Me, Keisarinna

Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna

576 s., Otava 2013

kannessa kuva F. Rokotovin öljymaalauksesta

Olen viimeisimmät illat viettänyt sangen intensiivisesti Venäjän keisarinna Katariina II seurassa, sillä välittömästi aloitettuani Laila Hirvisaaren uutuusromaanin Me, Keisarinna, se imaisi minut otteeseensa täysin. Tämä kirja on yksi eniten odottamistani syksyn uutuuksista, sillä kuten olen useaan otteeseen tuonut täällä blogissani esille, Laila Hirvisaari on yksi suosikkikirjailijoistani.

Me, Keisarinna on jatkoa teokselle Minä, Katariina. Se jatkaa tarinaa oikeastaan siitä mihin edellinen osa jäi, mutta erilaista tälle kirjalle on se, että tarina ei etene niin kronologisesti kuin ensimmäisessä osassa. Minusta tuntuu hieman siltä, että Hirvisaari on lähtenyt kokeilemaan hieman erilaista kerrontatyyliä, sillä hän liikuttelee tarinaa ajassa edestakaisin hyvin tiheään tahtiin. Ratkaisu on toteutettu sangen onnistuneesti, mutta minun on pakko tunnustaa, että en aina pysynyt selvillä siitä, mitä milloinkin oli tapahtunut eli en osannut sijoittaa tapahtumia aikaan. Olisin kaivannut selkeämpiä siirtymiä, kuten edellisessä osassa oli.

Tarina kertaa Katariinan vaiheita koko hänen hallituskaudeltaan eli ikävuosien 33-67 väliltä. Kerronta on erilaista myös siinä suhteessa, että nyt Katariina ei vain kertaa elämäänsä ylikamariherralleen Leon August Denikille, vaan myös tavallaan puhuu niistä itsekseen. Vaikka Katariina onkin päähenkilö, nyt hänen lähipiirinsä vaiheet nousevat entistä enemmän esiin monella tapaa. Se on hyvä asia, sillä tapahtumista saatava kuva on monipuolisuudessaan sellainen, joka auttaa lukijaa ymmärtämään myös päähenkilön toimintaa eri tavoilla.

Siinä missä edellinen osa käsitteli vahvasti naisen alamaisuutta aviomieheensä nähden sekä synnyttäjän roolia, tässä teoksessa pääosassa on vahva nainen, jolla ikääntyneenäkin on oikeus naiseuteen ja rakkauteen. Yksinvaltiaan henkilökohtaisen elämän ohella myös hänen hallitsijana tekemänsä ratkaisut ovat nyt suurennuslasin alla ja kirja käsittelee naiseuden ohella myös katumusta tehdyistä teoista. Katumukseen liittyy tietysti vahvasti moraaliset seikat, ja mielestäni oli hyvin mielenkiintoista lukea Venäjän vaiheista sotien värittämällä 1700-luvulla itsevaltaisen hallitsijan näkökulman kautta.

Mielestäni Hirvisaari onnistuu jälleen luomaan mielenkiintoista historiallista ajankuvaa, jonka juoni pitää lukijan otteessaan. Ihan tämä ei edellisen osan tasolle yltänyt erityisesti tuon ajassa siirtyilyn vuoksi, mutta aika lähelle kumminkin!

♠♠♠♠+