keskiviikko 21. heinäkuuta 2021

Kyösti: Asioita elämästä ja surusta

Kyöstin äiti & Heidi Holmavuo: Kyösti - Asioita elämästä ja surusta
158 s., Fitra 2020

Facebookissa tunnetuksi tullut amerikanbulldoggi Kyösti kuoli yllättäen marraskuussa 2018. Muistan hyvin sen tilanteen, kun luin hänen omistajansa, siis äitinsä, tekemän päivityksen, sillä se vaikutti minuun vahvasti. Itkin syvältä kumpuavaa itkua monestakin syystä. Ensinnäkin tiesin, miten valtavan suurta menetystä ja surua siellä perheessä käytiin läpi, sillä olin itsekin menettänyt rakkaita nelijalkaisia perheenjäseniä ja tuntenut musertuvani sen surun ja ikävän alle. Itkin siis osittain syvästä myötätunnosta, mutta myös siksi, että omatkin menetykseni olivat vielä melko tuoreita ja surutyöni kesken. Kyöstin äiti kirjoitti yhdessä Heidi Holmavuon kanssa kirjan surutyöstään. Mielestäni tämä teos on ihan valtavan tärkeä olla olemassa. Se voi toimia paitsi vertaistukena surusa kuin myös silmien avaajana kanssaihmisille.

Menetin kissoistani kaksi lähes päivälleen vuoden välein kesäkuussa 2017 ja 2018. Siinä välissä olin saatellut viimeiselle matkalleen paappani iäkkään kissan, joka liittyi moniin lapsuusmuistoihini ja jota olin etenkin sen vanhoilla päivillä paljon hoitanut. Vuoden viimeisenä päivänä 2018 oli jälleen eläinlääkärin vastaanotolla ja sain kuulla, että sinne viemäni vanhempieni luo oma-aloitteisesti asettuneen kissan alla vuoden ikäinen pentu oli loukannut jalkansa niin pahasti, että mitään ei ollut tehtävissä. Tuuditin sylissäni tärkeää eläintä viimeiselle matkalleen jo neljättä kertaa hieman yli 1,5 vuoden aikana ja mietin, että vanhatkaan haavat eivät vielä päässeet kunnolla parantumaan, kun taas tuli uusi.

Minulla oli aina akuutissa surussani onni saada ympärilleni ihmisiä, jotka osoittivat myötätuntoa ja näkivät miten suurta surua kävin läpi. Osa oli itsekin menettänyt lemmikkinsä, osa taas myötäeli surussani muuten. Kuitenkin on todella karu tosiasia, että eläimen menetykseen saatetaan suhtautua myös vähättelevästi: sehän oli vain eläin, helposti korvattavissa. Vaan kun se ei ole niin. Jokainen eläin on oma persoonansa, jota ei voi korvata. Ne jotka muuta luulevat, eivät selvästikään ole kohdanneet itselleen läheistä eläintä. Juuri siksi tämä kirja on mielestäni niin valtavan tärkeä, sillä tästä voi ihan jokainen asiaa omakohtaisesti kokematonkin saada näkökulmaa asioihin.

Tiesin jo heti tämän kirjan ilmestyessä, että haluan kyllä lukea tämän, mutta siirsin asiaa pitkään, sillä osasin jo ennakoida, että itkuhanat aukeavat aivan taatusti tätä lukiessa. Niin kävikin. Itku tuli jo ensimmäisillä sivuilla ja jatkui viimeisiin sivuihin asti. Välillä lopetin lukemisen kokonaan ja vain itkin ja uppouduin omiin muistoihini. Lukukokemus oli todella raskas, mutta senkin olin jo etukäteen tiedostanut. Lukukokemus oli myös eräänlaista puhdistautumista, sillä vaikka suru ei enää ole jokapäiväinen vieras ja ikävä alati päällimmäisenä mielessä, kaipaan edelleen Venniä, Miirua, Ottoa ja Maikkia.

Tämän kirjan lukeminen vaati minulta niin paljon, että olen siirtänyt siitä kirjoittamista jo lähes 5 kuukautta. Olen hakenut oikeaa hetkeä, jolloin voin tätä voimakasta lukukokemusta käydä uudelleen läpi. Tässä kirjoittaessani silmiini ovat jo useamman kerran nousseet kyyneleet, sillä vaikka tarkoitus oli enemmänkin kirjoittaa tästä kirjasta, huomaan kuvaavani enemmänkin omia kokemuksiani. Vertaistukikirja tämä minulle olikin, joten ehkä tämän postauksen sisällön kallistuminen tällä tavalla kuvastaa juuri sitä.

maanantai 19. heinäkuuta 2021

Näkijä

Enni Mustonen: Näkijä
Syrjästäkatsojan tarinoita, osa 9
21 h 14 min., Otava 2021
lukija: Erja Manto

Enni Mustonen on yksi suosikkikirjailijoistani, sillä hän kuvaa historiaa todella elämänmakuisesti ja hänen henkilöhahmoihinsa on yleensä helppo tarttua. Kuuntelin tässä ihan hiljattain sarjan 8. osan Pukija, ja olin jo sen kohdalla vähän että "voi ei". Nyt tämän 9. osan jälkeen olen vielä enemmän sillä fiiliksellä, sillä kuuntelin tämän lähinnä sillä ajatuksella, että haluan joka tapauksessa lukea koko sarjan läpi, niin ei tätä nyt toiseksi viimeisen osan kohdalla kesken jätetä.

