Heinäkuun luetut & kuulumiset

Heinäkuu alkaa vedellä viimeisiään, enkä oikein käsitä minne se aika taas vierähti. Tuntuu, että nykyään aika kuluu ihan valtavan nopeaa. Olin nyt koko kuukauden töissä naapurikaupungin eräässä lähikirjastossa, jossa olin myös viime kesänä. Kirjoittelinkin työkuulumisistani tänne blogiinkin. Tänä vuonna töiden loppuminen ei tunnu niin haikealta kuin viime vuonna, sillä tiedän jatkavani syksyllä kirjallisuuspiirissä siellä samaisessa kirjastossa. Luopumisen tunne ei ole niin suuri, vaikka olikin vähän haikeaa jättää avain ja pinssi (johon sai laittaa nimen) työpaikalle ja sulkea ovi takanaan kiinni. On kuitenkin ihan mahtavaa aloittaa loma, jota on edessä vähän yli kolme viikkoa. Sitten aloitankin työharjoittelun, joka kestää tammikuun puoliväliin saakka.

Yleensä kirjastossa työskentely kasvattaa lainamääräni ja lukuvauhtini pilviin. Jotenkin tuntuu, että tänä vuonna niin ei käynyt, vaikkakin tein lainauslistan kirjoista, joita olin hyllyistä bongaillut. Tänään lainasin niitä niin paljon, että en meinannut jaksaa kantaa niitä autoon. Mukaan lähti miltei koko Nina -sarja, jonka aion lukea loppuun piakkoin sekä sarjakuvia ja aikuisten romskuja. Vaikka lukuvauhtini tuntui etanamaiselta, luin kuitenkin 19 kirjaa, joista yksi oli äänikirja, 7 nuorten romaania, 3 kuvakirjaa, 1 sarjakuva, 1 novellikokoelma, 3 tietokirjaa ja 3 aikuisten romaania. 

Lista näyttää tältä:

Katja Kettu: Piippuhylly

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja

Mervi Heikkilä: Noitatarinoita Myöpelinmäellä (äänikirja)

Mikko Porvali: Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta 

Mauri Kunnas: Vampyyrivaarin tarinoita

Mauri Kunnas: Kuningas Artturin ritarit

Tracey Gorderoy: Leevin uintiretki 

Enni Mustonen: Paimentyttö

Laila Hirvisaari: Viktoria

Olga Temonen: Emäntänä Olga

Herman Koch: Lääkäri

Simon Tofield: Simonin kissa - Simonin kissan pentu

Anu Jaantila: Dear Sanna ja Love, Sam

Elina Rouhiainen: Uhanalainen

Ritta Jacobsson: Nyt tulee Nina, Ninan kevätsäpinät, Nina rippileirillä ja Nina lomailee

Melko nuortenkirjavaltainen siis tästä heinäkuusta kehkeytyi, mutta on se vaan ollut mukavaakin lukea vanhoja rakkaita kirjoja ja vähän uuttakin. Kuukauden suurin ahaa -elämys kirjojen parista tuli varmaan silloin, kun tajusin Herman Kochilta ilmestyneen uuden teoksen. Mikään kirja ei ollut toista mieleenpainuvampi, mutta yhdellä kirjalla oli ainakin lievää vaikutusta tuleviin lukemisiini, sillä Enni Mustosen Paimentytön innoittamana lainasin pari Topeliuksen satua luettavaksi.

Mitä muuta sitten tein heinäkuussa kuin olin töissä ja luin? Kävin poimimassa mustikoita ja vadelmia, aloitin viinimarjojen keruun kotipihasta (seuraavaksi kaverin luo, paapan luo ja lopuksi kotikotiin keräämään), uin, mökkeilin, pyöräilin, kokeilin uusia reseptejä, näin kavereita, sain ensimmäiset tomaatit omista taimista ja löysin Downton Abbeyn pariin. Miten olenkaan voinut missata niin mainion sarjan..? :-)

