Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea
268 s., Otava 2013
kansi: Päivi Puustinen
Meillä on kirjallisuuspiirin seuraavana aiheena elämäkertaromaanit. Yhdeksi esimerkiksi oli mainittu Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea ja päätin valita sen, koska olen aikasemmin lukenut Haahtelalta Elenan ja pitänyt siitä. Tuosta on nyt aikaa jo melkein neljä vuotta, joten lienee jo aikakin palata Haahtelan tuotannon pariin edes tämän yhden teoksen verran.
Tähtikirkas, lumivalkea kertoo suomalaissyntyisestä parikymppisestä miehestä, joka vuonna 1889 muuttaa Pariisiin, josta hänen tiensä kulkee muun muassa Berliiniin ja Kambodzan kautta takaisin Eurooppaan. Uutistoimiston kirjeenvaihtajana työskentelevä mies kirjoittaa vaiheistaan mustakantiseen päiväkirjaan, jonka hän osoittaa selkeästi jollekulle, jota hän kaipaa. Pian selviää, että kyseessä on nainen, jonka vuoksi hän koki parhaaksi lähteä Suomesta. Päiväkirjojen kautta miehen vaiheita seurataan aina 1930-luvulle. Vuonna 2012 päiväkirjat päätyvät miehen Suomessa asuvan jälkeläisen käsiin.
Mielestäni Tähtikirkas, lumivalkea on kaunis kertomus siitä, miten meistä jokaisesta jää maailmaan jokin jälki - ainakin niin pitkäksi aikaa, kun joku meidät muistaa. Tuo aihe on aina kiehtonut minua, sillä mielestäni jokainen ansaitsisi tulla muistetuksi ainakin oman sukunsa piirissä. Valitettavan paljon vain on niitä hiljaisia, joiden tarinat painuvat unholaan ja joista tulee vain nimiä sukukirjaan. Haahtela käsittelee aihetta hieman laajemminkin ja liittää siihen muun muassa holokaustin, sen miten suuret ihmismassat haluttiin painaa unholaan.
Teoksen ensimmäinen osio, joka käsittelee miehen saapumista Pariisiin sekä ensimmäistä vuotta siellä, oli mielestäni kaikkein mielenkiintoisin. Sen jälkeen mielenkiinnon taso hieman laskee, mikä johtunee osittain kerrontatyylin muutoksesta. Haahtela vaihtaa kerrontatyyliä varmasti tietoisesti: Pariisiin saapuminen ja oleskelu siellä on täynnä nuoruutta, kaihoa ja kaunosieluisuutta, mutta reilun parinkymmenen vuoden päästä kaunosieluisuus on karissut, nykyhetki on temmannut kertojamme mukaansa ja vuodet ovat muuttaneet miestä. Eteenpäin on ollut mentävä. Vuosien vieriessä päiväkirjoista saattaa huomata, että menneisyys ei ole sittenkään jättänyt miestä rauhaan, vaan kulkee mukana ympäri maailman eikä voi olla jättämättä jälkiään hänen mieleensä. Haahtela onnistuu muuttamaan kerrontatapaa
uskottavasti päähenkilön iän ja elämänvaiheen mukaan, jolloin
päiväkirjaromaani tuntuu hyvin uskottavalta ja aidolta, mutta valitettavasti minun mielenkiintoni ei pysynyt kunnolla yllä uskottavuudesta huolimatta.
Kokonaisuutena tämä oli hyvä lukukokemus ja olen iloinen siitä, että valitsin juuri tämän kirjan luettavakseni. Pariisin aika muuten tuo mieleen hieman Kristina Carlsonin teoksen William N. Päiväkirja, vaikka päähenkilöt ovatkin aivan eri-ikäiset. Pariisi miljöönä kuitenkin tuntuu jotenkin samalta ja ajankohta on parin vuoden heitolla sama. Pariisin miljöö oli muuten mielestäni tässä teoksessa kaikkein kotoisin ja kaunein, nuoruuden lempein silmin kuvattu.
♠♠♠♠
Kenen elämästä se kertoo? Liin tämän joskus pari vuotta sitten muistaakseni enkä tiennyt tässä olevan taustalla jonkin todellisen henkilön.
VastaaPoistaKäsittääkseni henkilö on kyllä ihan fiktiivinen ja teos valittu elämäkertaromaaneihin esimerkiksi lähinnä siksi, että se kuvaa päähenkilön vaiheita lähes koko elämän mitalta. :)
PoistaEli se ei ole elämäkertaromaani ;-) Kyllähän se käy aina selkeästi ilmi ketä käsitellään, jos on. Elämäkertaromaani voi käsitellä vaikka kuinka lyhyttä jaksoa ihmisen elämästä, eihän se sitä tarkoita että teoksen pitäisi kattaa elämännkaari vauvasta vaariin. Elämäkerrasta se taas eroaa siinä ettei yritäkään olla niin dokumentoiva vaan kirjailija ottaa enemmän vapauksia, vaikka pysyykin faktoissa niiltä osin mitkä tapahtumat ovat tiedossa. Ihan vain parina esimerkkinä Heidi Köngäksen Hertta (Hertta Kuusisesta) tai Tuula Levon Tuulenajama (Teuvo Pakkalasta) ovat elämäkertaromaaneja ja löytyyhän näitä paljon.
