Yhden lapsen kansa

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret

6 h 5 min., Atena 2016

lukija: Pinja Flink

Mari Mannisen Yhden lapsen kansa voitti Tieto-Finlandian vuonna 2016, enkä lainkaan ihmettele miksi. Yhden lapsen kansa on asiallinen mutta silti tunteisiin käyvä tietokirja Kiinassa vuosina 1979-2015 voimassa olleesta yhden lapsen politiikasta, josta moni on varmasti kuullut mutta jonka vaikutuksien laajuutta voi äkkiseltään olla vaikea hahmottaa. Minun ainakin oli, mutta Manninen avasi silmäni. Yhden lapsen kansa on epäilemättä minulle yksi vuoden parhaista kirjoista.

Kun Kiinassa siirryttiin yhden lapsen politiikkaan, sen taustalla oli hyvät aikeet väestönkasvun rajoittamisesta. Toisen lapsen sai hankkia vain tietyin liennytyksin ja ilman erillistä lupaa saadut liikalapset tulivat kustantamaan perheille järkyttävän suuria sakkosummia. Kaikki lapset eivät välttämättä edes saaneet henkilöllisyystodistusta eli heitä ei virallisesti ole olemassa. Millainen tulevaisuus on ihmisellä, jota ei virallisesti ole? Voiko edes sanoa tulevaisuudeksi elämää, jossa ei voi opiskella, tehdä töitä tai mennä naimisiin, koska ei virallisesti ole olemassa? Oma lukunsa ovat jopa raskauden viimeisellä kolmanneksella tehdyt pakkoabortit, naisten sterilisaatiot ja lasten hylkääminen. Onko Kiinassa yhtäkään perhettä, jonka elämään yhden lapsen politiikka ei olisi vaikuttanut? Tuskin, niin kokonaisvaltaista se oli.

Yhden lapsen politiikka oli monin verroin järkyttävämpää kuin mitä aluksi osasin ajatellakaan, sen tämä kirja osoittaa. Pariskunnilta vietiin kaikki päätäntävalta perhesuunnittelussa, naisten kuukautiskiertoa vahdittiin ja intiimielämän asioihin puututtiin. On sydämeenkäypää kuulla millaisia kokemuksia ja kohtaloita Mannisen haastattelemilla kiinalaisperheillä on yhden lapsen politiikasta. Silti kiinalaiset esittävät ainakin Mannisen haastatteluissa hyvin varovaisesti tai eivät lainkaan kritiikkiä, sillä he ovat niin kasvaneet asiaan, tottuneet siihen. Yhden lapsen politiikalla on myös paljon laajemmat seuraukset kuin äkkiseltään ajattelinkaan: henkilöpaperittomia "olemattomia" nyt jo aikuisiksikin ehtineitä lapsia, väestöpyramidin vakavaa vinoutumista ja vierasmaalaisia ostovaimoja.

Vaikka Yhden lapsen kansa yllättää, järkyttää ja liikuttaa, on teos asiallinen kokonaisuus, jonka Manninen on kirjoittanut mielestäni hyvin ammattimaisella ja puolueettomalla otteella. Hän ei tuomitse, vaikka ehkä joskus hämmästeleekin. Hän kuvaa kiinalaisperheiden elämää toimittajan uteliaisuudella ja tietokirjailijan tarkkuudella, helppotajuisesti ja informatiivisesti. Voisin kehua tätä kirjaa vaikka kuinka paljon. Ehkä vielä joskus palaan tämän pariin ihan perinteisen kirjan muodossa, vaikka tämä kyllä toimi äänikirjanakin erittäin hienosti.

♠♠♠♠♠

Lumisisko

Maja Lunde: Lumisisko

188 s., S&S 2019

alkup. Snososteren 2018

suom. Katriina Huttunen

kuvitus: Lisa Aisato

 

On erittäin paljon mahdollista, että en olisi tullut lukeneeksi Maja Lunden ihastuttavaa Lumisiskoa ilman Instagramin kirjayhteisöä. Mitä lähemmäksi joulu tuli, sitä enemmän kuvavirrassa näkyi Lumisisko. Tarinaa kehuttiin, mutta suurta kiitosta sai myös Lisa Aisaton kuvitus. Lainasin kirjan vähän testimielessä, mutta jo ensimmäisen luvun jälkeen olin lumoutunut. Tulin imaistuksi todelliseen lukusukkulaan ja luinkin tämän kirjan lopulta kahdelta istumalta - olisin tosin voinut hyvin lukea tämän vaikka heti kerrallakin, sillä niin ihastuttava tarina tämä oli. Lumisisko on kirja, jonka mieluusti hankkisin niin omaan hyllyyni kuin siihen kirjastoon, jonka aion kummitytölleni kartuttaa.

 

Lumisisko kertoo jouluaattona 11 vuotta täyttävän Aaton perheestä, jonne joulu ei näytä saapuvan sinä vuonna lainkaan. Koristeet ovat laatikoissaan, koti hiljainen ja apea, vanhemmat ajatuksissaan ja pikkusiskokin kumman kesy versio tuittupäisestä itsestään. Aattokin on jo alkanut turtua siihen, että joulua ei heidän kotiinsa tule, mutta sitten eräällä lukuisista uimahallireissuistaan hän kohtaa puheliaan ja nauravaisen tytön, jonka kotona joulun tunnelma huokuu tuoksuissa, väreissä ja yleisessä tunnelmassa. Tytön innostus tarttuu Aattoonkin, joka alkaa herätä isosiskonsa menettämisen aiheuttamasta horroksesta.

 

Lumisisko on kertomus, jossa on todellista joulun taikaa. Taianomainen on myös kuvitus, jonka ääreen on ihana pysähtyä. Värit ovat niin kauniit ja kuvista todellakin välittyy tunteita ja sävyjä. Takakannessa sanotaan, että Lumisisko on kertomus "surusta, myötätunnosta, ystävyydestä ja rakkaudesta". Sitä se on, todella. Ihana kirja, johon haluan tulevina vuosina vielä palata. 

