Rakkaudenhirviö

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

441 s., Tammi 2015

 

Saara Turusen Rakkaudenhirviö on niitä kirjoja, joita en aikonut lukea, mutta sitten joku suosittelikin kirjaa minulle ja päätin kokeilla. Minulle kehuttiin tässä olevan jotain samanlaista tyyliä kuin Anna-Leena Härkösen kirjoissa, joista pidän kovasti. Ehkä jotain etäisesti samaa löysinkin. Erityisen kiinnostavaa oli, että samainen suosittelija veikkasi, että tämä voisi olla jopa ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. (Tiedämme nyt, että niin ei ole.) Vaikka Rakkaudenhirviö ei aivan täysin täyttänyt niitä odotuksia, joita päässäni ehti kehkeytyä, niin tässä oli valtavasti hyviä kohtia, jotka piti oikein merkitä itselle ylös: niin hyvin tai minua läheltä liippaavasti joitakin asioita oli sanottu. Joten kyllä tuttavani osui  osittain oikeaan sanoessaan "sä voisit tykätä siitä [Rakkaudenhirviöstä]".

 

Rakkaudenhirviö kertoo nuoresta naisesta, joka kertoo tarinaansa lapsuudesta noin kolmikymppiseksi. Nainen varttuu pienessä kylässä noin 600 kilometrin päässä Helsingistä. Kotikasvatus on ahdaskatseista ja ravitsemusterapeuttina työskentelevällä äidillä on mielipide ja sanansa sanottavana lähes jokaiseen asiaan. Tytärtään hän neuvoo olemaan kaikin puolin tavallinen nainen, ja jos äitiä on uskominen, niin tyttärestä tulisi oivallinen siivooja, sillä muuta hän ei tunnu osaavan kuin siivota. Mutta tytär varttuu ja riuhtaisee itsensä juuriltaan, lähtee Helsinkiin taidelukioon ja jatkaa itsensä etsimistä ympäri maailman.

 

Minä koin, että päähenkilöllä oli jonkinlainen "tyhjän paperin syndrooma" ja ikuinen etsikkoaika, sillä hän ei tunnu löytävän elämälleen suuntaa mistään. Häneltä on jotenkin minuus hukkunut sen uhman alle, jonka näyttämisenhalu sai aikaan.  Minun täytyy myöntää, että päähenkilön jatkuva tempoilu edestakaisin ei oikein jaksanut kiinnostaa, kun sitä oli jatkunut riittävän pitkään. Jotenkin sitä oli rasittavaa ja välillä jopa hieman ahdistavaakin lukea. Tuli samanlainen kauhea ähky olo kuin päähenkilölle, joka oli juuri ahminut litroittain jäätelöä, keksejä, pullaa ja leivoksia. Tarina myös loppuu hieman siihen tyyliin, että en oikein tiedä mitä ajatella, sillä minusta tuntuu, että päähenkilö vain jatkaa tempoiluaan edelleen ja se siitä.

 

Vaikkakaan juoni sinänsä ei kauheasti kiinnostanut eikä lukeminen tahtonut edistyä, niin etenkin teoksen alkupuolella oli kosolti hyviä kohtia. Moni niistä käsitteli suomalaista kansaluonnetta, jotkut taas tavallisuutta ja osa sitä millainen naisen pitää olla. Erityisen naseva minun mielestäni oli kohta sivulta 59: "Tavallinen nainen ei tärvää aikaansa nenä kirjoissa kiinni. Miehet eivät nimittäin tykkää sellaisista naisista, jotka ovat lukeneet liikaa. Kirjojen lukeminen tekee naisesta erikoisen. Miehiä alkaa kyllästyttää ja niin miehet hyppäävät autoihinsa ja ajavat tiehensä." Siinä taitaa kyllä olla jonkinlainen totuuden siemen. Mitäs mieltä arvon bloggaajakollegat ovat väitteestä "tavallinen nainen ei tärvää aikaansa nenä kirjoissa kiinni"? :-D

 

♠♠♠½