Lakanasiivet

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet

398 s., Otava 2007, 4.p.

kannen alkuperäinen kuva: Eino Mäkinen

kannen suunnittelu: Piia Aho

Vihdoin pääsin taas palaamaan Kähkösen ihanan Kuopio-sarjan pariin, joten tässä tulee ajatuksiani neljännestä osasta. En ollut tästä aivan yhtä vakuuttunut kuin kolmesta aiemmasta teoksesta (Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät), mutta toisaalta teoksen rakenne on ratkaisevasti erilainen. Lakanasiivet on yhdenpäivänromaani, mikä vaatii ehkä hieman sulattelua ja totuttelua, kun on tottunut aiemmissa osissa seuraamaan jo tutuiksi tulleiden hahmojen elämää hieman pidemmällä aikavälillä.

Lakanasiivet kuvaa vuoden 1941 sotakesään sijoittuvaa ainoata päivää, jolloin Kuopiota pommitettiin. Teoksen keskeisessä roolissa ovat naiset, sillä kaikki kynnelle kykenevät miehet ovat sotarintamalla. On koskettavaa lukea miten kaupunkilaisten, niin naisten kuin jäljelle jääneen miesväestönkin, ajatukset kaupungin turvallisuudesta murtuvat vähitellen. Vielä jaksetaan uskoa, että syksyllä tulee rauha. Tuon uskon turvin arki on pysynyt jotenkuten kasassa, mutta silti elo kaupungissa on jatkuvan paineen alla. Kukin kipuilee tavallaan: Annaa ja Helviä kaihertaa ikävä lapsiensa luo, Hilda miettii olisiko sittenkin pitänyt elää hieman rennommin. Pommitus ei tuo kuitenkaan mukanaan vain raunioita ja epävarmuutta, sillä se myös hitsaa sen kokeneet ihmiset tiiviimmin kiinni toisiinsa.

Tässä teoksessa tarkastellaan yhä useamman henkilön elämää tuttujen hahmojen lisäksi. Ratkaisu on sinänsä ymmärrettävä, sillä jos teos kuvaa yhden päivän tapahtumia, niin muutaman naishahmon päivä tuskin riittäisi luomaan näin kattavaa ja monipuolista kuvaa siitä hälinästä, jonka aivan tavallisena kesäpäivänä äkillisesti alkanut pommitus sai aikaan. Jotenkin kuitenkin ehkä kaipasin sitä kotoista pientä piiriä, joka oli aikaisemmista kirjoista tuttu. Kerronnasta on kyllä pakko sanoa sellainen mainitsemisen arvoinen seikka, että Kähkönen onnistuu luomaan hyvin kiireettömän tunnun kirjaan: hänellä ei ole tarvetta typistää yhtä päivää pieneen tilaan, vaan hän antaa hahmoille tilaa ja tietyllä tavalla myös aikaa.

Kaikki aikaisemmat osat ovat näyttäytyneet silmissäni jonkinlaisina värisekoituksina. Jouduin hetken pohtimaan, että mikä kuva minulle Lakanasiivistä jäi, mutta sitten se piirtyi silmieni eteen hyvin selkeänä. Lakanasiivet jätti minulle kuvan hyvin hyvin kuuman kesäpäivän valosta, jolloin kaikki tuntuu väreilevän auringon kuumuudessa. Kaiken ympärillä on lämmin autere, mutta samalla ilmassa on jotain hyvin painostavaa. On yhä edelleen mielenkiintoista huomata se, että Kuopio-sarja luo silmieni eteen visuaalisia ilmiöitä ilman, että Kähkösen tarvitsee niitä erityisesti esiin maalailla.

♠♠♠♠