Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö

112 s., Tammi 2009, 8.p.

1. painos 1999

kuvitus: Markus Majaluoma

 

Matkani Heinähatun ja Vilttitossun parissa jatkuu taas pienen tauon jälkeen. Tällä kertaa valitsin luettavakseni sarjan kahdeksannen osan, johon ensimmäinen Heinähattu ja Vilttitossu -elokuva melko pitkälti perustuu. Kirjassa on oikeastaan kaksi toisiinsa punoutuvaa juonnetta. Toinen on poliisien jahtaaman Littoisten riiviön henkilöllisyyden selvittäminen ja toinen Kattilakosken perheen sisäisen kriisi, kun Heinähattu heittäytyy puhumattomaksi.

 

Heinähatusta alkaa tuntua, että Vilttitossu on Kattilakosken perheen lellikki, jota suositaan kaikessa. Heinähatun tunteet näyttävät jäävän toissijaisiksi ja hänen sietokykynsä täyttyy, kun Vilttitossun annetaan voittaa urheilukilpailut, vaikka kaikki tietävät Vilttitossun huijanneen. Heinähattu heittäytyy puhumattomaksi. Apuun rientävät Alibullenin neidit, jotka järjestävät Heinähatulle mm. taikinaterapiaa. Samaan aikaan Isonavan ja Rillirouskun keräämät johtolangat Littoisten riiviöstä alkavat viitata Heinähattuun.

 

Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö käsittelee sisarussuhteita, mutta myös vanhemman ja lapsen välistä suhdetta. Kuten sarjan kirjoissa niin usein, on tässäkin kirjassa ulottuvuus myös aikuiselle lukijalle. Hanna ja Matti Kattilakoski eivät välillä todellakaan näytä muistavan, että Heinähattukin on vielä lapsi, vaan nuorempi Vilttitossu saa erityiskohtelua. Kirjasta välittyy Heinähatun kokemus epäreiluudesta, ja se on mielestäni tärkeä aihe.

 

Usein Heinähatuissa ja Vilttitossuissa kukkii paljon huumoria, mutta mielestäni sitä ei tässä kirjassa niinkään ollut. Lähinnä tunsin vain myötätuntoa epäreilusti kohdeltua Heinähattua kohtaan.  Ehkä olisin kaivannut tähän kirjaan hieman jotain kevennystä, koska nyt kirjasta jää vähän apea olo - olkoonkin, että asiat lopuksi selviävät.