Arvoitus nimeltä Margo

John Green: Arvoitus nimeltä Margo

399 s., WSOY 2015

alkup. Paper Towns 2008

suom. Helene Bützow

 

Luin vuosi sitten John Greenin nimen nuorison huulille tuoneen kirjan Tähtiin kirjoitettu virhe, mutta en ollut siihen järin ihastunut. Alunperin ajattelin, että en taida lisää Greeniä lukea, etenkään kun Arvoitus nimeltä Margon nimi ei tuntunut erityisen kiinnostavalta. Niin ja ei aihekaan oikein kiinnostanut. Mutta niin se mieli muuttui ja onneksi niin, sillä Arvoitus nimeltä Margo osoittautui suurelta osin todella hauskaksi teokseksi.

 

Arvoitus nimeltä Margo on 18-vuotiaan Margo Roth Spiegelmanin naapurin ja ikätoverin Quentin Jacobsenin näkökulmasta kerrottu tarina. Quentin on eräänlainen kiltti poika ja Margo taas koulun suosituin tyttö, jonka vaikutusvalta on yllättävän laaja. Lapsesta asti naapureina asuneet Quentin ja Margo olivat leikkitovereita, mutta vuosien myötä he etääntyivät toisistaan. Vuosien jälkeen Margo ilmestyy yllättäen keskellä yötä Quentinin ikkunan taa ja pyytää pojan mukaansa kostoretkelle. Hulvattoman yön jälkeen Quentin kokee jälleen lähentyneensä Margon kanssa, mutta sitten käy ilmi, että Margo on kadonnut ja ilmeisesti omasta tahdostaan.

 

Quentin on rakastanut Margoa esimerkiksi aina, joten hän kokee suoranaiseksi velvollisuudekseen löytää tytön. Apunaan hänellä on Margon jättämät vihjeet sekä parhaat kaverinsa Radar ja Ben. Täytyy sanoa, että minulla oli kyllä todella oikein hupaisaa Margon ja Quentinin kostoretkellä sekä Radarin ja Benin seurassa. Tässä teoksessa oli jotenkin hyvin iskevää huumoria, jossa oli ripaus ironiaa, ja se toimi minulle hyvin. Pidin paljon myös tämän teoksen hahmoista, jos Margoa ei oteta lukuun. Quentin kavereineen on "reiluja jätkiä", joilla on huumorintajua, eikä Quentinin perheessä tai muissa tuttavissakaan ole mitään erityisen häiritsevää piirrettä. Mutta Margosta en pitänyt, sillä hän osoittautui mielestäni täysin itsekeskeiseksi henkilöksi, enkä voi sulattaa sellaista edes kirjan hahmossa.

 

Kokonaisuutena tämä oli kyllä tosi toimiva kirja, mutta tuo Margon halu olla maailman napa vielä katoamisensa jälkeen jotenkin ärsytti. Quentin ei paljon muuta ajatellutkaan kuin Margon löytämistä, mikä oli myös hieman "pakkomielteenomaista". Siinä kohtaa kuitenkin punnittiin tosiystävyys, jota Ben ja Radar osoittivat, ja se oli hieno juttu tässä kirjassa. Myös loppuratkaisu on toimiva, sillä loppu jää arvoituksellisesti hieman auki, mikä sopii hyvin teokseen, jossa ratkotaan katoamisarvoitusta.

 

♠♠♠♠

Koontipostaus Maalaismaisemista

Vuoden alussa Marile 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogista laittoi pystyyn Maalaismaisemia-haasteen, jossa tarkoituksena on lukea maaseudulle sijoittuvia kirjoja. Haaste siis jatkuu edelleen, mutta minä ehdin syyskuun alussa kohoamaan haasteen korkeimmalle tasolle eli minusta tuli kartanonherra, joten teen tässä pienen ja nopean yhteenvedon haasteesta.

Ensinnäkin mielestäni tämä haaste oli todella mukava ja valmistui kuin huomaamatta. Huomasin kuitenkin sen, että välillä haasteeseen kertyi yhtäkkiä useampia kirjoja ja sitten tuli taas pidempi tauko. Mukavinta tässä haasteessa on varmaan se, että tähän pystyy osallistumaan ilman suuria lukusuunnitelmia. Maaseutu miljöönä viehättää minua myös, joten siinäkin mielessä tämä haaste sopi minulle oikein hyvin.

