Luvattu

Heidi Köngäs: Luvattu

188 s., Otava 2000

kansi: SKS/KRA I.K. Inha (kuva), Anna Lehtonen (suunnittelu)

 

Lukupiirissä, jonka ohjaajana toimin, käsitellään tänään Heidi Köngäksen tuotantoa. Minulle Luvattu oli aika itsestäänselvä valinta luettavaksi, sillä olen jo vuosia törmännyt siihen aina hyllyttäessäni ja aina se on saanut jäädä odottamaan vuoroaan jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Se hetki on nyt ja lukukokemus oli kyllä mieluinen.

 

Maija elää piikana hyvässä talossa ja odottaa sulhastaan Anttia saapuvaksi ratatyömaalta, jossa hän on tienaamassa talorahoja. Kun Antti saapuu ja rahat ovat kasassa, on parin määrä mennä vihille ja rakentaa uusi talo palaneen torpan paikalle. Vaan mies viipyy ja Maija huomaa ajattelevansa yhä enenevissä määrin samassa talossa työskentelevän toisen miehen täyttävän hänen ajatuksensa. Maija yrittää parhaansa mukaan sulkea tämän pois ajatuksistaan ja arjestaan ja keskittyä odottamaan Anttia, mutta tilanne ei ole helppo - ei vaikka mieskin on tahollaan naimisissa. Kun Antti lopulta saapuu, tapahtuu jotain niin peruuttamatonta, että se muuttaa kaikki suunnitelmat.

 

Teos sijoittuu aikaan, jolloin lemmentaiat ja uskomukset elivät vahvana kansan keskuudessa ja kiertäviin kansanlääkitsijöihin luotettiin. Samaan aikaan kihlalupausta pidettiin sitovana jopa ilman papin aamenta, ja sen saa Maija karulla tavalla kokea. Siinä kohtaa on vaikea ymmärtää kanssaihmisten armottomuutta Maijaa kohtaan, sillä jopa yleensä ankarana näyttäytyvä kirkollinen esivalta tuntuu ymmärtäväisemmältä kuin Maijan kanssa työtä tehneet ja hänen kanssaan asuneet ihmiset.

 

Luvattu on nopealukuinen teos, jonka tarina etenee sujuvasti eteenpäin. Aluksi tosin oli hieman totuttelemista kerrontaan, jossa vierasta miestä nimitettiin yksinkertaisesti termillä "hän". Esimerkiksi sivulla 72-73 kerrotaan näin: "Paras työ tämä minusta on ja Isäntäkin viheltelee pellolla kun heinän korjuu lähtee rivakasti liikkeelle. Antti ajaa hevosta, ja Isäntä määrää hänet minulle pariksi. Se pilaa vähän päivääni, mutta päätän, etten välitä." Tässä kohtaa hetken mietin, että miksi Antin pariksi joutuminen pilaa Maijan päivää, kunnes seuraavan virkkeen jälkeen tajusin kyseessä olevan nyt taas se toinen hän. Tällaisia kohtia oli muutamia muitakin, mutta aika nopeasti siihen tottui.

 

Luvattu on hätkähdyttävä kirja. Sivuja siinä ei ole paljon, mutta tarinassa on melkoisia käänteitä ja voimaa, joka herättää ajatuksia. Maijaa käy sääliksi ja hänen itsesyyllistyksensä tuntuu raskaalta kaiken muun hänen niskaansa satavan kurjuuden vuoksi. Mikään hupikirja tämä ei siis mielestäni ole, eikä edes miljöö tunnu puhaltavan tähän lämminhenkisyyttä. Samaan aikaan tämä oli lukukokemuksena kuitenkin melko tyhjentävä ja hyvä. Aiheesta huolimatta lukemisen jälkeen ei jäänyt kurja olo, vaikka tarina jääkin pyörimään mieleen vielä toviksi. 

 

♠♠♠♠