Laahus

Paula Havaste: Laahus

Nuijasota 1

429 s., Gummerus 2022

Paula Havaste on yksi suosikeistani mitä tulee historiallisiin romaaneihin. Pidin paljon hänen Vihat-sarjastaan ja samoin Kaksi rakkautta jatko-osineen oli minulle mieluisia. Saarenmaa-sarjasta en kuitenkaan jaksanut lukea ensimmäistä osaa enempää, ja vähän sama fiilis on nyt tämän Nuijasota-sarjan avausosan jälkeen.

Laahus kertoo Reetasta, joka lähetetään Turkuun pikkupiiaksi, kun kotona ruokaa ei riitä kaikille. Kauppiaan perheen miesväki ei kohtele piikojaan hyvin, ja Reeta palaakin kotiin pilattuna. Kun häpäisystä on elävät seurauksensa, Reeta saa kuunnella päivästä toiseen huomautuksia huonommuudestaan. Rohkeus ja sinnikyys ajavat hänet kuitenkin tarttumaan uuden alun mahdollisuuteen heti sellaisen tarjoutuessa.

Laahus sijoittuu 1500-luvun talonpoikaiskapinan eli nuijasodan aikoihin. Myös Reeta tulee tempautuneeksi mukaan tapahtumiin, jotka lopulta vyöryvät yli armottomasti eivätkä säästä muuta kuin kaikkein nokkelimmat ja onnekkaimmat. Nuijasodan pyörteissä Reeta oppii näkemään itsensä uudelleen: hän on taitava, hänellä on sisua ja henkistä voimaa, hän on paljon muutakin kuin pilattu nainen. Reeta saa myös huomata, että myös hänelle on tarjolla onnea kaiken tapahtuneen jälkeenkin.

Havaste osaa kirjoittaa historian ja hahmonsa hyvin eläviksi. Teoksen alussa olinkin ihan että "vau", onpas mukaansatempaava sarjan avaus. Tuo fiilis jostain syystä vähitellen hiipui, vaikka olinkin utelias näkemään miten Reetan käy. Pidin myös hieman kummallisena sitä, miten Reetan matkaan jäi kulkemaan pieni henkiolento, jos niin voi sanoa. Sillä on symbolinen ja juonellinen merkityksensä kyllä, ja surussa ihminen turvautuu myös epärationaalisiin asioihin lohtua etsiessään, mutta jotenkin se ei oikein istunut Reetan järkevään hahmoon siltikään.

Laahus on sujuvalukuinen teos, kuten Havasteen kirjat yleensäkin. Nyt lomalla on ollut kertakaikkisen ihanaa uppoutua pitkästä aikaa lukemaan niin paljon kuin haluaa, ja siksi myös Laahuksen lukeminen eteni hyvin reippaasti. Saa nähdä tulenko jatkamaan sarjan parissa. Suurta uteliaisuutta tulevia vaiheita kohtaan ei nyt jäänyt, vaikka kirjasta ihan pidinkin.

Helmen sisar

Lucinda Riley: Helmen sisar - CeCen tarina

Seitsemän sisarta 4

732 s., Bazar 2019

alkup. The Pearl Sister 2017

suom. Hilkka Pekkanen 

Nähtävästi tahdikseni Seitsemän sisarta -sarjan parissa on muodostunut kirja per vuosi. Viime vuonna lukemani Varjon sisar on suosikkini tähän mennessä. Se oli mielestäni niin huikaisevan hyvä, kiehtova ja mukaansatempaava, että Helmen sisar tuntuu siihen nähden hieman pettymykseltä.

Helmen sisar kertoo CeCen tarinan. Hän on seitsemästä sisaresta neljäs ja kulkenut aina elämäänsä käsikädessä Tähden kanssa, onhan heillä vain muutama kuukausi ikäeroa. Kun Tähti lähtee etsimään oman taustansa puuttuvia palasia, tuntee CeCe olonsa hylätyksi ja epävarmaksi huolimatta siitä, että hän on aina ollut kaksikosta näkyvämpi osapuoli ja asioiden toimeenpanija. CeCe pakkaa laukkunsa ja lähtee nuolemaan haavojaan Thaimaahan.

Thaimaassa CeCe tuntee taas saavansa otteen elämästään ja lentää sieltä Papa Saltin jättämien vihjeiden ohjaamana Australiaan. Sinne hän ei ole koskaan aiemmin suostunut matkustamaan, mutta nyt ratkaisu tuntuu oikealta. Siellä hän tutustuu aboriginaalikulttuuriin ja uniaikatarinoihin, ja jokin saa hänet tuntemaan olonsa hyvin kotoisaksi. Hän ei olekaan enää outolintu, vaan sulautuu joukkoon oikeinkin hyvin.