Minun osaltani lista näyttää tältä:

 Tavoitetasot ja luetut
2 kirjaa: Mäkitupalainen
4 kirjaa: Suo, kuokka ja Jussi
6 kirjaa: Saarijärven Paavo
8: kirjaa: Torppari
10 kirjaa: Maatilan isäntä
12 kirjaa: Kartanonherra
   Hilja Valtonen: Neiti Talonmies 
   Erkki Verkkonen: Hilma - sukuromaani
   Anna Misko: Armovuosi
   Patricia Harman: Hope Riverin kätilö
   Mesterton ym.: Hovimäki - Ruotsin vallan iltarusko
   John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä  
   Agatha Christie: Syyttävä sormi
   Mesterton ym.: Hovimäki - Keisarin auringon alla
   Joanne Harris: Kesäviiniä
   Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus
   Mesterton ym.: Hovimäki - Heräämisen aika 

Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi

Haasteen aikana lukemistani teoksista suurimman vaikutuksen taisi tehdä Patricia Harmanin Hope Riverin kätilö, jolle on kuulemma olemassa jatko-osakin. Odotan, että se suomennettaisiin mahdollisimman pian!

Sopimus

Audrey Magee: Sopimus

332 s., Atena 2015

alkup. The Undertaking, 2013

suom. Heli Naski

kansi: George Mann (kuva), Emmi Kyytsönen (suunnittelu)

Sain jo viime kesänä varausjonosta haltuuni Audrey Mageen esikoisteoksen Sopimus, mutta palautin sen. Jotenkin minua ei oikein huvittanut tarttua kirjaan silloin, joten varasin sen uudelleen. Nyt olin taas saman ongelman edessä: ei yhtään huvittanut aloittaa tätä kirjaa, mutta päätin yrittää varausjonon painaessa päälle. Onneksi yritin, sillä tämä kirja olikin ennakko-odotuksistani huolimatta hyvin mukaansatempaava ja paljon mielenkiintoisempi kuin luulinkaan. En muista koska olisin viimeksi lukenut jonkin kirjan lähes yhdeltä istumalta, mutta Sopimus osoittautui sellaiseksi!

Sopimus sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Sen päähenkilöt ovat sotamies Peter Faber ja pankkivirkailija Katharina Spinell, jotka menevät naimisiin tuntematta toisiaan. Liiton solmiminen tuo Peterille vihkiloman rintamalta ja Katharina on oikeutettu leskeneläkkeeseen, jos Peter kaatuu. Todellinen järkiavioliitto siis. Yllättäen pari kuitenkin rakastuu tavattuaan lopulta toisensa. Vihkiloman aikana Peter tutustuu Katharinan ohella myös tämän perheeseen ja päätyy herra Spinellin kanssa tyhjentämään juutalaiskoteja. Peter palaa rintamalle uusia ajatuksia päässään ja Katharina jää Berliiniin ja muuttaa vanhempineen juutalaisten vanhaan asuntoon vauva kohdussaan.

Teoksen alkuasetelma on mielenkiintoinen, sillä Peterin ja Katharinan avioliiton solmimistapa on jokseenkin erikoinen. Oli kiinnostavaa lukea, miten he kuitenkin löysivät henkisen yhteyden toisiinsa. Tarinan edetessä kuitenkin toivoin oikeastaan heidän molempien kannalta, mutta enimmäkseen Peterin, että he eivät koskaan olisi liittoaan solmineet. Peterin sotataival olisi voinut olla toisenlainen, ellei hän olisi niin itsepäisesti halunnut tavata vaimoaan ja pientä lastaan. Ja Katharinan osa olisi voinut olla toisenlainen, jos hän olisi lähtenyt Berliinistä monien muiden mukana eikä jäänyt odottamaan miestään.

Tarina etenee kuvaten vuoroin Peterin ja muiden sotilaiden vaiheita itärintamalla ja Katharinan ja tämän vanhempien vaiheita Berliinissä. Maailmojen nurinkurisuus ja puoleen ja aatteen kyky niin antaa kuin myös ottaa välittyy hyvin terävästi, kun kyseessä on kaksi täysin päinvastaista miljöötä. Peter kirjoittaa vaimolleen rintaman olosuhteista yllättävän positiivisessa hengessä, sillä hänessä palaa aatteen tuli, ja Katharina on tyytyväinen ja syö suklaakakkua, kun monet muut perheet näkevät nälkää. Kaiken takana on kuitenkin kammottavat erot: rintamalla miehiä kuolee järjettömien komennusten vuoksi ja Katharinan perhekin joutuu tekemään uhrauksia, vaikka kuinka olisi puolueen suosiossa. Aate ja puolue on kuin kaksiteräinen miekka.