 

♠♠♠♠♠

Aurinkotyttö

Nura Farah: Aurinkotyttö

7 h 6 min., Otavan äänikirja 2019

lukija: Usva Kärnä

Nura Farah (s. 1979) muutti 13-vuotiaana Somaliasta Suomeen. Hän on kirjoittanut kaksi suomeksi kaksi Somaliaan sijoittuvaa romaania, Aavikon tyttäret ja Aurinkotytön, jotka ovat keränneet runsaasti kiitosta. Ryhdyin kuuntelemaan Aurinkotyttöä saadakseni merkitä jälleen uuden maan lukuhaasteeseen ja jo hetken kuluttua tuumin, että onneksi on lukuhaaste! Aurinkotyttö on todella kiinnostava ja sujuva romaani, ja tämän kokemuksen myötä aion kyllä lukea myös Farahin esikoisteoksen.

Shamsu on nuori somalityttö, joka haaveilee toisenlaisesta elämästä kuin mitä vanhemmat ja koko klaani hänelle kaavailee. Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun Somaliaan. Shamsu haluaisi opiskella ja asua kaupungissa, mutta hänen isänsä, klaanin päämies, tahtoo tyttärensä noudattavan vanhoja perinteitä. Yhdessä ystäviensä kanssa Shamsu haaveilee rakkaudesta ja onnesta. Hänellä on mielitiettykin, eräs nuori opettaja, jonka kanssa hän tapailee salaa. Samaan aikaan vanhemmat kuitenkin puuhaavat Shamsulta salaa hänelle avioliittoa aivan toisen miehen kanssa. Helppoa ei ole myöskään Shamsun ystävillä, jotka hekin joutuvat hautaamaan haaveitaan.

Shamsun tarina on kertomus haaveista, niin hajoamisesta ja uuden toivon heräämisestä. Se on tarina selviytymisestä, oman polun raivaamisesta ja yhteiskunnan hitaasta muutoksesta. Vanhoja paikallisia klaaniperinteitä ei demonisoida meidän aikamme valossa, vaan niitä kuvataan teoksen tapahtuma-aikaan sopivien käsitysten kautta. Yhteiskunnalliset muutokset eivät tapahdu hetkessä. Shamsun ja hänen ystäviensä elämänpoluille osuvista takaiskuista huolimatta teoksesta jää valoisa ja tulevaisuuteen uskova fiilis - jonain päivänä asiat ovat toisin.

♠♠♠♠

Janinan päiväkirjat

Janina Hescheles: Janinan päiväkirjat

126 s., Like 2015

alkup. Oczyma dwunastoletniej dziewczyny

suom. Tapani Kärkkäinen

kansi: Mikael Jaakkola

 

Voitin joitakin vuosia sitten jostakin blogiarpajaisista Janinan päiväkirjat. Kyseessä on puolalaisesta Lvivin ghetosta ja Janowskan keskitysleiriltä kertovat muistelmat, jotka teini-ikäinen Janina Altman kirjoitti ylös heti onnistuneen pakonsa jälkeen. Ne hautautuivat niin sanotusti arkistojen kätköihin, vaikka kirja julkaistiinkin ensimmäistä kertaa jo vuonna 1946 Krakovassa.

 

II maailmansodan aikaisista juutalaisiin kohdistuneista julmista vainoista on kirjoitettu paljon. Anne Frankin päiväkirja edustaa ikonisimmillaan juutalaisten kokemuksia vainojen alla, ja ihan hirveää sanoa näin, mutta mielestäni teoksen nimellä yritetään rinnastua Anne Frankiin ja ratsastaa hänen päiväkirjojensa maineella. Janinan päiväkirjat kertovat toisenlaisesta kokemuksesta juutalaisvainojen aikaan ja ovat omalta osaltaan arvokasta aineistoa ja perintöä, joten tuntuu ihan kamalalta sanoa, että mielestäni tämä teos oli lopulta aika kehno kyhäelmä. 

 

Janina Heschelesin (o.s. Altman) kokemuksia en toki millään muotoa kyseenalaista, sillä epäilemättä päiväkirjan kuvaamat ajat ovat olleet sanoin kuvaamattoman hirveitä. Tuntuukin todella väärältä arvostella toisen sydänverellään kirjoittamia muistelmia, mutta tämä teos vain on jokseenkin sekava kokonaisuus, josta paistaa kirjoittajan nuoruus ja kokemattomuus kirjoittajana. Toki muistelmien julkaiseminen lähestulkoon täysin identtisinä ensimmäiseen käsin kirjoitettuun versioon nähden tekee niistä hyvin autenttiset, mutta olen toisaalta siltikin sitä mieltä, että kirjallista asua olisi voinut hieman hioa. Janina Hescheles kertoo jälkisanoissa, että paperin vähyyden vuoksi hän joutui kirjoittamaan suoraan valmista tekstiä, joten korjauksiin tai uudelleen muotoiluihin ei ollut mahdollisuutta - olisiko siis ehkä nyt ollut niiden aika? Minusta tuntuu, että sisällöllinen anti jää vaihtelevalaatuisen kerronnan alle.

 

Kuten jo edellä mainitsin, mielestäni tämän kirjan nimellä haetaan rinnastumista Anne Frankin päiväkirjaan, sillä lopulta Janinan päiväkirjat ei ole päiväkirja lainkaan. Se on muistelma tapahtumien akuuteimman myllerryksen jälkeen, ei heti koettuna ylös kirjattua elämää. Alkuteoksen nimi kuuluu suomeksi oikeastaan "12-vuotiaan tytön silmien kautta", mikä on epäilemättä osuvampi kuvaus. Kirjan nimi asettaa aina jonkinlaisia odotuksia sisältöä kohtaan, joten ei ole ihan yksi ja sama mikä (suomennoksen) nimeksi valikoituu.