Viena Aaltonen, Kirstin tytär ja Idan tyttärentytär, on asettumassa pysyvästi Yhdysvaltoihin, siellä sinne hänet ankkuroi paitsi työ, myös tärkeät ihmiset ammatillisesta oppiäidistä Martta Valosta aina juutalaisvainoja aikanaan paenneeseen Johniin. Yhdysvalloissa Vienan elämään mahtuu monenlaisia käänteitä, sellaisiakin, jotka saavat hänet välillä palaamaan Suomeen. Hän etsii paikkaansa, eikä tie ole hänelle helpoin, sillä välillä paikkansa löydettyään hän joutuukin rakentamaan elämäänsä aivan uudelleen.

Viena jää minulle tässäkin teoksessa ihan yhtä etäiseksi kuin edeltävässä osassa. En kerta kaikkiaan saa hänestä oikein kiinni, mutta ei se toisaalta ole ihmekään, sillä teoksesta jää muutenkin kaikkein vahvimmin mieleen se, miten paljon tässä kuvailtiin Vienan työkuvioissa tapaamaa Marilyn Monroeta ja tämän elämänvaiheita. Myös erinäisten elokuvien kuvaamisesta ja puvustamisesta laveasti kertovat  osuudet jäivät mieleen, mutta eivät yksityiskohtaisesti eivätkä positiivisessa mielessä, vaan pikemminkin tylsistyttävinä osioina varsinaisen juonen venyttäjänä.

Suomin tätä kirjaa nyt ankarasti, sillä olen ihan oikeasti pettynyt. Mitä on tapahtunut sille vetävälle ja asiantuntevista kuvauksistaan huolimatta koko ajan hyvin etenevälle kerronnalle? Mitä on tapahtunut sille, että henkilöhahmojen elämänkuohuihin on helppo tempautua mukaan ja myötäelää niin iloissa kuin suruissakin? Kaikki se tuntuu tästä kirjasta puuttuvan.

Mustonen on sanonut, että sarjasta on tarkoitus tulla 10 osan pituinen. Toivon, että seuraava osa oikeasti antaa sarjalle sellaisen sinetin kuin sen alkupään vahvat kirjat antavat odottaa. Tämä ei nyt ihan vakuuta, sillä tiedän Mustosen pystyvän niin paljon parempaankin.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Saakelin satanen

Mikko With: Saakelin satanen
195 s., Myllylahti 2021

Luen säännöllisen epäsäännöllisesti nuortenkirjoja niin ammatillisesta mielenkiinnosta kuin ihan puhtaasta lukemisen halustakin. Mikko Within ensimmäinen nuortenkirja Saakelin satanen vaikutti kiinnostavalta, sillä takakansi lupaili "hersyvän hauskaa, jännittävää ja helppolukuista nuortenromaania". Helppolukuinen tämä ainakin oli, paikoin ihan hauskakin, mutta kaikista juonenkäänteistä huolimatta minulle tässä ei riittänyt jännityskertoimia.

Peruskoulunsa päättävä Uuno Turhanen asuu Pyhäharjun pikkupaikkakunnalla äitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Perheen tilanne ei ole helpoin mahdollinen, sillä perheellä on taloudellisia huolia ja muutamaa vuotta aikaisemmin kuollut isäkään ei aina ainakaan Uunon muistoissa näyttäydy hyvässä valossa.

Uunon kesätyöpaikka rautakaupassa osoittautuu huomattavasti jännittävämmäksi kuin mitä hän alunperin kuvittelee. Yllättäen kesken tavallisen työpäivän hän tulee tempautuneeksi tapahtumasarjaan, johon liittyvä yksi saakelin satanen johtaa aina vain uusiin pulmiin. Pian tilanne on se, että Uunolla ja hänen kaverillaan Heikkisellä on vain pari tuntia aikaa suunnitella lähikaupan ryöstö. Eikä ongelmat vielä siihenkään lopu...