Palaillaan taas elokuun puolella! Tässä yhteydessä toivotan myös tervetulleeksi uudet lukijani, teitä ei voi koskaan olla liikaa. :)

 

4 x Nina, part. 1

 Ritta Jacobsson: Nyt tulee Nina, 157 s., Karisto 2000

alkup. Tina med Mia i fjällen, 1994, suom. Helinä Heikkonen

***

R. Jacobsson: Ninan kevätsäpinät, 156 s., Karisto 2000

alkup. Tina Vilken våryra, 1994, suom. Aila Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Nina rippileirillä, 161 s., Karisto 2001

alkup. Tina - Genom eld och vatten, 1995, suom. A. Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Nina lomailee, 159 s., Karisto 2001

alkup. Tina - Äventyret i Visby, 1995, suom. A. Hyyryläinen

***

kansikuvat: Suomen kuvapalvelu

Nina -sarja oli yläasteella yksi suosikkisarjoistani, jonka pariin löysin 8. luokalla saatuani joululahjaksi Nina autiotalossa -kirjan. Minun on jo pitemmän aikaa tehnyt mieli palata tämän sarjan pariin, ja nyt vihdoin pääsin aloittamaan niiden lukemisen. Ensimmäisellä lukukierroksella en kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että milloin nämä kirjat on julkaistu ensimmäisen kerran, joten nyt oli aika yllättävää huomata, että alkuteokset ovat 1990-luvun puolivälistä. Samalla aloin pohtia, että nämä kirjat on kirjoitettu aika ovelasti, sillä ajan kulumista ei juurikaan huomaa: esimerkiksi vaatteita ja kodinsisustusta ei ole kuvailtu yleensä niin tarkasti, että ne voisi sijoittaa johonkin tiettyyn aikaan. Tietysti c-kasetit ja lankapuhelimet alkavat olla historiaa, mutta ei sekään tunnu näissä kirjoissa mitenkään vanhanaikaiselta.

Vau, ruotsalainen nuortenkirjallisuus siis todellakin toimii edelleen. Ehkä me suomalaisetkin voimme tästä Nina -sarjasta ottaa pientä kredittiä itsellemme, sillä Ritta Jacobsson on syntyjään suomalainen. En ollut sitäkään tiennyt aikaisemmin, joten sain taas lisää mielenkiintoista infoa. Ennestään tiesin sentään sen, että Ruotsissa tämä tunnetaan Tina -sarjana eikä Ninana niin kuin meillä. Tuon nimimuutoksen kyllä ymmärrän siinä mielessä, että olisihan Tina ollut aika lähellä Anni Polvan Tiinaa, joten ehkä haluttiin tehdä kunnolla eroa niiden välille. Mutta miksi Ninan parhaan ystävän nimi on muutettu Fiaksi, kun se alunperin oli Mia (kts. ensimmäisen osan alkuperäinen nimi)..?

En oikeasti muistanut, että tämä sarja on näin hauska. Oikeasti näille kirjoille saa nauraa ihan ääneen, sillä nämä on kirjoitettu valloittavalla hieman ironisella ja todella humoristisella tyylillä Ninan päiväkirjoiksi. Teinitytön hulvattomat kommentit vanhemmistaan, veljestään ja kaikesta mahdollisesta ovat aidosti hauskoja luettavia, ja uskon, että niihin on monen nuoren helppo samaistua. Nina on parantumaton koheltaja, hänelle aina sattuu ja tapahtuu, joten näissä kirjoissa on todellakin väriä, menoa ja meininkiä.

Sarjan ensimmäisessä osassa Nyt tulee Nina, on päähenkilö 13-vuotias. Hän lähtee perheensä ja naapurissa asuvan bestiksensä Fian perheen kanssa laskettelemaan urheilulomalla. Jo ensimmäisestä kirjasta välittyy se, mihin suuntaan tämä sarja tulee menemään tai mitä siltä on lupa odottaa, sillä kommelluksien, huumorin ja pienen romanttisen värähtelyn värittämä kirja luo vankan pohjan tuleville osille.

