Huhtikuun luetut

Huhtikuuni tuntuu olleen jotenkin hyvin toimintapainotteinen ja kiireinen, vaikka ehdinkin lukea todella paljon verrattuna koko alkuvuoteen. Tuntuu hienolta, että olen taas löytänyt paremmin aikaa ja tilaisuuksia nauttia hyvistä kirjoista, sillä alkuvuosi on ollut kyllä nahkea, vaikka luettuakin on tullut.

Lukemisen lisäksi olen huhtikuussa tavannut kavereitani, sisustanut kotia kevääseen ja riemuinnut ihanista kevätilmoista. Olen myös vihdoin aloittanut opinnäytetyöni kirjoittamisen, mikä kyllä on nostanut painon harteiltani! Halusin tehdä muut koulujutut ensin pois alta, jotta voin nyt muutaman viikon keskittyä pelkästään oppariin. Teoriaosuuden tulee olla valmis ja palautettu ohjaajalle 15.5., mihin kyllä uskon pystyväni. Syksyllä paneudun sitten empiriaan, sillä aineistonkeruu on vielä kesken. Kesällä aion vain nauttia hyvistä kirjoista ja olla liikoja miettimättä opparia.

Luin huhtikuussa laskutavasta riippuen 11 kirjaa. Lukukuuni oli melkoisen runopainotteinen, samoin dekkareita luin peräti kaksi. Kyllä huomaa, että kesä lähestyy, kun dekkarit alkavat vähitellen ilmestymään luettuihini. Myös laadullisesti lukukuuni oli mielestäni hyvä, sillä yhdenkään kirjan lukeminen ei ollut tervassa tarpomista.

Kuukauden luettuni:

Anna-Mari Kaskinen: Sinulle laulavat linnut 

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro. 1 

Kaarlo Sarkia: Kahlittu & Velka elämälle, Unen kaivo, Kohtalon vaaka

Heikki Turunen: Tie, totuus ja elämä 

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet 

Mervi Heikkilä & Jussi Matilainen: Kummajaisten kylä 

Leena Lehtolainen: Luminainen 

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito 

Tiina Hietikko-Hautala: Kivikkosaaren kummitus - seikkailu saaristossa 

Toukokuussa olen jälleen vapailla vesillä lukuvalintojeni suhteen, sillä kirjallisuuspiiri jäi tauolle maanantain kokoontumisen jälkeen. Kirjastosta lainattuja kirjoja on hyllyssäni pitkä rivi, samoin omassa hyllyssä on ihan liikaa lukemistaan odottelevia teoksia. En aseta itselleni mitään tavoitteita tai suunnitelmia siitä, mitä tulen lukemaan. Nyt menen entistä puhtaammin fiiliksen pohjalta!

 

Hyvää vappua ja ihanaa kevättä kaikille, lukemisiin! :)

Kivikkosaaren kummitus

Tiina Hietikko-Hautala: Kivikkosaaren kummitus - Seikkailu saaristossa

38 s., Österbottens hantverk rf 2014

kuvittanut Suvi Kari

pyytämätön arvostelukappale

Tällä viikolla postilaatikkooni oli kolahtanut arvostelukappale Tiina Hietikko-Hautalan lastenkirjasta Kivikkosaaren kummitus. Ilahduin kirjasta kovasti, sillä muistin lukeneeni lehdestä tällaisen kummituskirjan ilmestymisestä, mutta sittemmin olin unohtanut asian. Tiina Hietikko-Hautala on kummitustarinoita sisältävien Aaveiden kaupunki: Kummitustarinoita Vaasasta ja Aaveiden Pohjanmaa: Kummitustarinoita mailta ja meriltä kirjoittaja, joten ajatus lasten kummituskirjasta kuulosti todella hyvälle.

