Emännöitsijä

Enni Mustonen: Emännöitsijä

Syrjästäkatsojan tarinoita 3

447 s., Otava 2015

 

Voi miten odotinkaan innolla jatkoa Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoihin, sillä aikaisemmat osat Paimentyttö ja Lapsenpiika tekivät minuun suuren vaikutuksen. Emännöitsijä jatkaa Syrjästäkatsojan tarinoita yhtä vakuuttavasti ja aidosti kuin sarjan aikaisemmat osat. Mielestäni tämä sarja on osoittautunut todella mukaansatempaavaksi, historiallisesti realistiseksi ja viihdyttäväksi kokonaisuudeksi, ja odotankin jo taas seuraavaa osaa - kuinkas muutenkaan!

 

Eletään vuotta 1900 ja Ida pakkaa kirstuaan vaihtaakseen palveluspaikkaa nyt, kun Aino ja Jean Sibeliuksen perhe muuttaa ulkomaille. Uusi pesti on järjestetty taidemaalari Albert Edelfeltin ateljeerista, jota parikymppinen Ida alkaa tarmokkaasti huushollata eli emännöidä. Aino Sibelius on tosin hieman arvelevalla kannalla, sillä yleisesti tiedään Edelfeltin ja tämän entisen emännöitsijän suhteesta. Idan elämän täyttää kuitenkin lähinnä työ, mutta kuitenkin niinä viitenä vuotena, jotka hän viettää ateljeerin emännöitsijänä, hän kokee myös romanssin työnantajansa kanssa.

 

Vaikka Idan elämä on nyt aiempaa vapaampaa, kun hän saa huushollata oman mielensä mukaan ja lähteä vaikka huvittelemaan lupia kyselemättä, tuntuu hänestä silti siltä kuin hän ei eläisi vieläkään elämäänsä. Turhautuneena Ida toivookin, että saisi lopultakin oman elämän: Albert on paljon poissa matkoillaan ja sitä paitsi perheellinen mies, kun taas Idalla ei ole oikein ketään. Muilla on tulevaisuudensuunnitelmia opintojen tai perheen parissa, mutta Ida vain odottaa ja antaa elämänsä kulua. Yllättävä tapahtuma muuttaa Idan elämän, kun hän on työskennellyt ateljeerissa viisi vuotta. Matka johtaa jälleen jo Paimentytön aikaisten tuttavien luo.

 

Kirjoitin Lapsenpiiasta vuosi sitten niin osuvasti, että taidanpa lainata omia sanojani tässä kohtaa, sillä ne sopivat kuvaamaan myös tätä romaania: "Mustonen kuvaa jälleen hienosti yhteiskunnan kerrostuneisuutta, jossa keskiöön nousee yksinäinen piikatyttö ja tunnettujen kulttuurivaikuttajien sivistyneistö, jonka elämä ei välttämättä ole kovinkaan helppoa, kuten Ida saa huomata. Kaksikerroksisuus antaa tällekin romaanille syvyyttä". Tarina saa aivan omanlaistaan nostetta, kun koko ajan putkahtaa esiin historiasta tuttujen taidevaikuttajien nimiä ja yhteiskunnan kerrosten kuvaaminen luo perspektiiviä tämän teoksen kokemiseen.

Siinä missä aikaisemmissa osissa, etenkin Lapsenpiiassa, hahmoihin on ollut helppo kiintyä, tässä osassa se oli todella vaikeaa. En itse asiassa kiintynyt kehenkään hahmoon. Elisabethinkadun naapureista suurin osa lähinnä ärsytti tai jäi niin pintapuolisiksi hahmoiksi, ettei heihin voinut kiintyä. Samaa voisin sanoa Edelfeltin suvusta, ja vaikka Albert itse olikin yksi päähenkilöistä, en missään vaiheessa kokenut häntä mukavaksi hepuksi tai vanhaksi ystäväksi, jollainen kirjan hahmosta voi joskus kehkeytyä. Mustonen ei liene tehnyt hahmoista tieten tahtoen tällaisia, tai mistäs minä tiedän onko se tahallinen ratkaisu, mutta jotenkin se toimii tehosteena sille mielikuvalle, että Ida tuntuu todellakin olevan yksin omassa kuplassaan ennen kuin kypsyy tekemään itsenäisiä päätöksiä ja puhkaisemaan sen kuplan.

Vaikka valtaosa hahmoista jääkin minulle vieraiksi, pidin tästä kirjasta todella paljon. Oli ihanaa ottaa kirja käteen ja antaa sujuvan tarinan ja sujuvan tekstin viedä mennessään. Kaksikerroksisuuden ja historian lisäksi pidin tässä kirjassa erityisen paljon myös Helsingin kuvauksesta. Jotenkin tuli ihan sellainen tunne kuin olisin itsekin tallustelemassa 1900-luvun alun Helsingin katuja, sillä niin elävästi Mustonen kuvaa sen ajan Helsinkiä. Kaupunkimiljöö ei yleensä ole minulle mieluisin miljöö, mutta nyt siitä tulee kotoisa olo.

♠♠♠♠½