Klassikkohaaste 2: Maa on syntinen laulu

Tänään on se päivä, jolloin kirjabloggaajien klassikkohaasteen toiseen osaan osallistuvat bloggaajat julkaisevat tekstinsä lukemistaan klassikoista. Haasteen ensimmäiseen osaan en osallistunut, mutta jahka jatkoa seuraa, niin tulen olemaan mukana, sillä haasteen kautta oikeasti tulee tartuttua lukulistalla ikuisuuksia keikkuneisiin teoksiin. Tällä kierroksella päätin selättää Timo K. Mukan teoksen Maa on syntinen laulu.

***

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (1964)

yhteisniteestä Nuoruuden romaanit, Gummerus 1988

Maa on syntinen laulu kertoo pohjoisessa sijaitsevan kylän asukkaista ja elämänmenosta. Kyläyhteistöä leimaa paitsi kiihkomielinen uskonnollisuus myös luonnon äärellä eläminen ja luonnosta eläminen. Pohjoinen luonto näyttäytyy väkevänä ja rehevänä, kylän asukkaat puolestaan osoittautuvat toinen toistaan erikoisemmiksi yksilöiksi, joiden mielihuvia on naapureista juoruileminen, viinanjuonti tai yleinen pahennuksen aiheuttaminen. Tarinan keskiössä on nuori nainen Martta Mäkelä, joka elää heräävän seksuaalisuutensa aikoja ja rakastuu epämääräisen maineen omaavaan lappalaiseen, Oula Nahkamaahan.

Kukaan vähääkään kotimaista kirjallisuutta tunteva ei varmaan ole voinut välttyä kuulemasta, että Maa on syntinen laulu oli ilmestyessään shokeeraava ja rajoja rikkova teos. Painopiste tuossa kuvauksessa lienee avoimessa seksuaalisuudessa, alastomuudessa ja kaikenlaisessa "riettaassa elämässä", jota kylässä ilmenee. Minulle nykylukijana tämä ei ollut erityisen shokeeraava teos, mutta ihmettelin kyllä moneen kertaan miten omituisen vapaamielisiä jotkut kyläläiset olivat. Ihmetystä ei juurikaan herättänyt nuorten (tai vanhempienkaan vapaiden ihmisten) vapaa seurustelu keskenään. Enemmän ihmettelin päähenkilö Martta Mäkelän taipumusta pällistellä alastomana keimaillen muun muassa isoisänsä edessä ja puhua rivoja jopa sukulaiselleen. Tuli mieleen ihan joku alkuasukas, jolla ei ole päässä mitään käsitystä siitä mikä on sopivaa ja mikä ei. Minua jotenkin inhotti Martan käytös ja ylipäätään tapa jolla hän suhtautui moniin muihin ihmisiin. Hämmästelin myös sitä, miten toisaalta esiaviolliset suhteet herättivät pahennusta, mutta samalla oli ihan ookoo jos nuoret lukittautuivat peräkamariin ja kaikki kyllä tiesivät mitä siellä oli tapahtuva. Kylän ihmiset osoittautuivat melkoisen tekopyhiksi ja kaksijakoisiksi.

Vaikka tämä kirja ei shokeerannut minua, niin silti tämä tietyiltä osin onnistui järkyttämään minua. Olin täysin kauhuissani siitä, miten teoksessa eläimiä kohdeltiin - vanha ja sokea koira sai kestää iskut ja potkut, poroerottelussa tapahtui jos jonkinlaista kidutusta ihan huvin vuoksi eikä hevoselle annettu armoa savotassa. Osa kyläläisistä tuntui olevan todella brutaaleja ja vailla mitään käsitystä mistään inhimillisestä. Se ei todellakaan ollut kaunista luettavaa ja herätti minussa lähinnä mielipahaa, tyrmistystä ja inhoa. Ihmisten puukkohippastelut vielä kestää lukea, mutta eläimiin kohdistuva raakuus on minulle liikaa.

Olen näköjään jo kaksi kertaa luonnehtinut tämän teoksen herättäneen minussa inhoa, joten lienee sanomattakin selvää, että minä en ymmärrä tämän teoksen erinomaisuutta. Teksti on toki sujuvaa ja murteellinen dialogi kiehtovaa, samoin luonto näyttäytyy upeana ja voimallisena. En tiedä oliko tämä teos hieman liian alkuvoimainen minun makuuni, sillä Mukka kirjoittaa kovin suorasti ja kaunistelematta. Kuitenkin mielestäni vaikka ei haluaisikaan kirjoittaa mitään kaunopuheista tekstiä, niin asiat voi silti esittää vähän vähemmän inhottavasti ja brutaalisti. Tämä ei vain kerta kaikkiaan ollut minun kirjani, sillä sujuva teksti ja luontokuvaus ei ihan riitä peittomaan kaikkea muuta lukemaani. Mutta tulipahan luettua!

♠