten oikeuksiin, vanhempien jaksamiseen ja koululaisten aamu- ja iltapäivätoimintaan. Mitään saarnaamista tässä ei ole, mutta kieltämättä nuo aiheet tulevat hyvin esiin vetävän juonen mukana. Hienosti kirjoitettu mielestäni kyllä eikä niistä aiheista minun mielestäni ole liikoja puhuttu. Hammaskeiju onkin hyvä kokonaisuus, joka taatusti vie lukijan mennessään.

 

♠♠♠♠½

Koljatti

Jari Tervo: Koljatti

7 cd-levyä, 8 h 45 min

WSOY 2009

lukija: Veikko Honkanen

Sain jo lähes viikko sitten kuunneltua Jari Tervon Koljatin, mutta jotenkin on taas päivät vierineet enkä ole oikein ehtinyt tietokoneen ääreen istahtamaan. Koljatti on ollut lukulistallani jo kauan, mutta jotenkin en ole vain saanut aikaiseksi tarttua kirjaan. Kun nyt kuitenkin äänikirjan työmatkaseurakseni valitsin, niin kieltämättä viihdyin kyllä hyvin ja monta kertaa nauratti ihan älyttömästi, sillä Jari Tervo on onnistunut luomaan Suomen fiktiivisestä pääministeristä Pekka Lahnasesta melko koomisen hahmon. Lukijana Veikko Honkanen tekee mielestäni eläväisen suorituksen, joka tehostaa tekstiä hyvin.

Koljatti on satiiri 2000-luvun Suomesta ja päähenkilö Pekka Lahnasen hahmon taustana on selkeästi entinen pääministeri Matti Vanhanen - joskin hyvin parodianomaisesti esitettynä. Tervo porautuu teoksessaan yhteiskunnallisten päättäjien erikoisuuksiin tai mahdollisiin salaisuuksiin sekä tekee hahmonsa ajatustoiminnasta niin hämärän, että lukijassa väkisinkin herää kyseenalaistus päättäjien järjenjuoksua kohtaan. Tervon tyyli kirjoittaa on hauska, mutta kyllä tässä silti mielestäni on nähtävillä yhteiskunnallista kritiikkiä ja ihan todellista kyseenalaistustakin, vaikka se huumoriin onkin verhottu.

En osaa sanoa mikä tässä teoksessa oli hauskinta, mutta tämä vain oli paikoitellen ihan todella huvittava kirja. Joissakin kohdissa tilanne alkoi kuitenkin mielestäni mennä jo vähän liian överiksi verrattuna todellisiin mahdollisuuksiin tapahtua jotain vastaavaa, ja ne kohdat hieman kyllästyttivät minua. Jos oltaisiin pysytty hieman tasaisemmin todellisuudessa mahdollisissa skenaarioissa, olisin todennäköisesti viihtynyt vielä hieman paremmin kuin nyt. Toisaalta satiiri nyt on laji, jossa esiintyy voimakkaitakin kärjistyksiä, joten sinänsä tässä ei ole mitään "poikkeuksellista" - minä vaan pidän todennäköisemmistä skenaarioista enemmän.

Yllätyin positiivisesti tämän kirjan suhteen, sillä pelkäsin tämän olevan jotenkin tylsä. Onneksi lopultakin sain aikaiseksi tutustua tähän enkä pidä lainkaan mahdottomana ettenkö joskus vielä lukisi lisääkin Tervon kirjoja. Olen vuosia sitten lukenut Tervon Laylan ja pidin siitä, joten kyllähän minun olisi pitänyt jo tietää, että Tervo osaa kirjoittaa. Jostain syystä kuitenkin edelleen on tainnut kyteä jotain ennakkoluuloja häntä kohtaan, mutta eipä kyde enää!

♠♠♠♠

Bridget Jonesin vauvapäiväkirja

Helen Fielding: Bridget Jonesin vauvapäiväkirja

237 s., Otava 2016

alkup. Bridget Jones´s Baby, 2016

suom. Annika Eräpuro

 

Kun viime vuoden loppupuolella elokuvateattereihin tuli uusi Bridget Jones -elokuva, en mennyt katsomaan sitä, koska se poikkesi niin vahvasti viimeisimmästä Bridget Jones -kirjasta Mad about a boy. Ihmettelin miten elokuvasta on tehty ihan erilainen, mutta kohta tämän jälkeen ilmestyikin uusi kirjakin. Bridget Jonesin vauvapäiväkirja sijoittuu siis aikaan ennen Mad about a boyta.

