Kiinalainen juttu: 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista

Mari Manninen: Kiinalainen juttu - 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista

Atena 2018

äänikirjan lukija: Sari Haapamäki

Kuuntelin joitakin vuosia sitten Mari Mannisen tietokirjan Yhden lapsen kansa, joka kertoo Kiinan yhden lapsen politiikasta. Teos oli todella silmiä avaava ja mieleenpainuva, niin sanotusti täyden kympin tietokirja. Siksi alunperin kiinnostuin myös tästä Kiinalaisesta jutusta, mutta täytyy sanoa, että tämä ei ainakaan äänikirjana noussut ihan samalle tasolle kuin Yhden lapsen kansa. Täydensinkin kirjakokemustani vielä palaamalla joihinkin kohtiin fyysisen kirjan kautta.

Mari Manninen on tietokirjailija ja toimittaja, joka on myös asunut Kiinassa ja on siis saanut ensikäden kokemusta kiinalaisesta yhteiskunnasta ja elämänmenosta. Hän on valikoinut kirjaansa 33 Kiina-myyttiä, jotka hänen mielestään vaativat kumoamista. Myyttejä murretaan niin ruokakulttuurin ja sosiaalisten normien kuin teknologian ja ympäristöasioiden saralta. Kirjan lopussa myytit vielä kerrataan ja lukija saa myös testata tietonsa pienen testin avulla, mikä oli mielestäni hauska idea.

Koska aihe on laaja ja eri elämänaloja kattava, äänikirjakokemus muodostuu osin hieman sirpaleiseksi. Kielellisesti tämä on mielestäni yhtenevä ja eheä kokonaisuus, samoin asioita käsitellään samalla tavalla faktoihin perustuen, joten ongelma tai haaste on lähinnä formaatissa. Arvioisinkin, että tämä toimii paremmin itse luettuna.

Kiinalainen juttu toi eteen monta sellaista asiaa, joita itsekin on tottunut pitämään totuuksina sen kummemmin kyseenalaistamatta. Tapakulttuurin avaaminen, tilastotiedon esiin nostaminen ja yhteiskunnallinen laajempi kuvaus saivat minut ajattelemaan asioita uudella tavalla eli myytit todella murtuivat. Tällainen kirjallisuus on tärkeää, jotta väärän tiedon ja mielikuvien leviäminen saataisiin katkaistua. Itseeni kuitenkin eniten osui lause, joka ei murra myyttiä, mutta herättää miettimään syy-seuraussuhteita:

-- Kiina on maailman suurin hiiliodioksidipäästöjen lähde, ja ilmastonmuutosjutut kuvittuvat oikeutetusti Pekingin harmaudella. Kiinan päästöt ovat länsimaalaisille myös omantunnon kysymys, sillä Kiina valmistaa meidänkin kulutustavaramme kännyköistä farkkuihin ja joulukuusenkoristeisiin. Olemme ulkoistaneet ympäristöongelmamme kiinalaisten hengitettäviksi. (s. 142) 

Niinpä niin, meidän tulee sittenkin kantaa kortemme kekoon myös täällä Suomessa, jotta ilmasto voisi paremmin. Olen lopen kyllästynyt siihen argumenttiin, että miksi meidän suomalaisten pitäisi esimerkiksi hillitä kulutustamme tai miettiä ekologisesti kestäviä valintoja, kun suurin ongelma on Kiinassa/Intiassa/Aasiassa. Vastaan: siksi, että me olemme osa tämän ongelman syntyä tai vähintäänkin ylläpitoa.