Uuno on hahmona ihan hauska tyyppi, niin että pari kertaa taisin naurahtaa ihan ääneen asti hänen ajatuksilleen ja suunnitelmilleen. Jotenkin kuitenkin en kauheasti pitänyt tästä kirjasta, ja luulen sen johtuvan suurimmaksi osaksi siitä, että koin juonen todella epäuskottavana. Kaikenlaista kohellusta voi kirjassa olla, mutta tässä tapahtumasarjassa on niin uskomattomia käänteitä, että en oikein missään kohtaan täysillä tempautunut tarinan vietäväksi. Minua myös aika paljon häiritsi se, miten epäloogisesti Uuno eri tilanteissa toimi, sillä hän vaikuttaa muuten nuoresta iästään huolimatta sangen kätevältä, fiksulta ja ikäisekseen kypsältä nuorelta.

perjantai 16. heinäkuuta 2021

Varjon sisar

Lucinda Riley: Varjon sisar 
Seitsemän sisarta 3
733 s., Bazar 2019
alkup. The Shadow Sister, 2016
suom. Hilkka Pekkanen

Olen lukenut Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjaa hyvin harvakseltaan, mutta tässä sarjassa on jotain niin mieleenpainuvaa, että pitkätkään välit osien välillä eivät haittaa. Tämän kirjan lainasin alunperin lomalukemiseksi jo viime kesänä, sillä kuvaa koristava kukka-asetelma on työkavereilta saamani valmistujaismuistaminen vuoden takaa... Asetelma on jo mennyttä, mutta kuvan kautta siihenkin muistoon on kiva palata!

Lucinda Riley menehtyi muutama viikko sitten sairastettuaan syöpää. En ole kirjailijasta sen kummemmin mitään tiennyt, joten minulle oli yllätys, että hän oli vakavasti sairas. Uskomattoman huikeita tarinoita hän on sairaudestaan huolimatta jaksanut kirjoittaa. Nyt kun kesälomani alkoi, halusin lopultakin ottaa luettavakseni Varjon sisaren. Kyllä olikin taas mukaansatempaavaa luettavaa, ja iltaisin piti aina valvoa myöhään, että sain luettua tarinan tiettyyn pisteeseen seuraavaa päivää varten. Nyt tuntuu, että seuraavan osan haluaisin lukea aika pian, mutta saa nähdä miten käy.

Varjon sisar kertoo hiljaisen Tähden tarinan. Hän on seitsemästä sisaresta kolmas ja hän aina oppinut tukeutumaan kaikessa sisareensa Ceceen. Cece puhuu ja näkyy, syrjäänvetäytyvä Tähti taas kulkee hänen mukanaan. Siskosten luonteet ovat täydentäneet toisiaan, mutta nyt on Tähden aika etsiä omaa tietään. Papa Saltin jättämät vihjeet kuljettavat hänet Arthur Morstonin kirjakaupan ovelle. Siellä hän tapaa omintakeisen Orlandon, jonka mukana hän pääsee tapaamaan tämän sukulaisia. Orlandon isoveli Mouse osaa kertoa Tähdelle enemmänkin tämän syntyperästä.

Pidin todella paljon tästä kirjasta, ehkä jopa eniten sarjan kirjoista tähän mennessä. Tähdestä kuoriutuu lumoava persoona, kun hän löytää oman maailmansa ja alkaa todella loistaa. Hänen sukutarinansa kuljettaa toiseen aikatasoon 1900-luvun alkuun. Sekin oli todella kiehtovaa luettavaa, ja välillä tuntui, että haluaisin lukea pelkästään sitä. Toisessa aikatasossa päähenkilönä nähtävä Flora MacNicol nousikin yhdeksi suosikkihahmoistani tässä kirjassa. Pidin myös Rorysta ja Mousesta, sekä tietenkin Tähdestä. Julkisuuden henkilöinä tässä kirjassa nähdään itsensä kuningas, Lontoon silmäätekeviä sekä kirjailija Beatrix Potter.

Varjon sisar on mukaansatempaava, kekseliäs ja yllättäväkin tarina. Miljöö oli aivan ihastuttava ja pidän kovasti siitä, miten tässä sarjassa rakennetaan kokonaisia sukutarinoita. Historian (ja nykyhetken) arvoituksellisuus, Plejadien tähdistön myyttisyys ja kiehtovat henkilöhahmot tekevät tästä sarjasta kyllä sellaisen, että tätä on helppo suositella muillekin.

Kiitos Lucinda Riley, muistosi ja mielikuvituksesi rikkaus elää näissä tarinoissa.

Sijoitan tämän kirjan Seinäjoen lukuhaasteessa kohtaan 14 taiteilija. Tähden sisar Cece on taiteilija, Beatrix Potter on taiteilija ja Flora MacNichol on taitava maalaamaan. Tämä sopisi myös kohtaan "kirjallisuuden ystävä", mutta sen olen jo merkinnyt käytetyksi.

keskiviikko 14. heinäkuuta 2021

Lukupiirikirja: Onko teillä tämmöistä?

