Telma ja salaisuuksien saari

Mila Teräs: Telma ja salaisuuksien saari

142 s., Otava 2011

kuvitus: Karoliina Pertamo

 

Meillä oli lukukerhossa jatkokirjana tällä kertaa Mila Teräksen Telma ja salaisuuksien saari, jota on tässä pitkin kevättalvea luettu aina vähän kerrallaan. Olen pitänyt Teräksen nuortenkirjoista ja aikuistenromaanista, mutta hänen lastenkirjoihinsa en ollut vielä tutustunut. Jotenkin ehkä odotin tältä kirjalta enemmän, sillä tarina käynnistyi melkoisen hitaasti ja alku tuntuikin tylsältä, vaikka sittemmin tarina imaisikin täysillä mukaansa. Telma ja salaisuuksien saari on Telma-sarjan toinen osa.

 

Teos kertoo ekaluokkalaisesta Telmasta, jolla on erikoinen kyky: salaisuuskorvallaan hän kuulee sellaista, mitä muut eivät kuule. Salaisuuskorvalla on tapana temmata Telma mukaansa seikkailuihin, ja seikkailuun Telma nytkin pääsee ystävänsä Eetu mukanaan. Lapset löytävät pullopostin, jonka on lähettänyt Tyrskyluodon saarella asuva Villiina Maininki, jonka elämä on kovin erilaista saarella kuin ikätovereidensa elämä mantereella. Ja saari on muutenkin erikoinen ja sinne on kuulemma kätketty aarre. Telma ja Eetu pääsevät saarelle tapaamaan Villiinaa. Saarella tapahtuu jotakin hämäräperäistä, ja juuri ennen aarrejahtia Eetu katoaa.

 

Kuten sanottu, teos lähti hieman hitaasti käyntiin, se oli jotenkin hieman lattea ja hidastempoinen. Tapahtumat alkoivat saada enemmän vauhtia ystävysten matkatessa saarelle ja jossain vaiheessa tarina muuttui niin jännittäväksi, että ääneen lukiessa tunnelma tiivistyi selkeästi ja meidän kaikkien huomio oli vangittu Tyrskyluodon tapahtumiin. Ja tämä jännitys kesti pitkään, kunnes vasta oikeastaan lopussa purkaantui kokonaan. Täytyykin sanoa, että tässä teoksessa huippukohta on kirjoitettu todella vangitsevaksi!

 

Tarina on mielestäni kekseliäs, mutta jotkin asiat tuntuvat olevan hieman ylimääräisiä. Esimerkiksi Telman salaisuuskorvalle en keksinyt tässä tarinassa mitään erityisempää funktiota, vaikka se olikin sivujuonteena melko näkyvä. Kun sitten keskustelimme tarinasta, eivät kerholaiset olleet kiinnittäneet koko korvaan sen kummemmin huomiota, joten perustelen myös sillä salaisuuskorvan funktiottomuutta.

 

Kekseliästä on myös Teräksen käyttämä kieli, sillä sujuvaan kerrontaan hän on upottanut todellista sanailottelua, mikä näkyy esimerkiksi nimissä. Teksti on pirteää, eloisaa ja vivahteikasta, mutta samalla kuitenkin riittävän helppolukuista hiljattain lukemaan oppineillekin. Helppolukuisuutta edesauttaa se, että pisimmät sanat on tavutettu, mikä kyllä todistaa hienosti kohderyhmän huomioonottamisen puolesta.

 

Pidin tästä kirjasta ja niin pitivät kerholaisetkin. Gallupin tuloksena oli, että moni kerholainen voisi ajatella lukevansa myös sarjan muita osia - ja voisin hyvin lukea niitä itsekin. Moni myös piti tarinaa jännittävänä ja viihdyttävänä, joten kyllä: Mila Teräs täyttää kohderyhmänsä odotukset.