Maailman paras Pekka Töpöhäntä

Knutsson, Gösta: Maailman paras Pekka Töpöhäntä

398 s., Gummerus 2009, yhteisniteen 1. p.

suom. Terttu Liukko

Alkuteokset: Pelle Svanslös klarar sig, 

Pelle Svanslös och taxen Max

Heja Pelle Svanslös

Pelle Svanslös och Maja Gräddnos

Trillingarna Svanslös

Onpas varsin kesäiseltä vaikuttava teos tämä Maailman paras Pekka Töpöhäntä. Noh, ei anneta kannen hämätä. Kuten kerroin puolivuotispäivityksessäni, Pekka Töpöhäntä on mielestäni sympaattisin satuhahmo. Muistan jo pikkulikkana katselleeni Pekka-piirrettyjä, mutta näihin varsinaisiin "lastenromaaneihin" olen tutustunut vasta nyt aikuisiällä. Lapsena luin Pekka-kuvakirjoja, joten pääpiirteissään tarinat ovat tuttuja.

Maailman paras Pekka Töpöhäntä on yhteisnide, joka sisältää viisi tarinaa: Pekka Töpöhäntä pääsee pälkähästä; Pekka Töpöhäntä ja Mauri Mäyräkoira; Kiri, kiri Pekka Töpöhäntä; Pekka Töpöhäntä ja Maija Maitoparta sekä Pekka Töpöhännän kolmoset. Eniten pidin ehkäpä Pekka Töpöhäntä ja Mauri Mäyräkoira -teoksesta, koska mielestäni Mauri on yhtä sympaattinen kuin kaverinsa Pekka: korvapuoli kiltti pikkuinen, jota kiusataan.

Luin joulun aikoihin toisen Pekka Töpöhäntä yhteisniteen ja sitä lukiessani kaipasin kovasti yhtä merkittävää hahmoa: Maija Maitopartaa. Nyt oli kiva lukea Maijan ilmestymisestä kuvaan. Mielestäni kuitenkin yhteisniteen viimeinen teos oli kamala siinä mielessä, että Pekka ei asunutkaan enää kotona. Minä tietysti kissojenystävänä rupesin heti murhetimaan, että miltä Pekan perheestä tuntuu, kun Pekka ei asu enää kotona. Perhe katosi kuin kaste maan päältä, joten olisin kaivannut hieman tarkempaa selitystä sille, miksi Maijakin ei voinut muuttaa Pekan kotiin. Tietysti kyseessä on lastenkirja, joten selityksiä ei ehkä niinkää kaivata, mutta silti se jotenkin kirpaisi minua.

Tämän yhteisniteen teokset ovat taattua Töpöhäntää: Monni kiusaa Pillin ja Pullan kanssa ja lopuksi Pekka aina vetää pitemmän korren ja Monni jää nuolemaan tassujaan. Pidän siitä, että oikeus toteutuu, mutta silti välillä tuntuu siltä, että eikö Monni ikinä lopeta. Pekkaa käy sääli. Lisäksi mielestäni viimeisessä teoksessa oli kamalaa se, mitä kaikkea Monni teki Pekan ja Maijan jälkikasvulle eikä se mielestäni enää ollut hauskaa ja lastenkirjaan sopivaa.

Knutsson kirjoittaa humoristisesti ja luo uskoa valoisampaan huomiseen, koska oikeus toteutuu aina lopuksi. Pekka on juuri sellainen kissa, josta lukee mielellään lisää ja lisää ja hänelle toivoo vain hyvää. 

♠♠♠½