Kadonnut kylä

Camilla Sten: Kadonnut kylä

447 s., Bazar 2020

alkup. Staden, 2019

suom. Jänis Louhivuori ja Risto K. Träff

 

Luin eilen loppuun Camilla Stenin jännärin Kadonnut kylä. Kyseessä on eräänlainen suljetun paikan trilleri, joskin keskushenkilöillä olisi periaatteessa koska tahansa mahdollisuus nostaa kytkintä ja lähteä. Mielestäni tämä oli kyllä hurjan hyvä ja etenkin loppua kohden paikoin jopa kylmiä väreitä nostattavan jännittävä kirja!

 

Kadonnut kylä etenee kahdessa aikatasossa. Vuonna 1959 poliisipartio saapuu Silvertjärnin kaivoskylään selvittämään outoja tapahtumia. Keskustorilta löytyy pylvääseen sidottu runneltu ruumis, mutta kylän muut asukkaat tuntuvat kadonneen jäljettömiin. 900 ihmisen katoamistapaus ja torilta löydetyn uhrin kohtalo jäävät mysteeriksi. Silvertjärnin kylä autioituu.

 

Vuonna 2019 dokumenttiohjaajaksi opiskeleva Alice työryhmineen aikoo kuvata Silvertjärnin tapauksesta dokumenttielokuvan. Alice haluaa lopputyönään selvittää, mitä kaivoskylässä oikein tapahtui 60 vuotta aikaisemmin. Hänellä on henkilökohtainen sidos kylään, sillä hänen isoäitinsä koko perhe katosi jäljettömiin vuonna 1959 eikä siihen aikaan jo toisaalle muuttanut isoäiti saanut koskaan tietää, mitä tapahtui hänen vanhemmilleen ja teini-ikäiselle pikkusisarelleen. Monta kysymystä on ratkaisematta.

 

Pian työryhmän saavuttua Silvertjärniin, he huomaavat tavaroidensa katoilevan ja siirtyilevän kuin omia aikojaan. Puhelimissa ei ole kenttää, mutta tiimin radiopuhelimista kuuluu outoja ääniä, joita kukaan ryhmäläisistä ei myönnä aiheuttaneensa. Yön hämärissä näyttää siltä, että kylän laitamilla liikkuu ihmismäinen hahmo, joka kuitenkin kuitataan mielikuvituksen tuotteena. Jotain muutakin aavemaista kuin 60 vuotta vanhan mysteerin varjo tuntuu Silvertjärnissä kuitenkin olevan.

 

Ai että, tämä todella on jännäri sanan varsinaisessa merkityksessä. Juuri tällaiset vanhojen mysteerien ympärille kietoutuvat jännitystarinat ovat minulle hyvin mieluisia. Pidän myös suljetun paikan trillereistä, joten tässä teoksessa yhdistyi kaksi suosikkiasetelmaani. Kirjan miljöö oli kyllä todella mielikuvitusta ruokkiva. Teoksen hahmoista voisin sanoa, että näihin nykypäivän hahmoihin en oikein saanut kunnolla otetta, vaikka heissä olikin kiinnostavia rosoja. Sen sijaan vuoden 1959 silvertjärniläiset olivat mielestäni hahmoina paljon väkevämpiä. Luulin jo pari kertaa olevani vähän jäljillä ja tietäväni mistä katoamismysteerissä on kyse, mutta teos onnistui silti yllättämään lopussa oikein kunnolla. Mielikuvissani Silvertjärnissä jylläsivät ties mitkä yliluonnolliset voimat, mutta väärässä olin, sen voin sanoa.