Hilma - sukuromaani

Erkki Verkkonen: Hilma - sukuromaani

263 s., Päivä Osakeyhtiö 2001

Bongasin jokin aika sitten Kirjasampo-sivustolla Erkki Verkkosen isoäitinsä elämästä kirjoittaman romaanin Hilma - sukuromaani. Olen kiinnostunut erilaisista sukutarinoista, joten Hilman tarina päätyi oikein luettavaksikin asti. Kirjallisista avuista voi olla montaa mieltä, mutta totisesti Hilman elämään mahtui monia pysähdyttäviä hetkiä.

Hilma oli nuori piikatyttö, joka pääsi naimisiin talollisen nuoremman pojan kanssa. Vaikka omaa tilaa heillä ei ollut, vaan he asuivat miehen veljen taloudessa, muuttui Hilman elämä parempaan päin, ja lopulta he saivatkin oman torpan perheelleen. Hilman elämä oli täynnä eleetöntä, arkista kiintymystä, mutta myös suuria menetyksiä ja ankaraa työtä.

Kuten sanottu, kirjallisista avuista voi olla montaa mieltä. Teksti oli mielestäni jokseenkin tasapaksua ja siinä oli jotenkin silmäänpistäviä tyylivaihteluita. En oikein osaa eritellä niitä tarkemmin, mutta kyllä sen lukiessa huomasi. Ei tämä siis mitään suomen kielen ilotulitusta ollut, mutta se mikä sai minut lukemaan tämän kirjan ihan parissa päivässä, oli teoksen tunnelma. Se oli otteessaan pitävä, arkisuudessaan kiinnostava ja jotenkin lämminhenkinen, ehkä hieman turvallinenkin. Jotenkin tuntuu, että Verkkonen onnistui hyvin välittämään tunnelmaan piirteitä Hilman elämästä ja niistä tuntemuksista, joita hän mahdollisesti elämässään tunsi.

Hieman mielestäni Verkkonen sortuu kaunisteluun, sillä hän kuvaa sangen usein sitä, miten Hilma ja Matti vaipuivat rinnakkain vuoteessaan levolliseen uneen. Siveästi hän viittaa myös seksuaaliseen kanssakäymiseen, jonka seurauksena oli lapsia. Mielestäni nämä viittaukset olisi voitu jättää ehkäpä kokonaan poiskin, sillä mistä kukaan kahdenvälisiä asioita voi tietää. En tarkoita etteikö romaanissa voisi käyttää mielikuvitusta, mutta muuten hyvin tarkasti tositarinaa myötäilevässä teoksessa on hieman epämääräistä lähteä kuvaamaan asioita, joista ei välttämättä ole mitään todellista tietoa. Toisaalta Verkkonen onnistuu samalla kuvaamaan myös työn uuvuttaman pariskunnan keskinäistä kiintymystä, mutta nämä siveelliset viittaukset silti kyllä tuntuivat hieman hassuilta.

Välillä Verkkonen kuvaa tässä romaanissa todella tarkasti erilaisia maataloustöiden vaiheita, mikä sinänsä taustoittaa Hilman elinpiiriä hyvin, mutta toisaalta vie välillä huomion pois päähenkilön elämästä. Jotenkin olisi varmasti voitu löytää myös vähemmän yksityiskohtainen tapa kuvata maataloustöitä, sillä Verkkonen todella perehtyy niihin tarkasti. Henkilötarinassa tuskin on suurta merkitystä sillä, miten kaskenpoltto tapahtuu vaihe vaiheelta.

Teoksen ansiot ovat mielestäni enimmälti juuri tunnelmassa ja siinä, miten lukija tulee huomaamattaankin ottaneeksi Hilman tarinan "omakseen". Kun tajuaa, mitä kaikkea hän joutuikaan elämänsä aikana kokemaan ja miettii sitä surun määrää, jonka hän joutui kohtaamaan, tuntuu ihan uskomattomalta. Teoksen loppupuolella alkoi jo nousta hieman tippaa linssiin, sillä tuntui kertakaikkiaan käsittämättömältä kaikki se, mitä oikeasti elänyt ja tuntenut ihminen on joutunut kokemaan. Ei ihme, että hän oli uskossaan aluksi epäilevä. Yksi teoksen kantavia elementtejä etenkin sen loppupuolella onkin myös uskonnollinen etsintä, mitä Verkkonen ei onneksi tuputa liikaa. Kokonaisuutena tämä oli mielenkiintoinen tarina luettavaksi.

♠♠♠♠

Tämä on toinen lukemani teos, joka sopii Maalaismaisemia-haasteeseen.