Sopimus osoittautui pysähdyttäväksi romaaniksi, jossa oli kuitenkin jotakin kaunista. Vaikka välillä ajattelinkin, että Peterin ja Katharinan olisi ollut parempi, jos he eivät olisi koskaan tavanneet toisiaan, niin silti he täyttivät toisissaan suuren kaipuun - halun rakastaa ja tulla rakastetuksi. Heidän liittonsa antoi kummallekin voimaa, jota he sodassa ja elämässä yleensä tarvitsivat, se auttoi heitä selvitytymään. Tämä on toden totta kiinnostava romaani siitä, mitä itse kukin tekee selviytyäkseen vallitsevissa olosuhteissa. Suosittelen!

Bobin maailma

James Bowen: Bobin maailma

263 s., WSOY 2015

alkup. The World According To Bob, 2013

suom. Kimmo Paukku

kuvitus: Dan Williams

 

Luin elokuussa James Bowenin ensimmäisen kirjan, jonka hän on kirjoittanut kissastaan Bobista. Nyt Katukatti Bobin tarina Jamesin rinnalla jatkuu, ja jälleen Bob osoittaa hämmästyttävää ymmärrystä ja lojaaliutta omistajaansa kohtaan.

 

Bobin maailma jatkaa Bobin ja Jamesin tarinaa oikeastaan juuri siitä mihin edellinen teos jäi. Tämän teoksen pystyy kuitenkin lukemaan ihan sujuvasti, vaikkei kaksikon alkutaipaleesta kertovaa kirjaa olisikaan lukenut. Bobin maailmassa nähdään kuinka James pääsee lopullisesti kuiville, kun huumeriippuvuuden hoidossa käytetty lääkitys lopetetaan. Teoksessa seurataan myös miten Bob ja James lähtevät uusille urille, sillä hankaluuksien jälkeen he lopettavat Big Issue -lehden myymisen ja James alkaa tosissaan panostaa kaksikosta - tai lähinnä Bobista - kertovan kirjan kirjoittamiseen. Bob ja James elävät suurten muutosten aikaa.

 

Bobin maailma piti minut otteessaan edeltäjäänsä paremmin, sillä tässä teoksessa ei ollut sellaista turhaa toistoa, joka vaivasi Katukatti Bob -kirjassa. Bobin temput kyllä jaksaa ihastuttaa tämän toisenkin kirjan verran, joten tarinaan pystyi hyvin uppoutumaan. Mukava lisä tässä kirjassa oli Dan Williamsin taiteilema kuvitus, jota tosin ei paljon ollut, mutta se toi jotenkin Bobin olemuksen entistä lähemmäs lukijaa. Itse olisin ehkä toivonut mieluumin valokuvakuvitusta, vaikka ihan ymmärrettävästi ei kaksikon katuelämästä varmaan paljon kuvamateriaalia ole.

 

Yksi asia kuitenkin tässä kirjassa häiritsi ihan tajuttoman paljon. Kiinnitin siihen huomiota jo edellisessä teoksessa, mutta siinä asia ei häirinnyt niin paljon, sillä tiesin teokselle olevan jatko-osan. Kyseessä on siis tapa, jolla Bowen kirjoittaa Bobista usein menneessä aikamuodossa. Minulle tuli siitä jatkuvasti sellainen tunne, että "mitä, onko Bob kuollut?!?". Se häiritsi oikeasti todella paljon, sillä ajatus Bobin poismenosta tuntui sietämättömältä. Onneksi näin ei ollut, mutta miksi oi miksi sitten kirjoittaa menneessä aikamuodossa. En minä ainakaan kirjoita tai puhu kissoistani menneessä aikamuodossa, kun kaikki kolme ovat kerran elossa edelleen. Imperfekti on tietysti ihan oikea aikamuoto, jos todella on kyse menneestä tavasta tai tapahtumasta, mutta yleisesti ottaen aikamuodon vaihtelu ei tässä vaan toimi. Teoksen tunnelma oli muutenkin välillä jotenkin haikea, ihan kuin Bowen olisi kirjoittanut muistoteosta edesmenneelle kissalleen.