 

Jos jotain, niin ainakin Janinan päiväkirjat kuljetti minut Puolaan ja saavutin jälleen yhden maan Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa. Ilman lukuhaastetta on hyvinkin mahdollista, että olisin jättänyt tämän kirjan kesken. Nyt kirjan luettuani minun on helppo luopua tästä ja aionkin viedä tämän heti seuraavana arkena kirjaston vaihtopisteelle. Ehkä joku muu osaa lukea tämän kirjan häiriintymättä niistä asioista, jotka minun lukukokemustani himmensivät ratkaisevasti.

Kauneussalonki

Melba Escobar: Kauneussalonki - Manikyyrejä, mutanaamioita & murhia

5 h 56 min., Aula-kustannus 2018

alkup. La Casa de la Belleza, 2015

suom. Taina Helkamo

lukija: Minttu Mustakallio

kansi: Sanna-Reeta Meilahti

 

Melba Escobarin kirja kiinnitti huomioni kauniilla kannellaan ja kiinnostavan kuuloisella juonellaan. Päädyin lopulta kuuntelemaan kirjan äänikirjana Storytelistä, mutta oli hyvä, että minulla oli tämä kirja siinä rinnalla. Teoksen juonenkuljetus on sinänsä ihan selkeää, mutta tässä tapauksessa halusin välillä palata varmistamaan ja tarkentamaan jotain kirjasta. Kauneussalonki on jännäri, joka sijoittuu Kolumbian pääkaupunkiin Bogotaan. Sen keskiössä on kauneussalongissa työskentelevä Karen, joka saa hoitojen aikana sydäntään keventäviltä asiakkailta kuulla yhtä ja toista - ja lopulta vähän liikaakin.

 

Kauneussalongin hahmoissa oli näin äänikirjana välillä hieman haastava pysyä perillä, mutta mieleen painuu silti kirjassa kuvattujen naisten paikoin surullisetkin kohtalot heidän luoviessaan maailmassa, jossa valta on varakkailla. Sosiaalisen elämän todellisuus iskee välillä lujaa, minkä etenkin loppuratkaisu todistaa, mutta samalla kiemuroita oli kiehtova kuunnella. Olen huomannut, että Etelä-Amerikan maihin sijoittuva kirjallisuus on alkanut kiinnostaa minua juurikin niissä (välillä suoremmin ja välillä "rivien välissä") kuvattujen yhteiskunnallisten asioiden takia.

 

Kauneussalonki ei ole ollenkaan niin kepeä jännäri kuin nimen perusteella voisi olettaa. Tämä kirja kätkee sisäänsä monenlaista valtataistelua, pyrkimystä parempaan elämään, tarttumista toivoon kuin hukkuva pelastusrenkaaseen, isojakin vääryyksiä, pelon ilmapiiriä ja uhkaavaa tunnelmaa. Jokaisen ihmisen luontainen halu olla onnellinen kääntyy onnea epätoivoisesti tavoittelevia ihmisiä vastaan julmasti ja säälimättömästi, joiltakin vieden mahdollisuuden onneen ainiaaksi.

 

♠♠♠

Kultaisen kellon arvoitus

Jorn Lier Horst: Kultaisen kellon arvoitus

143 s., Otava 2019

alkup. CLUE - Maltesergåten, 2012

suom. Sanna Manninen

kansi: Timo Numminen

 

Alunperin lainasin Jorn Lier Horstin CLUE-sarjaan kuuluvan Kultaisen kellon arvoituksen sillä ajatuksella, että tässä voisi olla hyvä vinkkauskirja kouluille. Olin myös siinä uskossa, että kyseessä on ihan uuden sarjan avaus, mutta hämmästyin tajuttuani, että sarjan ensimmäinen osa on itse asiassa suomennettu jo vuosia sitten ja tämä Kultaisen kellon arvoitus onkin sarjan 2. osa. Tämän osan perusteella CLUE on hyvin jännittävä ja vakavasti otettava nuorten dekkari, joka sopii myös aikuiseen makuun.

 

CLUE on eräänlainenen nuorten etsiväryhmä, johon kuuluvat Cecilia, Leo, Une ja Unen Egon-koira. Nuorten ikää ei kerrota tarkasti, vaan he ovat itse asiassa hyvinkin iättömän oloisia. Se varmasti helpottaa eri-ikäisten lukijoiden sukellusta tähän teokseen. Cecilian taustoista paljastuu hänen äitinsä järkyttävä katoaminen ja lopulta löytyminen hukkuneena noin vuosi sitten. Une on paikkakuntalaisia, mutta Leo äiteineen on muuttanut alueelle vasta hiljattain. Tapahtumien keskiössä on Cecilian isän omistama täysihoitola Helmi, jossa myös Leon äiti työskentelee.

 

Oslon suurin kultaliike on ryöstetty ja arvotavaroiden joukossa on kadonnut myös miljoonien arvoinen Maltan kello. Vaikka ryöstäjät on saatu kiinni, kelloa ja osaa saaliista ei ole silti löydetty. Täysihoitolassa Cecilia tekee havaintoja oudosti käyttäytyvistä asukkaista, ja lopulta havaintojen yhdistely paitsi antaa joitakin vastauksia hänen äitinsä katoamis- ja kuolinmysteeriin myös johdattaa CLUEn Maltan kellon jäljille. Tiedossa on jännittäviä ja uhkaavia tilanteita.