Ninan kevätsäpinät jatkaa siitä mihin edellinen osa jäi. Nina on täyttänyt 14 vuotta ja alkanut myös kasvaa ihmisenä. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että koko muu perhe on ihan toivoton ja pojat tosi ihania, vaikka vähän ärsyttäviäkin. Tässä kirjassa Nina ja Fia päätyvät kokeilemaan erilaisia harrastuksia, mutta tuttuun ninamaiseen tapaan tapahtuu yhtä ja toista, kuten oman maalin tekeminen, pieleen mennyt musiikkiesitys, epäonnistunut ratsastusretki ja niin edelleen. Ja yllättäen Nina huomaa, että naapurin Mange on oikeastaan ihan söpö muutenkin kuin vanhana leikkikaverina.

Nina rippileirillä jatkaa Ninan tarinaa jälleen siitä mihin edellinen osa jäi. Nina kulkee riparitapaamisissa ja menee rippileirille, jossa kaikki ei kuitenkaan suju ihan niin kuin pitäisi: kiitos Tobiaksen, johon Fia on täysin lätkässä. Etenkin tässä kirjassa on nähtävissä se, että tämä sarja pystyy käsittelemään myös isoja ja vakavia asioita, kuten kiusaamista ja oikeudenmukaisuutta. Nina kehittyy hahmona aikuisemmaksi, vaikka on hänessä jäljellä vielä lapsellisuuttakin. Huomion tämän kirjan kohdalla sen, että ruotsalaiset nuoret ilmeisesti pääsevät ripille vuotta aiemmin kuin suomalaiset, sillä Nina oli juuri täyttänyt 14.

Nina lomailee -kirjassa törmäsin oikeastaan ensimmäistä kertaa hienoiseen epäuskottavuuteen, sillä tapahtumat olivat aika korkealentoisia, vaikkakin samalla hyvin Ninalle ominaisia. Ninan perhe lähtee lomalle Visbyhyn, josta he ovat vuokranneet asunnon viikoksi. Talon pitäisi olla ihan oikea kummitustalo, mutta kummitusten sijaan paikalla kyllä tapahtuu kaikenlaista muuta merkillistä. Yläkerran vuokralaisperheen poika Stefan ja Nina joutuvat nimittäin roistojen ajojahdin kohteeksi, sillä heidän hallussaan pitäisi olla jotakin sellaista, mitä ei saisi olla. Juuri tämä on se epäuskottavuusmomentti, sillä on aika epätodennäköistä, että niin ihan todella tapahtuisi. Loma saa siis melko seikkailullisia ja jännittäviä käänteitä, vaikka hienoista romantiikkaakin on ilmassa: Stefan on aika söpö, vaikka kotona odotteleekin Mange, naapurinpoika ja Ninan kestoihastus.

Kokonaisuutena pidin näistä neljästä ensimmäisestä osasta hyvin paljon. Tämä toisen kierroksen avaus ei kyllä yhtään muuttanut sitä käsitystäni, että Nina -sarja on yksi parhaista nuortenkirjasarjoista, joita olen koskaan lukenut. Aion jatkaa sarjan parissa niin pian kuin mahdollista, mutta luen kuitenkin seuraavaksi jotakin muuta.

Osille yhteisarvosanaksi: ♠♠♠♠

Uhanalainen

Elina Rouhiainen: Uhanalainen - Susiraja 2

446 s., Tammi 2013

kannen suunnittelu: Saara Niinikoski

Luin viime kesänä Elina Rouhiaisen tuoreen esikoisteoksen Kesytön, joka myös avasi Susiraja -sarjan, jolle nyt saatiin jatkoa. Yleisvaikutelmani tuosta teoksesta oli hyvä, vaikka hieman moitinkin teosta "kielen kirjavuudesta". Olin kuitenkin varma, että haluan lukea myös jatko-osan, joten tässä sitä ollaan ja sangen tyytyväisenä vieläpä. Uhanalainen on mukaansatempaava ja jännittävä fantasiaromaani, joka todella vangitsee lukijansa huomion.