Teoksen toisessa aikatasossa seurataan 1900-luvun alussa Edinburgista Australiaan seuraneidin ominaisuudessa matkaavaa Kitty McBridea. Hän on edistyksellinen nuori nainen, joka haluaisi ansaita oman elantonsa, mutta muiden mielestä naisella on aviomies sitä varten. Australian matka on Kittyn elämässä käänteentekevä, tuleehan hänestä kuuluisan helmenkalastusyrityksen kantavia voimia.

CeCe on jäänyt aikaisempien osien perusteella minulle jotenkin epämieluisaksi hahmoksi. Olen kokenut hänet jotenkin dominoivana ja tukahduttavana herkän Tähden rinnalla. Ehkä osittain siksi tuntuu, että en oikein saanut hänestä otetta vieläkään, vaikka Helmen sisaren myötä CeCen persoona pääsee paremmin esiin. Helmen sisar ei ollut mielestäni myöskään ihan niin mukaansatempaava kuin aiemmat osat, tai sitten vertaan sitä vähän liikaakin Varjon sisareen. Aikatasoissa liikkuminen oli ihan sujuvaa, mutta jotenkin lopulta kumpikaan aikataso ei oikein sytyttänyt.

Perijä

Camilla Sten: Perijä

447 s., Bazar 2021

alkup. Arvtagaren 2019

suom. Jänis Louhivuori 

Jos haluat lukea hurjan koukuttavan jännärin, niin lue Perijä! Tämä kirja odotteli lainahyllyssäni todella pitkään, ja nyt todella ihmettelen syytä sille, sillä teos vei mennessään heti ensi sivuilta alkaen. Olen aiemmin lukenut Stenin Kadonneen kylän ja pidin siitäkin todella paljon.

Elanorin isoäiti kuolee henkirikoksen uhrina oman asuntonsa eteiseen Eleanorin silmien edessä. Kasvosokea Eleanor ei kuitenkaan pysty kuvailemaan tekijää poliisille ja tekijä jää vapaalle jalalle. Muutamaa kuukautta myöhemmin Eleanor matkustaa isoäitinsä perunkirjoituksen puitteissa maalle tutustumaan perintökartanoon, josta hän ei tiennyt mitään. Hyvin pian hän saa huomata, että syrjäinen kartano kätkee sisäänsä salaisuuksia, eikä Eleanor seurueineen taidakaan olla siellä niin yksin kuin kuvitteli.

Perijä on suljetun paikan mysteeri ja jännäri, ja juuri sellaisista minä pidän. Jännitys tihenee pala palalta ja Stenin teksti vie mennessään. Kirjan miljöö ruokkii mielikuvitusta ja jännitys tuntuu paikoitellen lähes käsin kosketeltavalta. Eleanorin kasvosokeus tuo oman olennaisen lisänsä eristyksiin jäävän kartanon ilmapiiriin.

Äiti: Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen

Terhi Rannela: Äiti - Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen

175 s., Karisto 2020

Minun oli alunperin tarkoitus lukea Terhi Rannelalta ihan toinen kirja, mutta sitä käsissäni pyöritellessäni huomasin kansiliepeessä maininnan tästä Äiti-kirjasta. Tartuinkin siis nyt tähän, vaikka pelkäsin, että itken luultavasti silmät päästäni tätä lukiessani. Niin ei onneksi käynyt, mutta lukukokemuksessa oli kyllä jotain todella hoitavaa ja lohdullista.

Terhi Rannelan äiti menehtyi täysin odottamatta vuonna 2016. Tässä kirjassa Rannela purkaa kokemuksiaan äidin kuoleman aiheuttamasta surusta sen eri vaiheissa, onhan hän kirjaa kirjoittaessaan ehtinyt käsitellä asiaa jo pidemmän aikaa. Hän kirjoittaa muistoistaan äitinsä kanssa ja menetyksen koko laajuudesta.

Minun äitini menehtyi äkillisesti toukokuun lopussa 52-vuotiaana. Hän sairasteli keväällä, mutta kuolema oli silti äkillinen ja odottamaton. Hänen sydämensä oli heikommassa kunnossa kuin tajusimmekaan. Rannelan kuvaukseen äkillisestä menetyksestä on siis tietyllä tavalla hyvin helppo samaistua. Voi kunpa ei olisi. On hirveää saada puhelu läheisen menehtymisestä keskellä täysin tavallista, korkeintaan arkihuolien kirjomaa päivää. Se on jotain niin romahduttavaa, että minun on vaikea löytää sille sanoja. Asia konkretisoituu vähitellen, se on vain hyväksyttävä, tartuttava toimeen asioiden hoitamiseksi. Ja iltaisin nukkumaan mennessä, kun suru ottaa tilansa, kaikki arkinen jää huutoitkun jalkoihin. Äiti, mulla on ikävä sua. Äiti. Äiti. Äiti!

Ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka ovat menettäneet äitinsä. Olen saanut heiltä tukea ja ymmärrystä tämän menetyksen läpikäymiseen. Silti itselleni lukuihmisenä on jotenkin eri tavalla lohdullista ja voimia antavaa lukea kirjaa aiheesta. Rannelan sanoja lukiessani huomaan eri tavalla, että jonkun muunkin mieleen on noussut ihan samanlaisia ajatuksia kuin minullakin. Luulen, että palaan tähän kirjaan vielä joskus, kun aikaa on kulunut enemmän. Tämä oli jo nyt tässä vaiheessa hyvä ja lohduttava lukukokemus, juuri sellainen joksi Rannela tämän tarkoittikin.

 

Numeroruuhka

Eve Hietamies: Numeroruuhka

468 s., Otava 2022

kansi: Kirsti Maula

Pasaset ovat täällä taas! Eve Hietamiehen uusin teos Numeroruuhka jatkaa Yösyötöstä, Tarhapäivästä ja Hammaskeijusta tuttujen Antti ja Paavo Pasasen tarinaa. Viisikymppinen yksinhuoltajaisä Antti on uusien haasteiden edessä, kun aivoinfarktin saanut iäkäs isä majoitetaan tilapäisesti hänen luokseen, Paavolla on omat kommervenkkinsä koulussa ja työpaikalla leijuu laajojen irtisanomisten uhka.

Olen pitänyt tämän sarjan kirjoista kovasti eikä Numeroruuhka ole mikään poikkeus. Tilannekomiikka, terävä dialogi ja aimo annos mustaa huumoria on toimiva kombo. Nauraa sai, vaikka monet kerrat kävi Anttia surkukin. Ei ole helppoa, kun yhden ihmisen pitäisi jaksaa kaikki, ehtiä kaikki ja osata kaikki. Siinä jää helposti omat tarpeet ja toiveet sivurooliin, kun yrittää viedä kaikkia muita eteenpäin.

Eve Hietamies on sujuvasanainen kirjailija, jonka teksti tempaa helposti mukaansa. Numeroruuhkassa on helppo viihtyä, etenkin kun keskushenkilöt ovat niin symppiksiä. Juonesta haluaisin kirjoittaa hieman enemmänkin, mutta se tuntuu vaikealta ilman pienien juonipaljastusten tekemistä. En halua spoilata kenenkään lukukokemusta, joten tyydyn vain sanomaan, että Antti tarpoo välillä aika mustissakin maisemissa. Päällimmäisenä kysymyksenä on silloin, mikä minussa on vikana, kun en kelpaa enää mihinkään. Sitten pilkahtaa taas valoa. Ja onhan kuitenkin aina ja edelleen se tärkein eli Paavo, poika joka tekee isänsä välillä hyvin ylpeäksi.

Rakkausshokkihoito ja muita ex-sinkun oivalluksia

Henriikka Rönkkönen: Rakkausshokkihoito ja muita ex-sinkun oivalluksia

200 s., Atena 2022

kansi: Sanna Mander

Henriikka Rönkkösen kirjat ovat olleet minulle vuosien varrella jonkinlaisia must read -kirjoja, vaikka en ole niistä välttämättä aina pitänytkään. Jotenkin aina uuteen on tullut tartuttua, vaikka mikä olisi. Rakkausshokkihoito kertoo elämänvaiheesta, jossa pitkä sinkkuaika on päättynyt ja otetaan varovaisia askeleita kohti pysyvää ja vakaata parisuhdetta. Mukana on kilokaupalla menneisyyden painolastia, mikä ei suoranaisesti edesauta parisuhteen muodostumista. Ah, kuinka tuttua!

Aluksi vaikutti siltä, että tämä kirja jää minulta kesken. Jatkoin lukemista, vaikka tuntuikin, että ei nyt niin kauheasti nappaa. Sitten tapahtui jotain ja lukeminen vei mennessään. Pidän siitä, miten Rönkkönen jaksottaa tekstiään lukuihin, sillä siinä on jotakin palkitsevaa. Tässä kirjassa oli myös niin paljon kaikkea tuttua, että yllättäen löysin hyvinkin paljon samaistuttavia ajatuksia. Ei ole helppoa yrittää rakentaa luottamusta uuteen ihmiseen, kun tunteiden syventyessä kaikki vanhat pelot ja hylätyksi tulemisen kokemukset alkavat nostaa päätään.

Rakkausshokkihoito on kiva, nopealukuinen kirja, joka sopii mitä parhaiten luettavaksi vaikkapa rannalla makoillen. Teoksessa käydään syvissäkin vesissä, sillä sydämen asiat eivät ole mikään vitsijuttu, mutta pohjavire on kuitenkin varovaisen toiveikas. Pidin lopulta, vaikka aluksi muulta vaikuttikin.