 

Olin kuvitellut, että CLUE-sarja edustaisi jotain verrattain kevyttä dekkaria, joten yllätyin siitä miten isojen asioiden kanssa tässä ollaan tekemisissä. Cecilian äidin tapaus hämmästyttää, surettaa ja saa mielikuvituksen liikkeelle. Jotain samanlaista on Martin Widmarkin Ruusun salaisuudessa. Täytyy sanoa, että Ruotsista ja Norjasta kyllä tulee hurjasti todella tyylipuhtaita lasten- ja nuortendekkareita! CLUEkaan ei ole mitään pientä puuhastelua, vaan todellakin jännittävää, loogista ja silti helppolukuista rikoskirjallisuutta. Taidan lukea sarjan avausosankin, kun vain ennätän. Toivottavasti sarjaa suomennetaan lisää, sillä tässä loppuratkaisu Cecilian äidin tapaukseen liittyvine viittauksineen jättää todella kaipaamaan vastauksia.

♠♠♠♠

Kastanjapuun kylä

Theodor Kallifatides: Kastanjapuun kylä

216 s., Kirjayhtymä 1975

alkup. Bönder och herrar, 1973

suom. Kai Kaila

 

Theodor Kallifatides on kreikkalaisjuurinen ja Kreikassa syntynyt kirjailija, joka muutti Ruotsiin 1960-luvulla. Teoksessaan Kastanjapuun kylä hän kuvaa Jalosin vuoristokylää II maailmansodan saksalaismiehityksen aikaan. Teos aloittaa Kreikan sisällissota -trilogian, jonka kaksi muuta osaa ovat Kastanjan varjossa ja Julma rauha.

 

Kastanjapuun kylän elämää ennen saksalaismiehitystä ovat rytmittäneet ylemmän ja alemman luokan välinen hierarkia, kylän oman hullun edesottamukset, yleiset uskomukset ja pienet suuret paikalliset kohut, jotka ovat nitkauttaneet elämää normaaleilta raiteiltaan. Miehityksen alkaessa elämä muuttuu, kun saksalaiset ottavat komennon. Osa kyläläisistä katoaa kuvasta omasta tahdostaan, osan kohtalo on sanoin kuvaamattoman raaka. Kallifatides kirjoittaa mieleenpainuvaa kuvaa siitä, millaista elämä miehityksen aikaan on ollut.

 

Kallifatidesin kerrontatyyli on melko omaleimainen. Teoksessa ei ole varsinaista päähenkilöä, mutta keskeisten henkilöiden - kylähullun, opettajan, pormestarin, sokerileipurin ja monen muun - kautta kuvataan laajalti koko kylää ja käänteentekeviä tapahtumia. Yleisesti ottaen Kallifatides kuvaa mielestäni kiinnostavasti kreikkalaista luonteenlaatua niin kuin hän sen kokee. Kreikkalaiset ovat tässä kirjassa ovelia ja itsepintaisia, tiukasti omissa näkemyksissään pysyviä ihmisiä. Kreikkalaiset eivät ehkä näyttäydy parhaimmillaan, vaan ovat osin melko pahantahtoisenkin tuntuisia, mutta teoksessa näkyy myös se, miten kyläläisillä on tarvittaessa sydän paikallaan.

 

Kallifatidesin kirja on mielestäni hyvin rehellinen ja todentuntuinen, mutta valitettavasti minulla oli paikoitellen vaikeuksia pitää mielenkiintoa yllä. Osin se johtuu varmasti monista henkilöhahmoista, osin kerronnasta ylipäätään. Kallifatides on kuitenkin kiinnostava tuttavuus, joten en pidä mahdottomana ajatusta siitä, että lukisin vielä joskus lisää hänen kirjojaan.

Viimeinen kesäyö

Leena Lehtolainen: Viimeinen kesäyö

9 h 25 min., Tammen äänikirja 2019

alkup. 2006

lukija: Satu Paavola

Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkarit lukeutuvat äänikirjasuosikkeihini, joten nyt kun minulla on Storytelin kokeilujakso käytössä, etsin sieltä uutta kuunneltavaa Lehtolaiselta. Viimeinen kesäyö ja muita kertomuksia on novellikokoelma, joka kesäisestä nimestään huolimatta sopii mielestäni hyvin kuunneltavaksi myös näin joulun aikaan.

Viimeinen kesäyö ja muita kertomuksia pitää sisällään erilaisia rikosnovelleja. Osassa niistä tavataan jo muista kirjoista tuttuja poliiseja, kuten Maria Kallio, Pekka Koivu ja muut jaoston jäsenet. Myös uusia tuttavuuksia on kosolti ja pidinkin tässä kokoelmassa siitä, että sisällöissä on mukavasti vaihtelua: huvilapalo, juhannusmurha, vuosikymmeniä vaiettu salaisuus, kriitikon murha ja monta muuta erilaista keissiä. Osasta novelleista löytyy poliisityön ja jännityksen lisäksi myös ripaus romantiikkaa sekä huumoria.

Lehtolainen onnistuu novelleissaan luomaan tarkkaa ihmiskuvausta sekä kiinnostavia miljöitä ja tapahtumaketjuja. Teos viihdyttää ja novelleista osa jää vahvasti mieleen, koska niiden kokonaisuuksissa olisi aineista laajemmiksikin teksteiksi. Kokonaisuutena sanoisin, että tämä kokoelma on taattua Lehtolaista.

Pimeydestä loistaa valo

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

9 h 20 min., Tammi 2019

alkup. Out of Darkness, Shining Light 2019

suom. Aleksi Milonoff

lukija: Anna Saksman

kansi: Eevaliina Rusanen

 

Petina Gappahin kirjan myötä saan merkitä Zimbabwen kolutuksi Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa. Kuuntelin kirjan lopulta Storytelista äänikirjana, sillä vaikka aihe kiinnostikin, ei kirja itse luettuna lähtenyt vetämään yhtään. Äänikirjan parissa viihdyin kuitenkin mukavasti, vaikka ei Pimeydestä loistaa valo ihan minun kirjani ollutkaan.

