Kantaja

Kari Hotakainen: Kantaja

139 s., Kirjakauppaliitto 2015

 

Tänä vuonna Kirjan ja ruusun päivänä tietyllä summalla ostoksia tehneille jaettiin lahjaksi Kari Hotakaisen teos Kantaja. En oikeastaan aikonut lukea koko kirjaa, sillä en Hotakaista ollut aiemmin lukenut ja minulla oli hänen tuotannostaan jotenkin tylsä ja puuduttava mielikuva. Töissä kuitenkin tämä Kantaja osui siksi monta kertaa käsiini, että ajattelin sitten kumminkin lukea tämän itsekin. Ja kyllä kannatti, sillä tämä onnistui muuttamaan hotakaiskuvaani paljon.

 

Kantaja kertoo Timosta, joka on filosofian maisteriksi opiskellut hautausmaanhoitaja. Työn hautausmaalla Timo saa sangen yllättäen, sillä lukuisista pätkätöistään huolimatta tältä alalta hänellä ei vielä ole kokemusta. Joskus Timoa pyydetään varsinaisen työnsä ohella myös kantajaksi hautajaisiin, joissa omaa väkeä ei ole riittävästi. Timolla tuntuu olevan oikeanlainen luonteenlaatu työhönsä, mutta yllättäen hän alkaakin pohtia turhan henkilökohtaiselta kannalta vainajien elämiä ja viimeisiä hetkiä. Sillä niin on, että Timolla ei vain yksinkertaisesti ole ketään. Hän alkaa pohtia, että tuleeko hänestäkin onneton rukka, joka haudataan nopein menoin ja kantajina on puistotyöntekijöitä.

 

Kantaja on kirja, jonka pystyy kyllä lukemaan todella nopeasti ja melko kevyenäkin kirjana, mutta todellisuudessa tässä on paljon sisältöä, joka laittaa ajattelemaan. Itse olen aina pitänyt hautausmaista, vaikka se voikin joidenkin mielestä kuulostaa hyvin kieroutuneelta. Hautausmaat vain ovat niin kauniita ja pidän erityisesti vanhemmista alueista niissä: mietin millaista jo kauan sitten kuolleiden elämät ovat olleet, miksi joku on kuollut hyvin nuorena ja millainen on ollut 80-vuotiaan emännän elämä, kun sitä komealla rautaristillä kunnioitetaan. Ehkä minussakin on hieman timomaista luonteenlaatua ja haluaisin, että jokainen jo mennyt muistettaisiin edes jossakin.

 

Hotakainen on kirjoittanut kirjaansa paljon oivaltavia huomioita, joita hieman sarkastisesti sitten hymistellään. Erityisesti mieleeni jäi sivulta 92 tällainen katkelma: "-Ihmisen suhde eläimeen paljastaa ihmisen todellisen luonteen, nainen sanoi ja rapsutti Tessua korvan takaa. Nyökyttelin ymmärtäväisesti ja jäin miettimään omaa suhdettani eläimiin. Sitä ei ollut. Tai se oli hyvin yksipuolinen. Söin niitä. Arvelin mahdollisuuteni koiraihmisten parissa huonoksi.", kun Timo herkesi koirapuistossa miettimään, mitä kautta voisi laajentaa tuttavapiiriään. Jotenkin kerrassaan mietityttävää on naisen repliikki, joka saa pohtimaan, voisiko asia todellakin olla niin.

 

Hotakainen siis yllätti minut osoittamalla, että hänen tekstinsä on oivaltavuuden ja pohdiskelevuuden ohella myös jollain tapaa humoristista eikä ollenkaan  puuduttavaa. En tosin tiedä millaisia Hotakaisen muut teokset ovat, mutta jos ne ovat jotain tämän tyylistä, voivat ne todellakin olla jossain vaiheessa tutustumisen arvoisia. Suurta hinkua Hotakaisen kirjojen pariin ei yllätyksestä huolimatta tullut vieläkään, mutta pääsinpä taas ennakkoluuloistani eroon.