PoistaTuosta Haahtelan kirjasta, pidin sen alusta kun oltiin Pariisissa, mutta sitten kävi liian synkäksi. Voi olla että aloin tutustua Haahtelaan ihan väärästä kirjasta, mutta kyllä saa maailmasta kirjat vähiin käydä että toiseen tarttuisin.
Nimet sukukirjassa oli hauska pointti, mieheni on viime kuukausina viettänyt paljon aikaa sukututkimusohjelman parissa ja nykyäänhän eteneminen sukupuissa on helppoa ja nopeaa kiitos netin, mutta eihän ne merkinnät tosiaan ole kuin pelkkiä nimiä. Tiedetään koska ihminen on mennyt naimisiin, kenen kanssa ja montako mukulaa se on saanut ja missä asui. Joistain ammatit. Ei mitään persoonallista. Mies tuumasikin, että kun jää puussaan jossain kohtaa lopullisesti jumiin, alkaa selvittää keitä ne viime vuosisadoilla eläneet ihmiset oikeasti olivat. Sitä hän on harmitellut kuten varmasti niin moni muukin keski-ikäinen, että näistä asioista kiinnostuu aina liian myöhään, sitten kun ne mummot ja papat jotka osaisivat kertoa, ovat olleet hautuumailla jo kymmeniä vuosia.
Olet varmasti oikeassa, sillä lähes kaikkien muiden piiriläisten valitsemat kirjat kertoivat oikeasti olemassa olevasta tai olleesta henkilöstä. Itse en ole määritelmään aiemmin sen tarkemmin perehtynyt, otin vain listalta sopivimman oloisen teoksen. :)
PoistaMinulla on nyt muutama päivä lukemisen jälkeen hieman sellainen fiilis, että tästäkään kirjasta ei tule loppujen lopuksi jäämään muuta mieleen kuin tunnelmia. Elenan kanssa nimittäin kävi niin, muistan vain pari asiaa juonesta ja muuten vain tunnelman. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, olisihan se tietenkin mukava muistaa jotain enemmänkin niistä kirjoista, joista on pitänyt.
Sukututkimuksen tekeminen olisi myös minun mielestäni kiinnostavaa. Isäni isän suvusta sellainen on tehty, mutta ei sekään anna muuta tietoa kuin nimet, syntymäajan ja kuolinajan ja välillä niissäkin on epäselvyyttä. Isäni äidin suvun tutkiminen kiinnostaisi erityisen paljon, sillä sukulaisteni kertomukset hänen vaiheistaan ovat jokseenkin ristiriitaisia tai epävarmoja eikä isäni varmaan tiedä itsekään mitään äitinsä suvusta. Itse en koskaan isoäitiäni tavannut, sillä hän kuoli jo vuonna 1980, enkä oikeastaan tiedä hänestä juuri mitään. Mielenkiintoista on, että useampikin sukulainen näkee minussa paljon samaa kuin isoäidissäni, joten olisi kiva tietää, että millainen ihminen hän sitten kaikkiaan oli. :)
Minäkin pidin eniten Pariisin-vuosista, mutta samoin, mielenkiintoni ei pysynyt yllä kirjan loppuun saakka. Kaunista tekstiä, mutta jokin jäi lopulta puuttuumaan.
VastaaPoistaJep, jotain koukuttavaa olisin ainakin kaivannut päähenkilömme myöhempiin vaiheisiin, kun mielenkiinnon taso tuntui laskevan vähitellen ja koko ajan.
PoistaTämä oli ensimmäinen kirja jonka Haahtelalta luin, ja ihastuin! <3 Haahtelan kieli on kaunista ja kirjasta löytyy monta alleviivattavaa kohtaa.
VastaaPoistaTotta, tästä olisi todella helppo löytää alleviivattavia kohtia, jos vain olisi oma nide kyseessä eikä kirjaston lainakipale. ;-) Erityisesti Pariisin ajasta löytyy sellaisia kohtia. :)
PoistaMinullekin tämä on ollut aivan huikea lukukokemus. Ensimmäinen Haahtelani ja paras <3 Ja minäkin näin tässä yhtymäkohtia William N. päiväkirjaan!
VastaaPoistaLuin juuri tänään jostain, että Haahtelan teoksissa on vissiin yleisestikin havaittavissa jotain samantyylistä kuin Kristina Carlsonin teoksissa. Kun en ole lukenut muuta kuin tuon William N. päiväkirjan ja Haahtelalta nämä Elenan ja tämän, niin en osaa laajemmin arvioida, mutta todella tässä ja Williamissa on kyllä samaa. :) Täytyy kyllä jossain sopivassa kohtaa lukea lisää Haahtelaa!
PoistaHei, haastoin sinut Viiden kirjan haasteeseen!
VastaaPoistahttp://todellavaiheessa.blogspot.fi/2016/02/viiden-kirjan-haaste.html
Jee, kiitti! Oon tätä facebookissa katsellut ja nyreksinyt, kun kukaan ei ole mua haastanut mukaan. :D
Poista