 

Pimeydestä loistaa valo kertoo tutkimusmatkailija David Livingstonen viimeisestä matkasta Afrikan sydämessä. Hänen seurueeseensa kuuluneet miehet ja naiset päättävät kuljettaa menehtyneen Livingstonen ruumiin takaisin rannikolle, jotta se voitaisiin viedä Englantiin haudattavaksi. Ruumissaattoa kuvaavat kokki Halima ja pappi Jacob Wainwright, kumpikin oman elämänkokemuksen ja elämänkatsomuksensa kautta. Matka on pitkä ja vaarallinen, 1800-luvun Afrikassa kaikkea muuta kuin helppo tehtävä.

 

Pimeydestä loistaa valo ei ole mielestäni mitenkään helppo kirja, vaikka kerronta selkeää onkin. Teoksessa on runsaasti kaikkea: hahmoja, paikkoja, tunteita ja muistoja. Teoksessa otetaan myös kantaa kolonialismiin, tutkimusmatkailuun ja orjuuteen, mitkä eivät ole mitään kevyitä aiheita. Kuten niin monessa muussakin Tammen keltaisen kirjaston kirjassa, tässäkin on paljon enemmän sisältöä kuin mitä pinnalta voisi olettaa.

 

♠♠♠

Pahan polku

Robert Galbraith: Pahan polku

18 h 7 min., Otavan äänikirja 2015

alkup. Career of Evil, 2015

suom. Ilkka Rekiaro

lukija: Eero Saarinen

Cormoran Strike, osa 3.

 

Robert Galbraith alias J.K. Rowling on loistava kirjailija, jolla on taito viedä lukija mennessään. Olen edennyt yksityisetsivä Cormoran Strikesta kertovan tarinan parissa hiljakseen, sillä Käen kutsun kuuntelin vuonna 2015 ja Silkkiäistoukan 2018. Olisin halunnut jatkaa sarjan parissa nopeamminkin, sillä pidän Strikesta ja hänen apulaisestaan Robinista todella. Ensin odottelin lisää cd-äänikirjoja ennen kuin löysin e-äänikirjat, sitten odottelin Pahan polkua kirjaston e-äänikirjoihin ja nyt minulla on menossa Storytelin kokeilujakso, joten pääsin kuuntelemaan lopultakin tätä kolmatta osaa. Ja olihan tämä taas hyvä ja odottamisen arvoinen!

 

Pahan polun tapahtumat käynnistyvät toden teolla, kun Striken toimistoon postitetaan Robinille osoitettu paketti, josta löytyy ihmisen jalka. Strike on oitis varma, että teon takana on joku, joka kantaa hänelle kaunaa. Poliisit ryhtyvät selvittämään henkirikosta, mutta vaikeaa se on, kun ruumistakaan ei ole löytynyt muuta kuin tämä postitettu jalka. Taustalla Strike ja Robin tekevät omia tutkimuksiaan, jälleen kerran tehokkaammin kuin poliisit. Pian Striken aavistukset osoittautuvat oikeiksi, mutta oikeaa tutkimuslinjaa on haastava löytää. Kun johtolangat solmiutuvat yhteen, on lopputuloksena jälleen hämmästyttävän taitavasti punottu juoni. Rikostutkimuksen taustalla kuvataan niin Striken kuin Robininkin yksityiselämiä, joista paljastuu tässä teoksessa ihan uusia puolia.

 

Nautin tämän kirjan kuuntelemisesta todella paljon. Juoni vei mennessään ja kuuntelinkin tämän hyvin nopealla tahdilla, jouduin jopa pitkästä aikaa kaivamaan napit korviini ja kävelemään töihin äänikirjaa kuunnellen - sitä ei ole hetkeen aikaan tapahtunut. Sinänsä teoksen sisältö irtileikattuine raajoineen oli aika hirvittävä, mutta teos oli kuitenkin kaiken kaikkiaan viihdyttävä ja sopivan jännittävä. Pidän myös sekä jäyhästä Strikestä että sisukkaasta Robinista hahmoina. Haluan pian kuunnella myös 4. osan!

♠♠♠♠♠

Kirjabloggaajien joulukalenterin 14. luukku

Kirjabloggaajien joulukalenterin 14. luukku on täällä! Minulla oli jo hyvissä ajoin tiedossa, että pääsen tekemään tämän päivän luukkua, mutta luukun aihetta tuntui olevan hieman vaikea keksiä. Yhtäkkiä keksin mistä haluaisin kirjoittaa: jouluperinteistä, joulustressistä ja jouluperinteiden vaalimisen aiheuttamasta joulustressistä. Kuulostaa ehkä hieman ankealta, mutta toivoisin tämän luukun kuitenkin tarjoavan jos ei nyt ihan vertaistukea niin ehkä kuitenkin jonkinlaisia oivalluksia siitä, että joskus asioiden on ihan hyvä muuttua.

Stressi on ollut minulle tänä syksynä oikein ajankohtainen asia. Tuntuu että on ollut gradustressiä, yleistä elämänhallinnan suhteen tasapainottelua, kiirettä, vähiinsä työstressiäkin ja pahasti näytti myös siltä, että iskee joulustressi. Veikkaan, että aika moni on joskus tuntenut joulustressin nostavan päätään, vaikka joulun pitäisi olla rauhoittumisen, lämmön ja kaikenlaisten ihanien asioiden aikaa. Jos olet selvinnyt elämässäsi täysin vailla joulustressiä, olet minun mielestäni hyvin onnekas!