Uhanalainen jatkuu lähestulkoon siitä mihin Kesytön jää. Raisa Oja on täyttänyt 18 vuotta ja muuttanut takaisin Helsinkiin sangen sekavien kuvioiden saattelemana. Raisa on jättänyt Hukkavaaran ohella taakseen myös enonsa, rakastettunsa Mikaelin sekä koko ihmissusilauman lukuun ottamatta Nikoa, parasta ystäväänsä. Kaikki kuitenkin muuttuu yllättäen, kun Mikael ilmestyy Raisan ovelle ilmoittamaan, että Mikaelin laumanjohtajana toiminut isä Daniel on kadonnut äkillisesti ja Mikaelkin joutui lähtemään livohkaan. Lisäksi alkaa näyttää siltä, että Raisalla voisi olla ratkaisun avaimet käsissään. Samalla seurataan myös sitä, mikä on Raisan syntyperän salaisuus: mistä hän on perinyt lahjansa.

Mielestäni Uhanalainen on todella toimiva fantasiaromaani, vaikka alku olikin mielestäni hieman laimea. Muutaman kymmenen sivun jälkeen juoni alkaa vetää todella sujuvasti ja kirjaa ei malttaisi laskea käsistään. Rouhiainen onnistuu taitavasti luomaan jännitteitä ja jättämään tekstin hyvin kutkuttaviin kohtiin lukujen välillä. Hänen tekstinsä on myös aikaisempaa sujuvampaa, sillä kielestä on kadonnut liiallinen kirjavuus täysin. Tuntuu hieman siltä, että Rouhiainen kirjoittaa nyt hieman rohkeammin ja vapautuneemmin, ja hän on uskaltanut tuoda kirjaan hyvin erilaisia tunteita rakkaudesta himoon, vihaan ja suruun, ilmaisten niitä voimakkaasti ja epäröimättä. Aluksi olinkin hieman pettynyt siitä, että tästä kirjasta ei tuntunut löytyvän minkäänlaisia romanttisia virtauksia, joten olin hyvin ilahtunut, kun niitä astui kuvaan. Näin kirjasta tuli jotenkin tunnerikkaampi ja pehmeämpi, päähenkilöt alkoivat tuntua jotenkin aidommilta eikä pelkästään loogiselta joukolta, jolla on visainen pulma ratkottavanaan.

Jos jostakin olin kielen kehittymisen lisäksi erityisen iloinen tätä kirjaa lukiessani, niin siitä miten Rouhiainen on ammentanut tarinalle ajatusta vanhasta kainuulaisesta kansanrunoudesta ja näin luonut myös historiallista pohjaa Hukkavaaran ihmissusilaumalle. Historiallisen aspektin luominen tähän kirjaan tuo syvyyttä ja auttaa ymmärtämään paremmin sitä maailmaa, johon Rouhiainen on tarinansa sijoittanut. Kuten jo Kesyttömän arviossa totesin, olen iloinen, että Rouhiainen valitsi tarinaansa suomalaisemmat ihmissudet vampyyrien sijaan. Tämä kirja tukee vahvasti sitä ajatusta, että hän otti tietoisen riskin poiketessaan valtavirrasta ja onnistui siinä vieläpä erinomaisesti!

Rouhiainen jättää kirjansa selkeästi sellaiseen kohtaan, että lukija tietää jatkoa olevan tulossa. Jostain syystä lopetus ei kuitenkaan erityisesti saanut minua odottavalle kannalle uuden kirjan suhteen, sillä lopetus ennustaa vain lisää sekavuutta ja ongelmia. Edes Raisan syntyperää koskeva paljastus ei riitä herättämään kovin syvää mielenkiintoa. Kun tarina oli aika jännittävä ja tapahtumat todella mukaansatempaavia ja koko kirja aika toiminnallinen, niin loppu tuntuu minusta jokseenkin lattealta. Tiivistäen voisin sanoa, että Rouhaisella on vielä hieman parannettavaa, mutta parempaan suuntaan ollaan jo menossa.