Kivikkosaaren kummitus: Seikkailu saaristossa kertoo Saagasta ja Veikosta, jotka pääsevät veneretkelle Kivikkosaareen. Tuon saaren vanhoista kivirakennelmista kerrotaan mitä jännittävempiä tarinoita ja retkellä tapahtuukin kaikenlaista outoa. Kivikkosaarella Veikko ja Saaga vakuuttuvat siitä, että kummitus on asialla, mutta eihän kummituksia ole. Vai onko sittenkin? Ja mitä se haluaa?

Veikon ja Saagan retkellään kohtaamat omituiset ja yliluonnolliset tapahtumat on kuvattu jännittävästi, mutta samalla kertaa leppoisasti. Kummitusjahti ei ole kirjan ainoa pääasia, vaikka se onkin eittämättä juonen kannalta teoksen tärkein mauste. Yhtä merkittävää mielestäni on myös saariston kuvaus, vaikka se lähinnä tarjoaakin vain tapahtumapaikan tarinalle.

Pidin kirjan tunnelmasta paljon. Se on jotenkin niin kesäisen rento ja houkutteleva, että retkelle on ilo lähteä mukaan, vaikken meri-ihmiseksi tunnustaudu sen enempää livenä kuin kirjojenkaan maailmassa. Kummitushahmo on tässä teoksessa mielestäni lähes koskettavan inhimillinen levoton sielu, mikä tuo tunnelmaan hitusen mystisyyttä ja eräänlaista kansanperinteen romanttista vivahdetta. Tunnelman muodostumiseen vaikuttaa paljon myös Suvi Karin loihtima kuvitus. Se on mielestäni aivan ihana: värikäs, pirteä, jännittävä ja kaikkea sitä, mikä tarinaan sopii.

Tarinan ohella teoksessa on myös erilaisia tehtäviä, kuten miten rakentaa kaarnalaiva tai mehupilleistä himmeli. Ne ovat ihan kiva lisä kirjaan, mutta mielestäni ilman niitäkin olisi toimeen tultu. Tehtävät kuitenkin liittyvät tarinan tapahtumiin, joten sinänsä niiden mukana olo on ymmärrettävää. Lukukokemuksesta voisi siis muodostaa hyvin aktiivisen kokonaisuuden, jos vain aikaa riittää, sillä kaikkia tehtäviä ei voi tehdä ihan hetkessä. Tehtävien mukanaolo ei minua henkilökohtaisesti ihan hirveästi häirinnyt, mutta niiden vuoksi lukukokemuksesta uhkasi tulla hieman rikkonainen.

En anna tälle teokselle nyt erillistä arvosanaa, koska tuntuisi epäreilulta arvostella numeroin teosta, johon minulla ei ole oikeastaan mitään vertailukohtaa. Pidin kuitenkin itse tarinasta, vaikka se jäikin hienosta tunnelmasta huolimatta mielestäni hieman liian kevyeksi. Uskoisin kuitenkin, että lapset pitävät tästä kirjasta varmasti ja tämä on sopii myös pienemmille lapsille, koska jännitystä ei ole liikaa. 

***

ps. tämä on 400. blogitekstini!

Takana puhumisen taito

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

156 s., Kirjakauppaliitto 2014

kansi: Eevaliina Rusanen

Otin tänä vuonna ensimmäistä kertaa osaa Kirjan ja ruusun päivän tempaukseen, sillä kaupanpäälliskirja vaikutti sen verran houkuttelevalta, että en voinut tilaisuutta ohittaa. Härkönen on yksi suosikkikirjailijoistani ja pidän erityisesti hänen nasevista kolumneistaan, joten Takana puhumisen taito oli pakko saada omaksi. Sitä paitsi en halunnut, että minulle käy samoin kuin Tuomas Kyrön Miniän kohdalla: jahtasin sitä kissojen ja koirien kanssa melkein kaksi vuotta, kunnes sen omaan hyllyyni tavoitin!