Kun marraskuu lähestyi joulukuuta, minua alkoi painaa tietoisuus siitä, että en ollut vielä tehnyt oikeastaan mitään niistä perinteisesti joulua edeltävistä asioista, joita yleensä siihen mennessä olen jo tehnyt. Joulumusiikin kuuntelu oli aloittamatta, verhot vaihtamatta, tontut piilottelivat pahvilaatikoissa eikä kodissa ollut vielä yhtään tuoksunut joululta. Tuli hirveä paine siitä, miten ihmeessä ehdin kuuntelemaan kaikki ne joululevyt joita yleensä kuuntelen, milloin saan siivottua niin perusteellisesti, että joulukoristeita voi alkaa sijoittelemaan, mitä leivon ja millä ajalla, koska katson joka joulunalusaikaan kuuluvat elokuvat ja mitenkäs se yleinen hifistelykin? Tuli tunne, että on pakko ehtiä tekemään taas ne samat asiat, koska ne ovat perinteitä.

Aloin miettiä mitkä niistä perinteistä ovat sellaisia, joita todella haluan ylläpitää ja mitä ylläpidän lähinnä nostalgian tai tavan vuoksi. Sitä olikin hyvä pohtia, sillä se oli minulle avain joulustressin karkottamiseen. Joulunviettoni on parin viime joulun aikana alkanut jo hakemaan uusia uomiaan, mutta nyt tuntuu, että tästä joulusta saa rohkeasti tulla sellainen kuin on tullakseen. Jos haluan jouluna katsoa mieluummin Gilmoren tyttöjä kuin Yksin kotona -elokuvia, niin teen sen. Jos haluan mieluummin syödä nacholautasen kuin riisipuuroa, teen sen. Ylipäätään jos en jaksa, ehdi tai halua tehdä jotain, en tee sitä itse kehittämäni velvollisuuden pakosta.

On tietysti ihania perinteitä, joista en halua luopua. Lahjojen ostaminen ja paketointi on hauskaa. Korttien lähettäminen on minulle myös tärkeää, mutta tänä vuonna jätin askartelematta ja ostin kortit kaupasta. Joululeipominenkin on mieluisaa, mutta tänä vuonna olen jo rohkeasti kokeillut uusia reseptejä ja jättänyt perinteiset piparkakut ainakin toistaiseksi tekemättä. Olen myös alkanut harkita, että käännän jouluaattoni rytmin päälaelleen ja siirrän joulusaunan aamusta iltaan, jotta saan sen jälkeen pukeutua pyjamaan ja asettua keidastamaan sohvalle. Joulusaunan perinne pysyy, mutta ajoittuu omaan rytmiini paremmin.

Kiireinen syksy on ollut paikoin hyvinkin uuvuttava, mutta toisaalta myös monella tapaa opettavainen. Olen aiemmin ollut taipuvainen vaatimaan itseltäni paljon, joten yksi keskeisimmistä opeista on ollut se, että ei ole pakko jaksaa ja ehtiä kaikkea. Voi valita, priorisoida ne itselle tärkeät asiat ja oikeasti asettaa ne omat rajat sille, mitä elämään kaipaa ja mitä ei. Tuon oivalluksen siivittämänä lähestyn joulua ja pian alkavaa uutta vuotta rennommin mielin kuin mitään hetkeen. Tuntuu vähän kliseiseltä sanoa näin, mutta se on taatusti yksi parhaista (joulu)lahjoistani tänä vuonna. Tuntuu myös vähän hölmöltä sanoa, että tällaisia asioita on pitänyt pohtia ja opetella, mutta kuten tiedämme, yksinkertaisilta tuntuvatkaan asiat eivät aina ole niin helppoja kuin luulisi.

Toivottavasti te kaikki lukijani saatte myös nauttia rennosta joulun ajasta ja oman näköisestä juhlasta ♥ Ihanaa joulua kaikille, olipa se minkä näköinen, tuoksuinen tai makuinen tahansa!

Kirjabloggaajien joulukalenterin eilinen luukku aukesi Kirsin book clubissa ja huomenna pääsette lukemaan Viivin Kirjailuja.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

809 s., Tammi 2014

alkup. La vérité sur l'affaire Harry Quebert, 2012

suom. Anna-Maija Viitanen

 

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirja, jonka lukeminen on kutkutellut mielessäni jo pitkään. En ole tainnut lukea yhtäkään arvostelua kirjasta, mutta silti tiedän, että teos on ollut todella pidetty ja kiitetty. Tuon tiedon perusteella olinkin jo ennen lukemista täysin vakuuttunut siitä, että tulisin pitämään tästä kirjasta. En oikein tiedä mistä tuo ennakko-odotus lopulta kumpusi, mutta siitä huolimatta taisin hieman pettyä. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on hyvä kirja, loppua kohti todellinen page-turner, mutta ei kuitenkaan ihan niin hyvä kuin odotin.

 

Totuus Harry Quebertin tapauksesta kertoo nuoresta kirjailijasta, Marcus Goldmanista, joka on opiskeluaikoinaan ystävystynyt professorinsa Harry Quebertin kanssa ja tuo ystävyys on kantanut läpi vuosien. Harry on ollut Marcukselle todellinen tuki ja ystävä, joka itsekin kirjailijana on kyennyt antamaan hänelle arvokkaita neuvoja. Kun Harry yllättäen pidätetään syytettynä 33 vuotta sitten kadonneen 15-vuotiaan Nola Kellerganin murhasta, Marcus rientää ystävänsä tueksi. Marcus ryhtyy selvittämään Nolan tapausta vapauttaakseen Harryn syytteistä. Hän saa selville paljon sellaista, minkä poliisi on aikanaan painanut villaisella. Nolan tapaus onkin paljon sotkuisempi vyyhti kuin ikinä voisi kuvitella.

 

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirja, jossa kuvataan paitsi kirjan kirjoitusprosessia Marcuksen kirjoittaessa teostaan Harry Quebertin tapauksesta myös tarkka kuvaus rikostutkinnan monisyisyydestä ja siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen. Teos on miljööltään kiinnostava, sillä Auroran pikkukaupungissa tapahtunut sittemmin murhaksi osoittanut katoamistapaus jättää väistämättä jälkensä koko alueeseen. Mielenkiintoinen kudelma muodostuu myös Nolan tunteneista ihmisistä, joiden kertomusten kautta henkilökuva Nolasta rakentuu - ja lopulta myös pirskahtaa rikki kirjailijan yllätettyä lukijansa.

