Eiliset polut

Eila Kujala: Eiliset polut

298 s., Länsirannikko 2013

Kannen akvarelli: Maija Göös

Eila Kujalan uutuusteos Eiliset polut on jatkoa hänen edelliselle teokselleen Valkea kissankello, joka ilmestyi vuonna 2011. Luin tuon kirjan hetipian sen ilmestyttyä ja täytyy sanoa, että siitä jäi todella vahva muistijälki, sillä sen tapahtumat ovat palanneet muiden kirjojen kautta mieleeni moneen otteeseen. Koska Valkea kissankello jätti niin vahvan jäljen, oli itsestään selvää, että halusin lukea myös tämän jatko-osan. Eiliset polut ei minun silmissäni yltänyt samalle tasolle edeltäjänsä kanssa, mutta siitä huolimatta tarina jaksoi kiinnostaa loppuun asti.

Tarinan keskiössä on keski-ikäinen aviopari, keski-pohjalaiset tilalliset Kaarle ja Johanna. Teos käsittelee kaiken muun ohella näiden kahden keskinäistä kunnioitusta ja rakkautta sekä samanlaista arvomaailmaa, mutta pääasiana ovat kuitenkin 1930-luvun yhteiskunnalliset ja poliittiset ilmiöt lapuanliikkeineen ja uskonnollisine kantoineen. Tietenkin kaiken taustalla heijastelee vasta hieman yli kymmenen vuotta aikaisemmin koettu vuoden 1918 sota.

Kujala on istuttanut 1930-luvun rinnalle myös 1970-luvun äänen, jolloin lukija pääsee seuraamaan Kaarlen ja Johannan pojantyttären mielipiteitä. Mielestäni tuo toinen aikataso on täysin turha, se sotkee muuten sujuvaa tarinaa, vaikkakin ymmärrän Kujalan syyt ottaa se mukaan tarinaan: se heijastelee mainiosti 1930-luvun poliittista ja uskonnollista maailmankuvaa, joidenka aattelliset suuntaviivat näkyvät vielä vuosikymmenienkin jälkeen.

Vaikka aihe on sinänsä mielenkiintoinen, jää teos kyllä pannukakuksi yhteiskunnallisten ilmiöiden suhteen. Asioista kyllä kerrotaan, mutta jotenkin tuntuu etteivät ne saa kunnolla puhtia ja aitoa tunnetta. Sävy ei mielestäni kuvasta sitä tunteen paloa, millä tuon ajan ihmiset ovat varmasti asioihin suhtautuneet. Toki Kaarle vaimoineen on kuvattu maltillisiksi sivustaseuraajiksi, mutta edes muiden hahmojen tunteiden ja kohtaloiden kautta ei tuo mielen ja aatteen palo pääse valloilleen. Kaarle perheineen todella on sivustaseuraajia jopa hieman liiallisessa määrin.

Kujala kirjoittaa sujuvasti ja kuvaa mielestäni miljöötä hyvin, lukijan on helppo nähdä talot ja tienoot silmissään. Se ei pelkästää kuitenkaan riitä minulle, sillä todella odotin tältä kirjalta enemmän. Edellisessä osassa surut ja ilot on kuvattu tuntuvammin, ja sitä kaipasin myös tältä teokselta. Haluaisin kuitenkin tietää miten tarina jatkuisi sotien aikana ja jälkeen. 1970-luvun aikataso paljastaa tiettyjä asioita, mikä kyllä syö pohjaa pois mahdolliselta jatko-osalta, mutta ainahan voi toivoa!

♠♠♠