Takana puhumisen taito sisältää hieman yli 30 nasevaa kolumnia, joissa Härkönen ottaa kantaa mm. kauneuskirurgiaan, avioeroihin, Facebookiin ja moneen muuhun arkiseen ja tuttuun asiaan. Hänen kolumneissaan on pilkettä silmäkulmassa, mutta niissä on myös paljon totuutta ja hyviä huomioita ihmisistä ja heidän käytöksestään. Härkösellä todellakin on taito kirjoittaa mieleenpainuvia lyhyitä tekstejä sopivan rennolla otteella, mutta samalla ehkä myös herätellä ajatuksia.

Härkönen osaa teksteillään iskeä nauruhermoon. Hänen tekstinsä on lennokasta ja sujuvaa, siinä on paljon hyvä sanavalintoja. Tilanteet, joita hän maalailee lukijansa silmien eteen, ovat usein hykerryttäviä. Härkönen on mielestäni verbaalisesti todella lahjakas ihminen, enkä voi kuin ihailla sitä, miten raikkaasti hän kirjoittaa.

Takana puhumisen taito on taattua Härköstä: viihdyttävää, suoraa ja reipasotteista. Olen iloinen siitä, että päätin kuluttaa 10 euroa kirjoihin saadakseni tämän kirjan. Tulen varmasti vielä joskus palaamaan tämän teoksen pariin, sillä Härkösen kolumnit ovat todellakin "kulutusta kestäviä", jos niin voi sanoa. Ainut harmistukseni kirjan suhteen oli se, että olin olettanut sen käsittelevän enemmän nimensä mukaista aihetta, mutta onneksi sisältö oli ostosten arvoinen kuitenkin myös tällaisenaan!

♠♠♠♠½

ps. kirjan saamiseksi ostin kaksi Muumi-pokkaria 12 euron hintaan. Nuo pokkarit ovat Taikatalvi (no yllätys, Muumisuosikkini!) ja Vaarallinen juhannus.

Kohtalon vaaka

Kaarlo Sarkia: Kohtalon vaaka

yhteisniteessä Runot, WSOY 1964, 8.p.

Nyt alan olla loppusuoralla Kaarlo Sarkian runoihin tutustumisessa, sillä olen käynyt läpi suurimman osan Sarkian runoista tai näin ainakin oletan kokoelmien perusteella. En tiedä oliko loppujen lopuksi niin kovin viisas ajatus lähteä tutustumaan heti kerralla lähes kaikkiin hänen runoihinsa ja vieläpä aika nopealla tahdilla, sillä ainakin minä turrun runoihin yleensä melko nopeasti. Kohtalon vaaka sisältää monta sellaista runoa, joista en saanut juuri mitään irti, koska en jaksanut kunnolla keskittyä niihin. Etenkin pitkät ja moniosaiset runot väsyttivät ja heikensivät keskittymistä, mutta toisaalta tässä kokoelmassa on myös paljon runoja, jotka puhuttelivat minua.

Kohtalon vaaka sisältää runsaasti sellaisia runoja, jotka käsittelevät jotenkin elämän varjoisampia puolia, kuten sotaa ja Sarkian sanoin "rumuutta" eli siis ikävempiä tunteita ja kokemuksia. Sotaa kommentoivat runot olivat mielestäni mielenkiintoisia, niistä välittyy selkeästi Sarkian oma ajatus sodasta ja pohdinnat siitä, mitä järkeä missään on, jos sota kuitenkin niittää kaiken mukanaan. "Rumuusrunoista" en erityisemmin innostunut, sillä en jaksanut ruveta niitä kovinkaan syvällisesti tulkitsemaan. Myöskään ulkomaille sijoittuvat runot eivät antaneet minulle yhtään mitään.

Lempirunoni tästä kokoelmasta on Kurjet muuttavat. Mielestäni kyseinen runo on kaunis, siinä on hyvä rytmi ja tunnelma. Runo on nähdäkseni myös sangen monitulkintainen, kun sitä oikein ajatuksen kanssa tutkailee. Samoin teoksen osa Sielun kukat sisältää hyviä runoja, ne kuvaavat sopivan herkästi erilaisia tunteita ja niissä on sisältöä. Erityisesti näistä runoista sykähdyttivät Kyynel, Sydän ja Vala. Tämän osion runot olivat myös sopivan mittaisia, ne eivät vaatineet ihan hurjaa keskittymistä tulkintojen syntymiseksi, vaan aukesivat ja jäivät hyvin mieleen.