 

En oikeastaan koskaan lue näin paksuja kirjoja kuin tämä. Jotenkin pelkkä ajatuskin hirvittää, vaikka kirja muuten kiinnostaisikin. Kuitenkin vaikka Totuus Harry Quebertin tapauksesta lähti liikkeelle hieman hitaammin ja vaisummin kuin odotin, en kertaakaan harkinnut jättäväni kirjaa kesken. Tarina on kiinnostava, vaikka ei niin huikean vetävä kuin odotin. Minulle se todellinen lukukoukku iski vasta jossain 700 sivun tienoilla ja sitten luinkin yhtä kyytiä malttamatta lopettaa. Punnitsin mielessäni vaihtoehtoja nukkumaan käymisestä kirjan loppuun lukemiseen, mutta lopulta minulla ei oikeastaan ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin lukea kirja loppuun saakka. Tuo viimeiset reilu 100 sivua olikin sitten huikeaa kyytiä, kääntelin sivuja eteenpäin valppaan uteliaana ja odotin mitä tapahtuukaan. Huikean loppusuoran ansiosta olen lähes valmis unohtamaan sen, että kirja oli odottamaani hidastempoisempi. Tylsä tämä ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut, niin ei pidä kenenkään luulla.

 

Tämän kirjan luettuani olen ajatellut, että luen Dickeriltä myös hänen kaksi muuta teostaan, tosin siihen voi mennä lähes yhtä paljon aikaa kuin tämänkin teoksen lukemisen toteuttamiseen. Baltimoren sukuhaaran tragedia kiinnostaa erityisesti. Olen ymmärtänyt, että monet, jotka ovat pitäneet tästä kirjasta hurjasti, ovat olleet hieman pettyneitä Baltimoren sukuhaaran tragediaan. Ehkä minun kohdallani sitten käykin toisin päin ja se onnistuu täräyttämään minulta jalat alta. Nähtäväksi jää selviääkö se jo ensi vuonna.

♠♠♠♠

Lukupiirikirja: Naisten valheet

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet

207 s., Siltala 2011

alkup. Skvoznaja linija, 2003

suom. Arja Pikkupeura

 kannen kuva: Ida Mänty

graafinen suunnittelu: Kirsikka Mänty

 

Eräs lukupiiriläisistäni ehdotti aiheeksi Ljudmila Ulitskajan tuotantoa, joten valitsin toiveen pohjalta vuoden viimeiseksi lukupiirikirjaksi Naisten valheet. Kokoonnuimme maanantaina ja sain todeta, että piirissä oli kato käynyt paitsi sairastumisten vuoksi myös osittain valitun kirjan vuoksi. Meistä paikalla olleista piiriläisistä noin puolet piti tästä kirjasta ja keskustelussa myös toinen puoli löysi uusia kulmia tästä kirjasta.

 

Naisten valheet kertoo Zenjasta, joka toistuvasti päätyy eri ikäisten ja eri elämäntilanteissa olevien naisten uskotuksi. Hän kuulee monenlaisia tarinoita, joista osa on täyttä valetta. Episodimaisuudestaan huolimatta teos ei ole lainkaan sekava tai liian sirpalemainen, sillä samalla lukijalle rakentuu kokonaiskuva Zenjasta.

 

Takakansi antoi meidän piiriläisten mielestä hieman viitteitä siihen suuntaan, että Zenja olisi vähän kuin kaatoastia, jonka niskaan kipataan kaikki murheet. Sellaisena Zenja ei kuitenkaan meille näyttäytynyt, vaan pikemminkin naisena, joka huolehtii kaiken ja ehtii kaiken, uran, kodin ja muiden murheet, mutta jolla on myös vahvat omat rajat. Hän ei ole vaitonainen kuuntelija, vaan aktiivinen toimija. Joskus hänen kärsivällisyyttään kuitenkin ihmettelee ja odottaa, että milloin mitta tulee täyteen. Minun mielestäni hieman ennen loppuratkaisua sellaista pientä "rikkoutumista" on nähtävissä. Zenjalle uskoutuvat naiset olivat suurimmaksi osaksi tavattoman työläitä, ripustautuvia tai muuten ärsyttäviä, ainakin minun mielestäni.

 

Naisten valheet on vetävä kirja, jossa on mielenkiintoista ajankuvaa 1980-1990-luvuilta itänaapuristamme. Voisin hyvin kuvitella lukevani lisääkin Ulitskajaa, vaikka aiemmin olenkin hänen kirjojaan hieman vältellyt. Se taas on johtunut ihan siitä, että itselleni mielikuva venäläisestä kirjallisuudesta on usein hieman ankea, vaikka olenkin monta hyvää venäläistä kirjaa lukenut.  Tästäkin pidin todella paljon. Varmasti 16-17-vuotiaana lukemillani Anna Kareninalla ja etenkin Rikoksella ja rangaistuksella on syynsä mielikuvaan.

 

Lukupiirissä pohdimme myös kirjan nimeä, sillä mietimme olivatkokaan nämä naiset lopulta niin suuria valehtelijoita? Osa kyllä valehteli sumeilematta, mutta pääosin heidän juttunsa olivat ehkä myös haavekuvien maalailua. Alkuteos Skvoznaja linija tarkoittaa suoraan suomennettuna loppulinjaa. Se olisi ollut nimenä aika kömpelö, mutta toisaalta Naisten valheet on aika ohjaava nimi, joka asettaa välittömästi tietynlaiset odotukset tälle kirjalle. Pohdimme myös mitä se "loppulinja" voisi olla. Luulisin, että se voisi viitata  teoksen lopussa olevaan isoon käänteeseen, joka on tavallaan tietyn aikakauden loppu ja suuren muutoksen alku.