♠♠♠♠½

Dear Sanna & Love, Sam

Anu Jaantila: Dear Sanna, 158 s., Otava 1980, kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen

***

Anu Jaantila: Love, Sam; 185 s., Otava 1983, kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen

Vihdoinkin uusi lukukierrokseni Anu Jaantilan nuortenkirjojen parissa saa jatkoa. Luin kesäkuussa Jenkkivuoden, jonka olin näiden Dear Sannan ja Love, Samin tavoin lukenut aiemminkin. Täytyy sanoa, että muutaman vuoden tauon jälkeenkin pidän näistä kaikista kirjoista aivan yhtä paljon kuin ennenkin, ja viihdyn niitä lukiessani todella hyvin.

Dear Sanna kertoo ajasta, jolloin SannaTamminen on palannut vaihto-oppilasvuodeltaan takaisin kotiin ja käy tiivistä kirjeenvaihtoa amerikkalaisen ystävänsä Samuel Denasin kanssa. Sanna on ihastunut Samiin, mutta toistaiseksi heidän välinsä ovat pelkästään platoniset: välissä on kuitenkin kokonainen valtameri. Dear Sanna on hyvin kirjoitettu kuvaus kaipauksesta ja todellisesta ystävyydestä sekä siitä miten vaikeaa voi olla jatkaa elämäänsä kotona, kun vuosi ulkomailla on ohitse. Kirjassa on myös huumoria ja hauskoja tilanteita, kokonaan ei ruveta synkistelemään kaipauksessa. Sanna on kiinni elämässä ja aloittaa opiskelun, viettää aikaa ystävien kanssa ja elää tavallisen nuoren arkea.

Love, Sam kertoo vuodesta, jolloin Sanna palaa Amerikkaan vaihto-oppilaaksi. Hän on saanut stipendin, jonka ansiosta hän saa opiskelupaikan Coloradolaisesta tyttöjen yliopistosta. Sannan ja Samin suhde syvenee entisestään ja rakkautta on vahvasti ilmassa, vaikka ystävyys kulkeekin vahvasti mukana. Sanna on epävarma itsestään ja tulevaisuudestaan, sillä pian hän joutuu taas palaamaan Suomeen ja eroon Samista. Jaantila kirjoittaa mielestäni aidosti nuoren naisen epävarmuudesta, kun kaksi erillistä elämää vetää häntä puoleensa. On äiti ja veli sekä sukulaiset ja ystävät Suomessa, on opinnot ja koti. Mutta koti on Amerikassakin, ja Sam sekä liuta ystäviä ja koko Denasien perhe.

Mielestäni Jaantila tavoittaa hyvin nuorten aitoja tunteita, jotka ovat varmasti hyvin samanlaisia kuin kirjojen ilmestymisaikaan 30 vuotta sitten. Näissä kirjoissa ei näy niin selvästi ajan kuluminen kuin Jenkkivuodessa, mutta ajanjakson silti erottaa selvästi. Näissä on ehdottomasti oma nostalgiansa, josta myös myöhemmin syntyneet uudet lukijaikäpolvet saavat paljon irti. Jaantila kirjoittaa sujuvasti ja teksti pitää koko ajan mielenkiintoa yllä. Lisää mielenkiintoa tuo Sannan ja Samin ystävyyden syveneminen rakkaudeksi, sillä rakkaushan on ihana asia. Heidän välillään kulkevat kirjeet ja pitkä välimatka tekevät heidän tarinastaan jotenkin todella mieleenpainuvan. Jaantila osaa myös kaivaa epävarman nuoren naisen tunnot hyvin uskottavasti esiin, mistä hän ansaitsee ehdottomasti pointsit. Lisäksi on mielenkiintoista lukea tuon ajan amerikkalaisesta ja suomalaisestakin elämänmenosta.

Pian pitää päästä lukemaan sarjan viimeinen osa, Sanna ja Sam - forever?, jonka lainasinkin jo kirjastosta odottamaan lukuvuoroaan.