Tämä kokoelma pitää siis sisällään mielestäni melko erityyppisiä runoja: herkkiä, kaipaavia ja jollain tapaa tulevaisuudenuskoisia, mutta samalla myös epätoivoisia, synkkiä ja raadollisia runoja. Koska ne ovat niin erityyppisiä ja minua puhuttelee lähinnä ensiksi mainitun kaltaiset runot, minun on hyvin vaikea antaa mitään lausuntoa kokoelmasta kokonaisuutena. Jos sanon henkilökohtaisen mielipiteeni, niin siinä on niin hyvää kuin heikompaakin ainesta. Toisaalta runouden lukeminen on niin tulkinnanvarainen kokemus, että on paha mennä sanomaan mikä on hyvää ja huonoa, joten puhun lähinnä omasta näkökulmastani.

Luminainen

Leena Lehtolainen: Luminainen

352 s., Tammi 1996

kansi: Markko Taina

Minun piti lukea kirjallisuuspiiriin (joka tosin on vasta viikon päästä maanantaina) jokin kotimainen dekkari. En lähtenyt mitään uutuuksia tavoittelemaan, kun en niitä kuitenkaan olisi ehtinyt saada, joten vilkaisin TBR100 -listaani ja valitsin luettavakseni Leena Lehtolaisen Luminaisen. Olen aikaisemmin lukenut sarjaan kuuluvan Kuolemanspiraalin, josta en erityisemmin pitänyt. Listalle Lehtolainen kai päätyi alunperin siksi, että halusin antaa hänelle toisen mahdollisuuden, sillä Maria Kallio -dramatisoinneista olen pitänyt kovasti ja katsonutkin ne moneen kertaan.

Luminaisen tarina on myös dramatisoinneista tuttu, joten sinänsä dekkarin lukemisesta ei muodostunut jännittävää: tiesin kuka on syyllinen, miksi hän teki niin kuin teki ja niin edelleen. Tapaus siis käsittelee nuuksiolaisen terapiakeskuksen johtajattaren katoamista ja kuolemaa. Epäiltyjen listalle kuuluvat niin uhrin, Elina Rosbergin, miesystävä kuin terapiaryhmän osanottajat. Vaikka itse tapaus oli minulle jo entuudestaan tuttu ja dramatisointi vieläpä pääosin seuraa kirjan juonikuviota, niin Maria Kallion oman elämän kuviot ovat hieman erilaiset kuin televisiossa on esitetty.

Olen elänyt hieman harhaluulossa, sillä kuvittelin Kuolemanspiraalin olleen ensimmäinen Maria Kallio -dekkari ja Luminaisen sen jatko-osa. Kävi ilmi, että Luminainen on neljäs osa ja Kuolemanspiraali sitten ilmeisesti viides, joka tapauksessa kuitenkin myöhempi osa. Lukemista ei kuitenkaan yhtään haitannut se, että olen tutustunut sarjaan epäjärjestyksessä, mutta toisaalta se voi johtua myös siitä, että Kallion elämä on todellakin jo telkkarista tuttu minulle.

Kuolemanspiraali oli mielestäni jotenkin ankea ja harmaa lukukokemus, sen muistan vuosienkin takaa. Tarina ei oikein kulkenut ja lukeminen takkusi. Siksi olinkin positiivisesti yllättynyt, kun Luminainen tuntui oikeinkin sujuvalta luettavalta ja tajusin viihtyväni Maria Kallion parissa. Hänen hahmossaan on paljon rasittavia piirteitä, kuten yltiöpäisyys ja tietynlainen itsekkyys, mutta toisaalta hänessä on potkua. En kuitenkaan voinut olla pitämättä hänen käytöstään välillä lapsellisena, mikä söi hänen hahmonsa uskottavuutta silmissäni melko paljonkin. Maria Kallio on kuitenkin mieleenpainuva hahmo, ehkä jälleen kerran osittain dramatisoinninkin takia.