 

Oletteko te lukeneet Ulitskajaa? Mitä suosittelisitte häneltä?

Marraskuun luetut

En oikein ole vielä sisäistänyt sitä, että joulukuu on jo täällä. Joulutunnelman herättely on ollut tänä vuonna jotenkin haastavaa enkä ole vielä esimerkiksi lainkaan kuunnellut joululauluja, miettinyt leipomista tai joulutellut oikeastaan mitenkään muutenkaan. Viime viikonloppuna puoliväkisin aloin vaihtamaan verhoja ja pyyhkimään pölyjä, että sain ripotella koristeita esille. Joulumieli kuitenkin antaa odottaa itseään ja se on minulle epätyypillistä. Melkein alkaa tulla jo ahdistus siitä, että joulumieli on vielä jossain matkalla, mikä nyt on ihan typerää!

Joulumielen puuttumiseen saattaa olla syynä se, että marraskuussa iski melkoinen yskä, joka vei yöunet ja voimat. Selkäkin prakasi ja mieli oli vähän alavireinen. Nyt olen toipunut, mutta toden teolla käyntiin nytkähtänyt gradun kirjoittaminen on vienyt aikaani. Siitä huolimatta ehdin kyllä lukemaan marraskuussa 10 kirjaa, joten olen kyllä etsinyt gradun tekemiselle sijaistoimintoja (monin muinkin keinoin kuin lukemalla). Odotan kovasti sitä, että nyt minulla on tiedossa ensimmäinen pitkä viikonloppu aikoihin ja saan palautua kunnolla. Aion leipoa vähän, käydä katsomassa ihanaa kummityttöäni ja ihan vain olla.

Huh, tulipas kuulumisistani varsinainen valitusvirsi! On mulla ollut marraskuussa ihan kivaakin, vaikka ei nyt ehkä siltä vaikuta. Hyvää mieltä ovat tuoneet kaverien tapaaminen, kissan tervehtyminen (vanhempi kissani oli myös vähän alavireinen marraskuussa) ja gradun edistyminen. Ehkä siirryn luettuihin kirjoihin ennen kuin vatvon kurjuuttani vielä enemmän. Luin siis peräti 10 kirjaa, mikä tuntuu ihan hurjalta määrältä. Vielä hurjemmalta tuntuu, että pidin niistä jokaisesta: ne puhuttelivat, hauskuuttivat, vakavoittivat, viihdyttivät, nollasivat ajatuksia ja koskettivat. Nämä kirjat luin:

Josie Silver: Ole minun

Antti Tuuri: Ikitie

Emma Rous: Au pair 

Rupi Kaur: Aurinko ja hänen kukkansa

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Olga Kokko: Munametsä 

Maria Turtschaninoff: Naondel

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti, Elämänhallinta on illuusio ja Herding Cats

Marraskuun lukemistoni oli aika monipuolinen ja yllättäen tilanne on kääntynyt niin, että suurin osa luetuista kirjoista oli käännöskirjoja, kun yleensä luen lähinnä kotimaista kirjallisuutta. Koko ajan tämän vuoden aikana olen lukenut enemmän ja enemmän käännöskirjallisuutta, mikä on ollut tosi mielenkiintoinen matka uusien kirjojen pariin. Saa nähdä mitä kaikkea luenkaan joulukuussa! Nyt on kesken Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta, johon olen tarttunut tiiliskivikammostani huolimatta. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteesta minulta puuttuu vielä 9 maata, joten nähtäväksi jää läpäisenkö haasteen vai en. Aion kyllä jatkaa maiden kartuttamista jatkossa ilman haastettakin.

Rentoa joulukuuta! :-)

Sarah Andersenin sarjakuvia

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti

109 s., Sammakko 2017

alkup. Adulthood is a Myth, 2016

suom. Aura Nurmi

***

Sarah Andersen: Elämänhallinta on illuusio

126 s., Sammakko 2018

alkup. Big Mushy Happy Lump, 2017

suom. Aura Nurmi

Sarah Andersen: Herding Cats

Andrews McMeel publishing 2018 

 

Marraskuussa viihdyin Sarah Andersenin sarjakuvien parissa. Instagramin stooreissa on aina säännöllisin väliajoin tullut vastaan Andersenin sarjakuvastrippejä, jotka ovat mielestäni olleet hyvin osuvia. Innostuin tutustumaan Andersenin sarjakuviin enemmänkin ja lainasin kaikki saatavilla olevat kirjat. Oma suosikkini taitaa olla Aikuisuus on myytti, mutta muissakin kirjoissa oli tosi hyvä sisältö.

 

Sarah Andersenin sarjakuva-albumit eivät ole missään määrin omaelämäkerrallisia. Siis ei kertakaikkiaan missään määrin. Sarjakuvissa esiintyy nuori nainen, joka viihtyy kissojen seurassa, on sosiaalisesti epävarma, lukee mielellään kirjoja ja joka sykertyy mielellään peittojen sisään pyöriäkseen netissä vaikka koko päivän. Näistä sarjakuvista tulee teemoiltaan hieman mieleen Kris Keräsen Ahistunu pupu, josta pidän kovasti. Ei siis ollut sinänsä yllätys, että Anderseninkin sarjakuvat veivät mennessään.

 

Andersenin sarjakuvissa on minua huvittavaa itseironiaa. Lisäksi sarjakuvissa näkyvät aiheet - kissat, kirjat ja peittojen sisällä keidastaminen (=keitaan muodostaminen peitoista, tyynyistä, käden ulottuviin sijoitetuista juomista ja ruuista ja esim. kaukosäätimisestä ja puhelimesta, lähde: Jonnapedia) - ovat minulle läheisiä. Piirrostyylikin on miellyttävä ja tietynlaisessa vähäeleisyydessään hyvinkin värikäs. Suosittelen tutustumaan.