♠♠♠♠½

Simonin kissa: Simonin kissan pentu

Simon Tofield: Simonin kissa - Simonin kissan pentu

238 s., Gummerus 2012

 

Kirjoitin tammikuun lopulla ensimmäisestä Simonin kissa -albumista, josta pidin kovasti. Tämä Simonin kissan pentu ei tee poikkeusta sääntöön, jonka mukaan pidän kovasti tästä sarjakuvasta. Simonin kissa on hieman pahankurinen ahmatti, joka aiheuttaa omistajalleen harmaita hiuksia ja jännittäviä hetkiä. Nyt kissan pasmat menevät pahemman kerran sekaisin, kun isäntä löytää ulkoa kissanpennun, jonka hän tuo asumaan heidän luokseen. Kissa ei voi sietää pentua ja vanhemman oikeudella rohmuaa pienen ruuat ja tekee tälle jäynää.

 

Minua nauratti monta kertaa tätä lukiessani (tai oikeastaan selatessani, sillä tässähän ei ole tekstiä ollenkaan). Mieleeni muistuivat elävästi ajat, kun nuorempi kissani tuli taloon. Ai että vanhemmalla oli sulattelemista, ja voisin hyvinkin kuvitella, että kissani olisivat tehneet toisilleen samalla tavalla kiusaa kuin nämä Simonin kissat tässä toisilleen tekevät. Kiusanteko on lopuksi aika harmitonta ja hauskaa, ja aika paljon siitä voisi tapahtua ja tapahtuukin myös tosielämässä. Lopussa pentu osoittaa Kissalle olevansa oikeaa aineista, mikä sangen hellyttävästi johtaa ystävyyteen ja avunantoon.

 

Simonin kissan pentu on sangen höppänä tapaus, joka ei ole ihan penaalin terävin kynä. Pentu kuitenkin oppii ja ottaa mallia isosta kaveristaan, ja on hauskaa seurata miten pikkukisu oppii elämästä koko ajan uutta. Nämä kaksi kissaa tuovat hieman mieleen parivaljakon Karvinen ja Osku, sillä Karvinen ei näennäisesti yhtään pidä Oskusta, mutta pitää kumminkin. Hieman samanlainen asetelma on tässäkin.

 

Kuten jo tammikuussa kirjoitin, Tofield osaa uskomattoman vähäeleisesti luoda eläviä ja aitoja kuvia, jotka todella kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Kuten jo tuolloin tammikuussa totesin, sanat voisivat olla tässä jopa liikaa. Nyt kuvat saavat yksinoikeudella koko huomion ja lukija pystyy tulkitsemaan niitä ihan miten tahtoo. Tätä kirjaa selaa läpi yhä uudelleen ja uudelleen samalla mielenkiinnolla kuin ensimmäiselläkin kerralla.

 

Simonin kissan pentu on mielestäni todella hyvä kokonaisuus, mutta kyllä siinäkin välillä on jotain sellaisia kohtia, että en ihan tajua miksi ne on piirretty mukaan. Nämä liittyvät ulkokohtauksiin, jossa kuvaan astuu muitakin eläimiä kuin vain nämä kissat. Siinä Tofield lyö mielestäni hieman yli ja alkaa liioitella hieman liikaa, mutta muuten hän vie tarinaa eteenpäin onnistuneesti.

♠♠♠♠½

Lääkäri

Herman Koch: Lääkäri

447 s., Siltala 2013

alkup.Zomerhuis met zwembad, 2011

suom. Sanna van Leeuwen

En tiedä miten minulta oli päässyt menemään ihan ohi, että Herman Kochilta ilmestyy toinen suomennettu romaani. Töissä kirjapakettia purkaessani tämä osui käsiini ja varasin sen oitis, sillä Kochin tarjoilema Illallinen jäi mieleen vahvana lukukokemuksena ja onnistuneena psykologisena kuvauksena. Samantyyppistä psykologista ja moraalista pohdintaa esiintyy myös tässä juuri julkaistussa Lääkärissä, mutta mielestäni tämä ei aivan yllä Illallisen tasolle mustan huumorin tai kärkevyyden saralla.