 

Bridget Jones on eronnut kihlatustaan Mark Darcysta ja luovii elämässään eteenpäin tavanomaiseen säheltävään tyyliinsä. Erosta on jo vuosia aikaa ja Mark on ehtinyt avioituakin, mutta Bridget ei ole löytänyt rinnalleen sopivaa miestä. Biologinen kello tikittelee hiljaisella äänellä eikä tilannetta helpota monien tuttavien perheenperustamiset ja äidin muka-viattomat vihjaukset lapsenlapsiin. Kummilapsia Bridgetilla kuitenkin on ja jälleen hänestä on tulossa kummitäti. Matkalla ristiäisiin hän saa tietää, että lapsen kummisetä on kukapa muukaan kuin samaan tuttavapiiriin kuuluva Mark Darcy. Ristiäisiltana vanha suola alkaa janottaa ja liekki roihuaa yhden yön kuumana, mutta sitten Mark vetäytyy kuoreensa. Daniel Cleaver ilmestyy kuvaan kuin tilauksesta paikkaamaan Bridgetin itsetuntoa. Kolme kuukautta myöhemmin selviää minkälaisen sopan Bridget on nyt keittänyt: hän on raskaana eikä isästä ole varmuutta.

 

Voi Bridget minkä teit! Tuttuun tapaansa säheltävä Bridget ottaa kuitenkin melko rennosti tilanteen valjettua hänelle. Hän on oikeastaan onnellinen, sillä raskaus saa hänet käsittämään, että juuri sitä hän on halunnut. Eniten paineita aiheuttaa isäehdokkainen keskinäinen kilpailu, sillä kuten tiedämme ovat Mark ja Daniel olleet kylmänkalseissa väleissä on vuosikausia. Lukijalle Bridgetin päiväkirjamerkinnöistä aukeaa kuitenkin humoristinen kuva kaikesta, mitä Bridget raskautensa aikana kokee. Nauroin todella monta kertaa ihan kunnolla tätä kirjaa lukiessani ja mielestäni tämä on kyllä hauskin Bridget Jones -kirja! Ihanan rentouttavaa luettavaa, joskin tässä on myös se vakavampi pohjavire, kun Bridget valmistautuu uuteen tärkeään rooliinsa.

 

Birdget Jonesin vauvapäiväkirjassa huumori kukkii paitsi juonessa myös sanavalinnoissa, joissa on nokkeluutta ja hauskoja mielikuvia tuottavia vertauksia. Tarina etenee reipasta vauhtia ja lopussa tietenkin selviää kuka on lapsen isä (Mad about a boyn lukeneet sen jo tietävätkin). On mukava ajatella, että vaikka Bridget toistuvasti mokaa asiansa, on hänellä aina kyky selviytyä niistä ja loistaa sankarittarena!

 

Tässä vielä pari lukunäytettä kohdista, jotka saivat minut tikahtumaan nauruun sukkeluudellaan. Ensimmäisessä Bridget ja isäehdokkaat ovat shoppailemassa vauvantarvikkeita ja miehet äityvät sanailemaan ostoksista (s. 120):

 

"Kapalo?" sanoi Daniel epäuskoisesti kädessään minikokoinen Chelsean jalkapalloasu, "Oletko sinä kapalomiehiä?"

"Sehän voi olla tehokas", sanoi Mark, niin kuin asiantuntija, joka on kutsuttu tekemään päätös sotilaallisen intervention ja rauhanpuolustuksen välillä, "jos ei se ole liian tiukalla."

"...ja jos itse on egyptiläinen talonpoika vuodelta 400 ennen ajanlaskun alkua."

 

Toisessa kohtauksessa Bridget tarjoilee miehille itse tekemiään crossover-muffinseja, joiden tekeminen ei tietenkään sujunut kuten oli tarkoitus. Seuraavana ote miellyttävästä teehetkestä:

 

Äkkiä Mark oli tukehtua. Hän veti suustaan ulos ison lasinpalan.