 

Kuten sanottu, tähän tarinaan pystyi kyllä uppoutumaan, mutta tunnelman ajoittainen haikeus kuitenkin hieman himmensi lukunautintoani. Jos näitä Bob-kirjoja tulee lisää, niin minä tosiaankin toivon, että häiritsevä imperfektimuotoisuus on silloin menneen talven lumia.

 

♠♠♠

Eetu ja ruma Rusina

Teija Rekola (teksti) ja Mervi Lindman (kuvitus): Eetu ja ruma Rusina

61 s., WSOY 2013

 

Olen nyt syyskuussa tutustunut oikein urakalla Teija Rekolan kirjoittamaan ja Mervi Lindmanin kuvittamaan Eetu ja ruma Rusina -kirjaan, sillä olen lukenut sen peräti kolmesti: yhden kerran itsekseni ja lisäksi vielä kahdelle eri lukukerhoryhmälle. Ja jännä juttu, mutta tämä teos ei alkanut monen lukukerran jälkeenkään tuntua yhtään puuduttavalta. Yksi syy siihen lienee se, että pääsin näkemään kuinka kerholaiseni nauttivat tästä kirjasta.

 

Eetu ja ruma Rusina kertoo alakouluikäisestä Eetusta, jolle syntyy pikkusisko. Perheen ainoana lapsena varttuneelta Eetulta vaaditaan todellista sopeutumiskykyä, kun pikkusisko huutaa vuorokauden läpeensä, ei jätä edes vessarauhaa ja kaiken lisäksi tunkee Eetun huoneeseen tuhoamaan tavaroita. Eetun kintereille onkin ilmestynyt iso musta varjo, joka kehotttaa poikaa hankkiutumaan vauvasta eroon niin pian kuin mahdollista. Varjo ajaa Eetun mitä hämmästyttävimpiin yrityksiin päästä sisarestaan eroon, mutta kuinka käy, kun pikkusisko on joutua vaaraan?

 

Mielestäni Eetu ja ruma Rusina on vallan mainio kuvaus sisaruskateudesta. Aihe lienee monelle lapselle ja lapsiperheelle tuttu, ja tämä teos osoittaa mielestäni mainiosti, että sisarukselle kannattaa antaa tilaisuus näyttää kuinka kiva tyyppi hän onkaan. Tässä teoksessa tuo iso asia on puettu huumorin viittaan, ja vauhdikas tarina nappaa mukaansa kyllä isommankin lukijan.

 

Pidin kovasti tämän teoksen värikkäästä kielestä, joka ilmenee paitsi ilmeikkäänä dialogina myös sujuvana kerrontana. Tätä kirjaa oli oikein mukava lukea ääneen kerholaisille, sillä tässä pääsi mukavasti eläytymään tarinaan ja vaihtelemaan äänenpainoja ja -sävyjä. Juuri tuo tarinan ilmeikkyys on yhtenä syynä siihen, miksi tämä kirja ei alkanut vielä kolmannellakaan lukukerralla tylsistyttää (vaikka nyt mieluusti luenkin jotakin muuta jo välillä!). Lisäksi Mervi Lindmanin taiteilema kuvitus on niin hykerryttävä ja hyvin sidoksissa tarinaan, että jo pelkästää sen äärellä viihtyy hyvin.

 

Minä siis pidin tästä kirjasta kovasti, ja niin pitivät lukukerholaisetkin. Tein pienen gallupin ja lähes jokainen lapsi antoi tälle täydet viisi pojoa, ja moni kuvaili tätä hauskaksi, jännittäväksi ja kiinnostavaksi kirjaksi. Kyllä näin on! Minun täytyy varmaan lukea myös tämän kirjan jatko-osa Eetu ja nokkelat neropatit, sillä Eetun seurassa kyllä viihtyy.

Kaukaiset hetket

Kate Morton: Kaukaiset hetket

727 s., Bazar 2015

alkup. The Distant Hours 2010

suom. Natasha Vilokkinen

kansi: Getty Images & Satu Kontinen

 

Kun alkukesästä hoksasin, että syksyllä on tulossa uusi suomennos Kate Mortonin teoksesta, olin ihan täpinöissäni. On mahtavaa, että Mortonin teoksia on nyt havahduttu suomentamaan, sillä Paluu Rivertoniin ilmestyi suomeksi vuonna 2011 ja seuraavaa suomennosta saatiinkin sitten odottaa vuoteen 2014, jolloin Hylätty puutarha ilmestyi. Pidin niistä kummastakin paljon, eikä tämä tuore suomennos Kaukaiset hetket muodostanut siihen mitään poikkeusta. Kate Morton on todellakin lumonnut minut.