Luminainen oli mielestäni sujuvasti kirjoitettu kirja, johon mahtui sopivasti niin poliisin työtä kuin ihan tavallista yksityiselämääkin. Lehtolainen on onnistunut tasapainottamaan kokonaisuuden hyvin, mutta olen edelleen sitä mieltä, että hänen dekkarinsa eivät ole minua varten. Sarja kyllä sinänsä kiinnostaa, mutta loppujen lopuksi jään kaipaamaan jotakin lisää. En tiedä johtuuko se pelkästään kirjoista vai onko tv-sarja luonut minulle jonkin tietyn kuvan, jonka täydentymistä odotan kirjoilta. Vaikea sanoa, mutta niin tai näin, lopputulos on kuitenkin sama.

♠♠♠½

Unen kaivo

Kaarlo Sarkia: Unen kaivo

149 s., WSOY 1936

Kuten aiemmin Sarkian runoista kirjoittaessani totesin, halusin tutustua hänen runouteensa vielä lisääkin. Otin käsittelyyni Unen kaivon, sillä se oli loogisesti seuraavana yhteisniteessä ja lisäksi lainasin myös erillisniteen vahingossa: kaikki puhui Unen kaivon puolesta. Täytyy sanoa, että runot itsessään eivät minulle puhuneet sen enempää Sarkian taitojen kuin itsensäkään puolesta.

Unen kaivon runot ovat minun makuuni jotenkin liian mahtipontisia, sillä yleensä minua runoissa puhuttelee herkkävireisyys ja -vaistoisuus. Tämän kokoelman runot tuntuvat voimakkailta, vimmaisilta ja jopa hyvin armottomiltakin. Minun on jotenkin vaikea löytää tästä kokoelmasta sitä samaa tunnetta, josta kirjoitin Kahlittu & Velka elämälle -yhdistelmästä. Toisaalta Unen kaivo osoittaa, että Sarkialla on kykyjä kirjoittaa erityyppistä runoutta, herkkää ja voimakasta. En kuitenkaan voi mitään sille, että tämä kokoelma oli minulle pettymys.

Tässäkin kokoelmassa on mukana kaipaavia ja surumielisiäkin runoja, mutta päällimäiseksi kuvaksi kokoelmasta jää voimakkuus. En tiedä johtuuko se joistakin tietyistä runoista vai mistä, sillä kun selailen tässä samalla tätä kokoelmaa, niin en voi ymmärtää tuota tunnetta. Runoissa käsitellään monen muun asian ohella myös herkkiä tunteita, joiden pitäisi kaiketi pehmentää kokonaisvaikutelmaa. Ehkä Unen kaivon runot ovat kuitenkin suorempia ja lopullisempia aiheiltaan, sillä kuolema on myös läsnä useammassakin runossa. Kokoelmasta tekee myös melko raskaan se, että siinä on suhteellisen paljon pitkiä, useiden sivujen mittaisia runoja. En ole milloinkaan pitänyt kovin pitkistä runoista, mikä tietysti saattaa osaltaa estää runojen tulkintaa kohdallani.

En oikeastaan edes tiedä mitä kirjoittaa Unen kaivosta, sillä kuten huomata saattaa, se jätti minut sangen ristiriitaisten tunteiden valtaan. Selailin jo yhteisniteestä Kohtalon vaaka -kokoelman runojen nimiä. Ne vaikuttavat lupaavammilta, mutta yritän nyt olla luomatta liian suuria ennakko-odotuksia minkään suhteen, ettei taas kävisi niin kuin nyt. Unen kaivo ei ehkä puhutellut minua erityisemmin myöskään siksi, että odotin siltä jotain samaa kuin aiemmin lukemiltani Sarkian runoilta.