Kirjabloggaajien joulukalenterin 6. luukku

Kirjabloggaajien joulukalenteri on jo muodostunut jokavuotiseksi perinteeksi. Olen itsekin ollut mukana useampaan otteeseen ja tänä vuonna valitsin luukukseni 6. päivän, Suomen itsenäisyyspäivän, luukun. Eilen luukku aukesi Kirsin Book Clubissa ja huomisen luukku paljastuu Lauran toimesta Bibbidi Bobbidi Bookissa.

Viime vuonna Suomi juhli 100-vuotista itsenäisyyttään. Juhlallisuuksia löytyi maan joka kolkasta ja minusta tuntuu, että tuon päivän merkitykseen havahduttiin silloin ihan uudella tavalla. Tänä vuonna tunnelma ei ole mielestäni ollut niin juhlallinen, mutta itsenäisyyspäivän merkitystä se ei himmennä.

Jokaisella on omat perinteensä itsenäisyyspäivän viettoon. Joillekin tärkeintä on viedä kynttilöitä hautausmaalle, joku toinen taas nostaa omakätisesti lipun salkoon. Monelle itsenäisyyspäivään kuluu tv-maraton joko Linnan juhlien tai Tuntemattoman sotilaan parissa. Jotkut ovat töissä, joillekin itsenäisyyspäivä tietää ylimääräistä vapaapäivää ja ehkä hengähdystaukoakin arjen pyörityksestä. Keskeistä kuitenkin on, että varmasti valtaosalle tämä päivä merkitsee jotakin.

Minun itsenäisyyspäivääni kuuluu kynttilöiden vieminen haudoille. Itsenäisyyspäivänä ajatukseni ovat aina niiden jo edesmenneiden sukulaisten luona, jotka sodan kokivat. Tuohon joukkoon kuuluvat äitini molemmat isovanhemmat, Eevi ja Pekka sekä Vieno ja Jussi, jotka olivat sotien aikaan nuoria aikuisia. Ajatukseni ovat myös isäni vanhemmissa, Sulossa ja Martassa, jotka myös olivat nuoria, hiljattain ostaneet oman tilan ja odottivat toista lastaan talvisodan syttyessä. Nämä sotien aikaan nuoret aikuiset olivat osaksi syntyneet nuoreen itsenäiseen Suomeen, mutta neljä heistä ehti syntymään Suomen ollessa osa Venäjää. Joukon vanhimpana Sulo varmasti muisti jotain itsenäistymisen ajasta, olihan hän silloin jo 8-vuotias. Miltä tuntui reilut parikymmentä vuotta myöhemmin lähteä puolustamaan sitä maata, jonka itsenäistymisen oli nähnyt? Miltä tuntui jättää puolisot koteihin, mitä Pekka ajatteli joutuessaan sodan päätyttyä lopullisesti jättämään kotiseutunsa Karjalan? Itsenäisyytemme säilyi, mutta ilmaiseksi se ei tullut. Varmasti jokaisen suomalaisen suvun muistissa elää sota jollakin tavalla kysymyksiä ja ajatuksia herättäen.

Ajatukseni sodan nähneiden sukulaisten luo siivittää erityisellä tavalla Veteraanin iltahuuto, jonka kuuleminen tuntuu minusta erityisen juhlavalta. Sen kertosäe saa suorastaan kylmät väreet aikaan, sillä juuri se kohta yhdistyy mielessäni isovanhempiini ja isoisovanhempiini.

"Hoivatkaa, kohta poissa on veljet,
Muistakaa, heille kallis ol' maa.
Kertokaa lasten lapsille lauluin,
Himmetä ei muistot koskaan saa!"

Itsenäisyyden saavuttaminen ja sodat sen puolustamiseksi ovat piirtyneet lähtemättömästi kansakuntamme muistiin. Toivoisin, että voisimme jokainen omilla teoillamme ja sanoillamme osoittaa, että tunnistamme itsenäisyytemme merkityksen ja osaamme arvostaa sitä. Sen ei tarvitse tarkoittaa paatoksellisuutta ja isänmaallisuuden symbolien näkyvää käyttöä, mutta on hyvä tiedostaa, että meille olisi voinut käydä toisin ja siksi "himmetä ei muistot koskaan saa".

Hyvää itsenäisyyspäivää!