Lopotti

Tommi Kinnunen: Lopotti

364 s., WSOY 2016

 

Tommi Kinnusen Lopotti on yksi niistä kirjoista, joiden vuoksi olen rikkonut itselleni asettamaani varauskieltoa, sillä minun oli vain pakko päästä tähän käsiksi niin pian kuin mahdollista. Lopotti kertoo Neljäntienristeyksestä tutuista hahmoista, etupäässä Helenasta ja hänen veljenpojastaan Tuomaksesta.

 

Helena on 9-vuotias, kun hänet lähetetään sokeainkouluun Helsinkiin. Tuolloin eletään 1950-lukua. Vähitellen juuriltaan temmattu tyttö oppii tuntemaan Helsingin kuin kotikylänsä kaukana pohjoisessa, mutta ikävättä uudelleen juurtuminen ei tapahdu. Helsingissä Helena kuitenkin opiskelee ja saa ammatin ja työtä sekä tutustuu hierojaksi opiskelevaan Kariin. Vuosikymmeniä myöhemmin Helenan veljenpoika Tuomas muuttaa etelään opiskelemaan, vaikka suku olisi toivonut hänen jäävän lähemmäs kotiseutuaan. Tuomaksella on kuitenkin salaisuuksia, joita hän ei halua perheelleen paljastaa. Samalla hän haluaa täyttää perheensä odotukset. Etelässä Tuomas tutustuu paremmin tätiinsä, jonka kanssa hänellä on yllättävänkin paljon samaa.

 

Helena ja Tuomas ovat kumpikin omalla tavallaan sivullisia - Helena on erotettu perheestään jo tyttönä, Tuomas taas on perheen kuopuslapsena aina jotenkin irrallinen, jota ennen on jo moni yhteinen muisto syntynyt. Helenasta on kuitenkin kasvanut sitkeä nainen, joka kieltäytyy elämästä sääliteltävän sokean elämää. Minuun Helena teki vaikutuksen, mutta välillä minua todella suretti kotiseudulleen vierailemaan palanneen Helenan irrallisuus ja se, miten hänet oli ikään kuin pyyhitty sieltä pois. Tuomas puolestaan lähti omasta halustaan, mutta muuttokaan ei tuntunut tuovan hänen elämäänsä sellaista muutosta, jota hän olisi kaivannut. Tuomaksen ja Helenan näkökulmasta kuvataan myös Lahjaa, Helenan äitiä ja Tuomaksen isoäitiä. Siinä missä Neljäntienristeys jättää Lahjasta hieman kalsean kuvan, Lopotti esittelee hänestä lopulta pehmeämmän puolen. Nyt Lahjaakin on jotenkin helpompi ymmärtää.

 

Hämmästelin Lopotissa toistuvasti sitä, miten hyvin Kinnunen on onnistunut kuvaamaan Helenan maailmaa. Voisi ajatella, että näkevän on kovin vaikea kuvata uskottavasti sokean maailmaa, mutta mielestäni Kinnunen onnistuu siinä hyvin. Jotenkin se miten Kinnunen kuvaa Helenan tapoja hahmottaa ympäristöään, on hyvin vaikuttava. Välillä se pimeys ja avuttomuuskin tuntuivat tulevan niin aistittaviksi, että minua miltei ahdisti. Juuri siksi Helena tekikin minuun vaikutuksen, sillä hän onnistui pysymään itsevarmana ja reippaana kaikesta huolimatta. Vaikka Helenasta pidinkin, oli ahdistavuudesta välillä helpottavaa palata Tuomaksen pariin, vaikka nuorella miehellä olikin omat kipupisteensä.

 

Minulle Lopotti oli huikea lukukokemus, jonka kaksi kertojanääntä luovat hyvin toisiaan täydentävän kokonaisuuden. Kyse ei ole pelkästään siitä, miten kaksi eri kertojaa kokevat sukulaisensa ja kuvaavat heitä, vaan myös siitä, miten eri tavalla he maailman kokevat: Helena huomioi maailmaa tunto-, haju- ja kuuloaistinsa avulla, Tuomas taas näkee ympärillään häikäiseviä asioita. Ero kahden maailman, pimeyteen suljetun ja näkevän, välillä oli todellakin välillä häikäisevä, ikään kuin olisi astunut valoistasta pimeään huoneeseen tai yhtäkkiä napsauttanut valot keskelle pimeyttä. Mielenkiintoista tässä on myös se, miten Tuomas huomaa kuinka paljon merkitystä on sanoilla, joilla kuvata kaikkea aistittua.

 

Neljäntienristeyksen jälkeen Kinnunen asetti itselleen riman niin korkealle, että minua epäilytti pystyykö hän ylittämään sen. Nyt mietin, miksi epäilin, sillä kyllä hän onnistuu ja vieläpä kirkkaasti. Suosittelen!

 

♠♠♠♠♠