 

Kaukaiset hetket kertoo rapistuvassa Milderhurstin linnassa asuvien kolmen siskoksen tarinan. Percy ja Saffy Blythe ovat kaksoset, joista ensimmäinen on määrätietoisempi ja vahvempi, jälkimmäinen taas mukautuvampi ja pehmeämpi. Linnassa asuu myös heidän nuorempi sisarpuolensa Juniper Blythe, joka on menettänyt järkensä tultuaan nuorena kihlattunsa hylkäämäksi. Kaukaiset hetket kuvaa myös äidin ja tyttären suhteen vahvistumista ja lähentymistä. Meredith Burchill evakuoitiin nuorena tyttönä pois sodan jaloista ja hänet sijoitettiin Milderhurstin linnaan. Hänen tyttärensä Edith saa tietää asiasta vasta sitten, kun äidille saapuu 50 vuotta kadoksissa ollut kirje.

 

Sattuman oikusta Edith päätyy tutustumaan Milderhurstin linnaan ja sen talonväkeen, ja vähä vähältä hänen mielessään alkaa rakentua paitsi kuva sisaruksista ja heidän kuuluistasta isästään, joka kirjoitti Edithin lapsuuden suosikkikirjan, myös kuva omasta äidistään nuorena. Edithille alkaa valjeta, että jokaisella linnan asukilla tuntuu olevan omat salaisuutensa, joiden paljastumista he haluavat kaikin tavoin varjella. Helppoa ei ole myöskään ottaa kontaktia etäiseen äitiin, johon menneisyys on myös jättänyt jälkensä.

 

Kaukaiset hetket etenee siis kahdessa aikatasossa limittäin ja lomittain. Välillä kuvataan linnan vaiheita 1910-1940-luvuilla, välillä taas palataan teoksen nykyhetkeen eli vuoteen 1992. Kumpikin aikataso on yhtä kiehtova, mutta tuo 1910-1940-lukujen aikataso oli siinä mielessä kiinnostavampi, että sen miljöönä toimi lähes koko ajan Milderhurstin linna. Menneisyys ja sen näyttämönä toimiva mysteerinen linna on luonnollisesti kaltaiseni historiafanin mieleen.

 

Pidin kovasti tämän teoksen tunnelmasta. Vanhan linnan rapistuneisuudessa ja menneisyyttä varjelevassa ilmapiirissä oli tietynlaista romantiikkaa, joka vetoaa minuun. Ikivanhat kiviseinät ja se mitä kaikkea ne ovatkaan vuosien saatossa kuulleet ja nähneet, on kiehtova ajatus. Lisäksi menneisyyden arvoituksellisuus, jota valotetaan pala palata, tekee tästä todella ahmittavan teoksen, jota en meinannut malttaa laskea käsistäni. Salaisuudet ovat paljon isompia kuin arvasinkaan, ja niiden paljastuminen ja etenkin loppuvaiheen tapahtumien rakentuminen lähes hengästyttävän ja tuskastuttavan jännittävissä paloissa nappasi huomioni täysin. Morton osaa todellakin kuljettaa juonta!

 

Miljöön lisäksi henkilöhahmot olivat mielestäni kiehtovia. Erityisen kiehtovana koin Percy Blythen, jolle suvun linna tuntuu olevan rakkaampi kuin mikään muu asia maailmassa. Percylläkin on kuitenkin herkkä puolensa ja hänen suojeluviettinsä on välillä lähes hämmästyttävän voimakas. Pidin myös Edithin eli Edien hahmosta, sillä hän näyttäytyy jotenkin tasaisen vakaana hahmona, joka on kuin luotu ratkomaan arvoituksia. Ediessä on jotain hyvin miellyttävää.

 

Olen kyllä todella iloinen siitä, että olen jaksanut odottaa Mortonin teoksien suomentamista, sillä en ole ollenkaan varma, että olisin nauttinut näistä näin paljon, jos olisin ne englanniksi lukenut. Puhun ja kirjoitan suhteellisen sujuvaa englantia, mutta ainakin suomennoksen perusteella kuvittelisin, että jotain teoksen vivahteikkaasta kielestä olisi mennyt minulta hukkaan englanniksi luettuna. Kiitos siis myös suomentajalle, jonka työ osaltaan teki Kaukaiset hetket todella miellyttäväksi lukukokemukseksi.

 

♠♠♠♠♠