Lääkäri kertoo yleislääkäri Marc Schlosserista, jonka tekemän hoitovirheen vuoksi yksi hänen potilaistaan, näyttelijä Ralph Meier on kuollut. Tarinan edetessä herää kysymys, että oliko kyseessä sittenkään hoitovirhe vaan ihan tahallinen teko ja suoranainen välinpitämättömyys, sillä Ralph oli kiinnittänyt erityistä huomiota Marcin Caroline-vaimoon. Toinen kysymys on, että onko kysymys sittenkään Carolinesta vai lomamatkan saamasta yllättävästä käänteestä kesällä, jolloin koko Schlosserin perhe on viettämässä aikaa Meiereiden huvilalla.

Koch punoo juonta tiiviisti. Hän aloittaa nykyhetkestä ja kuljettaa lukijan minäkertoja-Marcin mukana aikaisempiin tapahtumiin, jolloin jotakin käänteentekevää tapahtui. Koch paljastaa vähä vähältä kaikenlaista erikoista, joka nykyhetken valossa tuntuu jännittävältä: tästäkö kaikki johtui, kuka teki mitäkin ja miksi ja niin edelleen. Jännitys tiivistyy ja lukija päättelee mukana, että kuka mahtaa olla syyllinen loman saamaan käänteeseen. Minäkertojan käyttäminen tuo vakuuttavasti esiin Marc Schlosserin tunnot paitsi aviomiehenä ja isänä myös lääkärinä, mutta samalla antaa aika yksipuolisen kuvan tapahtumista. Se tuntuu olevan harkittu ratkaisu, sillä näin ollen loppu on entistä tiivistunnelmaisempi.

Takakansi lupaa, että tämäkin teos on psykologisesti tarkkaa ihmiskuvausta ja purevaa huumoria, mikä kyllä ensimmäisen väittämän kohdalla pitää paikkansa. Koch pyörittelee onnistuneesti moraalikysymyksiä ja sitä, miten ihmisen asema suhteessa eri asioihin vaikuttaa hänen suhtautumiseensa, ja samalla lukijakin jää miettimään lukemaansa. Kuitenkaan tämä kirja ei vaikuta ainakaan minuun lukijana yhtä voimakkaasti kuin Illallinen, vaikka tässä käsitellyt teemat ovatkin osittain samoja, kuten vanhemmuus ja omien lapsien suojelu. Lisäksi en allekirjoita tuota toista väitettä purevasta huumorista, jota kyllä tästä kirjasta löytyy, mutta kuitenkin melko vähäisissä määrin. Illallinen oli psykologisesta pohdiskelustaan huolimatta hauska ja siinä oli mainiosti käytetty ironiaa, mutta tässä kirjassa huumori ei toteudu. Tämä ei jaksa naurattaa, tämä lähinnä vain pöyristyttää tai kauhistuttaa. Suorempi huumori olisi voinut keventää tunnelmaa ja tehdä lukukokemuksesta vielä nautittavamman.

Vaikka Illallinen oli mielestäni kokonaisuutena parempi, niin ei tätäkään teosta käy moittiminen aivan täysin. Lääkärissä pohdiskelevuus on aitoa ja onnistunutta, se herättää ajatuksia ja varmasti ravistelee lukijaansa ainakin jossakin määrin, mitä Koch varmasti tällä teoksella hakeekin. Kochin ihmiskuvaus on vertaansa vailla ja hänen tekstinsä soljuu eteenpäin mielenkiintoisesti ja sujuvasti, mistä pitää antaa kiitosta myös suomentajalle. En keksi riittävästi sanoja kuvaamaan sitä, millä tavalla Koch kirjoittaa hahmoistaan. Hän on kuvauksissaan tarkkanäköinen, suora ja rehellinen, sillä aika paljon hänen kirjoittamastaan pätee ihan oikeassakin elämässä.

♠♠♠♠