"Mikä tämä on?"

"Voi paska! Rikoin lasin kun tein taikinaa. Luulin että sain kaiken pois. Oletko kunnossa?"

Daniel pomppasi pystyyn ja SYLKI oman muffinsinsa tiskialtaaseen. Hän noukki sieltä toisen lasinpalan ja piteli sitä ilmassa. "Minusta tuntuu kuin elämäni särkyisi palasiksi silmieni edessä. Tätäkö vanhemmuus on? Yrjöä autossani? Suklaata puvullani? Parsakaali-lasinsirumuffinseja mahassani?"

 

Tilanne jatkui Markin liennyttävästä vaikutuksesta melko rauhallisena. Mutta hauskaa dialogia ja nokkelia sanavalintoja mielestäni! Tämä oli minulle kyllä oikein sopiva kirja luettavaksi juuri nyt, sillä kaipasin jotain hauskaa ja kevyehkö luettavaa. Siitä syystä annan tälle täydet pisteet.

♠♠♠♠♠

Tähtirooli

Sari Luhtanen: Tähtirooli

8 cd-levyä, 9 h 15 min.

Tammi/BTJ 2016

lukija: Heljä Heikkinen

Kaipasin Taru sormusten herrasta -trilogian kahden ensimmäisen osan kuuntelemisen jälkeen jotain muuta työmatkaseurakseni. Päädyin kuuntelemaan Sari Luhtasen Tähtiroolin, jossa lukijana toimii Heljä Heikkinen. Oletin Tähtiroolin olevan ehkä hieman kevyempää hömppää kuin mitä se olikaan, mutta oikein hyvin tämä paikkasi viihteennälän kumminkin.

Tähtiroolin päähenkilö on Aura Purola, joka työskentelee psykologina. Itsellään hänellä näyttäisi olevan kaikki ihan hyvin, on rakastava puoliso Joel, ystäviä, viihtyisä koti, varallisuuttakin ihan mukavasti ja elämä kaikin puolin hallinnassa. Työssäkin riittää mieluisia haasteita, sillä Aura on päässyt mukaan Parierottelu-ohjelmaan, jossa hän terapoi suhteessaan vaikeuksia kohdanneita pariskuntia. Ohjelman jälkeen Aura kuitenkin alkaa katsomaan omaakin elämäänsä hieman uudella tavalla ja hän tuntuukin löytävän itsestään uusia puolia. Soppaa saapuu hämmentämään entisestään Joelin kaksosveli Leo, joka kuin kiusallaan yllyttää Auraa tekemään kaikenlaisia tempauksia.

Mielestäni Tähtirooli oli ihan kelpo kuunneltavaa, mutta siitä huolimatta tarina alkoi kiinnostaa minua kunnolla vasta puolivälin jälkeen. Sitä ennemmin kaikki vaikutti jotenkin liian tyyneltä ja varmalta eikä Auran hahmossa ollut oikeastaan mitään erityisen mielenkiintoista. Oikeastaan yksikään hahmoista ei tuntunut erityisen kiinnostavalta, ei edes Joelin renttuveli Leo. Jotenkin heidän vaiheitaan vain jaksoi kuunnella, sillä Luhtanen on kirjoittanut teokseensa ihan nasevaa dialogia ja juonenkuljetuskin on sujuvaa ja sitä on höystetty hauskoilla sanavalinnoilla.

Uskon, että kokemukseni Tähtiroolista olisi ollut huomattavasti värikkäämpi ja huvittuneempi, jos äänikirjan olisi lukenut joku muu kuin Heljä Heikkinen. Minua nimittäin etenkin aluksi suorastaan nyppi hänen tasainen äänensävynsä, joka ei tuntunut ilmentävän minkäänlaisia tunteita tai antavan muutenkaan teokselle niitä sävyjä, joita sanat olisivat muuten ilmentäneet. Jossain vaiheessa - ehkä siinä puolivälin jälkeen - tuntui kuitenkin, että Heikkinen petrasi ja tulkinta sai lisää sävyjä. Äänikirjojen kohdalla kumminkin lukijalla on todella suuri merkitys siihen, minkälainen fiilis kirjasta kokonaisuutena jää, joten mielestäni Heikkinen ei ollut nappivalinta lukijaksi.

♠♠♠

Tulitikkuja lainaamassa

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa

6 cd-levyä, n. 6 h 40 min.

WSOY äänikirjat 2012

alkup. Kansa, 1910

lukija: Yrjö Tähtelä

Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa on ollut lukulistallani jo pitkään. Päätin ottaa sen työmatkoilla kuunneltavaksi, sillä minusta tuntui, että tuskin tulisin vielä hetkeen tarttumaan siihen muuten. Tulitikkuja lainaamassa osoittautui melko hauskaksi teokseksi, joskin minua hieman turhautti toinen toistaan seuranneet kommellukset ja väärinkäsitykset.

Kaikki saa alkunsa siitä, kun Ihalaisen talosta on tulitikut päässeet loppumaan. Vaimo Anna-Liisa lähettää miehensä Antin lainaamaan tikkuja Hyvärisen talosta, syrjäkylillä kun asutaan eikä kirkolle ole oikein muuta asiaa. Antti lähteekin pyyntöä täyttämään, mutta kohtaa matkallaan Jussi Vatasen, joka aikansa kierreltyään saa pyydettyä Antin puhemieheksi - leskimies kun on ajatellut naida Hyvärisen tyttären Anna-Kaisan. Tulitikkujen lainaamisesta tuleekin pidempi reissu, sillä myöntävän vastauksen saatuaan puhemies ja Vatanen lähtevät kaupunkiin kihloja ostamaan, juovat vuosikymmenten tauon jälkeen viinaa ja joutuvat kahnaukseen. Tapaavatpa he matkalla Jussin nuoruuden mielitietyn Kaisan, joka niin ikään on jäänyt leskeksi. Asioille näyttää taas tulevan uusi suunta. Samaan aikaan kotipuolessa taas kulkee tieto, että Vatanen ja Ihalainen ovat lähteneet Amerikkaan, seuraava tieto taas on, että molemmat ovat hukkuneet matkallaan. Sekös riittää hämmentään kotipuolen porukkaa ja siellä ryhdytään niin ikään tekemään omia järjestelyitä.

Kuten äskeisestä juoniselostuksesta käy ilmi, on tarinassa monta mutkaa matkassa ja huhu kulkee nopeammin kuin arvaisikaan. Henkilöt tuntuivat minusta olevan toinen toistaan "tyhmempiä", kuka kertoi ihan täyttä valhetta totuutena, koska itse uskoi valheensa todeksi, ja toinen puolestaan uskoi ja juttu muuttui matkan varrella. Kellään ei tuntunut juuri olevan maalaisjärkeä hoksata, että eiköhän jokin virallinen taho tulisi kertomaan kuolemantapauksesta leskelle tai että ei se mies nyt varmaan oikeasti ole yhtäkkiä Amerikkaan ollut menossa, kun on kerran muutoin ollut niin tasaisen luontoinen. Välillä olin todella turhautunut kaikista väärinkäsityksistä ja siitä mitä niistä seurasi, sillä minun luonteelleni moinen sekasorto ei sovi. Toisaalta taas tämä kirja oli ihan hauska, sillä useampaan otteeseen huomasin hymyileväni tai jopa hörähteleväni ääneen kirjan tapahtumille.

Mielestäni Lassilan ote tarinankerrontaan on hyvä ja siinä on jotain sellaista tyyliä, josta kovasti pidin. Myös tarinan kieliasu on nykylukijalle (kuuntelijalle) mielenkiintoinen, sillä siinä on jotakin sellaista särmää, joka sopii tähän teokseen erinomaisesti luoden samalla mukavaa tunnelmaa. Kokonaisuutena minä siis pidin tästä teoksesta, vaikka ajoittain turhauduinkin hieman! Haluankin suositella tätä kirjaa niille, jotka kaipaavat luettavakseen jotain kevyttä klassikkokirjaa. Enpä olekaan aiemmin tainnut törmätä näin hauskaan klassikkoon.

♠♠♠♠