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?
175 s., WSOY 2017
kansi: Hannu Hyrske & Martti Ruokonen

Lukupiirimme kokoontui poikkeuksellisesti myös kesäkuussa, koska alkuvuodesta emme päässeet koronarajoitusten vuoksi kokoontumaan. Emme ole lukupiirissä aikaisemmin keskustelleet novelleista, joten Onko teillä tämmöistä? oli ensimmäinen laatuaan. Teksteistä heräsi hyvin keskustelua, vaikka etukäteen vähän murehdin, että jääkö kenelläkään suuresti sanottavaa lyhyistä teksteistä.

Tämän novellikokoelman tekstit olivat herättäneet piiriläisissä hilpeyttä, mutta niistä saatiin myös ajankohtaisiin ilmiöihin liittyvää keskustelua. Esimerkiksi penkkejä tai oikeastaan penkkien vastustamista käsittelevä Sankarikuolema 2017 oli omasta mielestäni ironisella tavalla hyvin hauska, mutta kuitenkin myös nykyaikaa hyvin kuvaava: jos itselle ei joku sovi, niin sitä ei sitten toisellekaan suoda. 

Anskusta ja Perasta kertovat dialoginovellit olivat monen suosikkeja, ja lukupiirikirjat äänikirjoina kuunteleva jäsen kertoi Erja Mannon lukevan ne kerrassaan oivallisesti. Piti oikein itsekin testata pieni pätkä äänikirjana, sillä Manto on yksi suosikkilukijoistani, ja hyvinhän hän tästäkin teoksesta suoriutuu.

Sinikka Nopolan huumori on hyvin omaleimaista, ehkä jopa hieman kuivakkaa, ja minulla kesti hetken päästä siihen kiinni. Oikeastaan parhaiten se avautui minulle lukupiirissä käydyn keskustelun aikana. Pidin erityisesti novelleista Ensimmäinen kirjeenvaihtotoverini, Sankarikuolema 2017 ja Tunteet vierailulla. Novelli Vihdoinkin oma perhe! kertoo Rudolf Koivusta tai hänen taiteensa kuvittamissa lakanoissa nukkuvista ihmisistä. Mielestäni tuo novelli oli aika hieno muistutus siitä, että elämä jatkuu monella tavalla myös kuoleman jälkeen. Sen voi nähdä taiteilijan töissä, tai vaikka isoisoäidin kukkapenkin perennoissa, ja ihmisissä tietenkin eritoten. Tammikuussa menehtyneen Sinikka Nopolan muisto puolestaan elää hänen kertomissaan tarinoissa.

torstai 8. heinäkuuta 2021

Maailmanlopun kahvila

Nelli Hietala: Maailmanlopun kahvila
197 s., Karisto 2021
kansi: Emmi Kyytsönen

Nelli Hietalan Varotoimia ja Miia Martikaisesta kertovat kirjat ovat tarjonneet minulle hyväntuulista ja mukaansatempaavaa luettavaa. Kun aloin lukea Maailmanlopun kahvilaa, olin aluksi hieman hämmästynyt, sillä teos lähti jotenkin todella nihkeästi liikenteeseen. Voisi verrata, että yhtä nihkeästi kuin päähenkilö Aurelian matkalaukunraahaus syrjäkylän kaduilla.

Aurelia on kohta 37 vuotta täyttävä lapseton sinkku, joka saapuu auttelemaan tätiään tämän ränsistyneeseen kartanoon serkkunsa toiveesta. Aurelialla on oikeastaan kaikki palikat elämässä avoinna, lapsihaave on kipeä salaisuus ja työpaikan menetys on heittänyt taloudellisen tilanteen myös avoimeksi. Yllättäen juuri maaseudulla Aurelian elämään ilmestyy kaksikin miestä, naapurihuoneessa majaileva ja lapsuudesta etäisesti tuttu rakennusmies Tuomas sekä hurmaava ja charmantti vaikkakin kyseenalaisessa maineessa oleva Joonas. Puuttuvaa rakkautta ja kadonnutta ovulaatiota metsästäessään Aurelia turvautuu muinaisiin rohtoihin ja kummituksen vihjeisiin, jotka sysäävät tilanteita koomisten käänteiden kautta eteenpäin.

Vaikka teos lähtikin hitaasti liikkeelle, jossain kohtaa se tempaisi minut mukaansa niin, että kirja oli illalla suorastaan pakko jättää kesken ja alkaa nukkua. Viimeisten 30 sivun kohdalla selasin sivuja miettien, että ei kai tämä nyt vielä lopu, vastahan tässä on päästy hyvään vauhtiin. Loppui se, ja ehkä vähän äkkinäisesti ja töksähtäen, mutta onneksi kuitenkin niin kuin toivoinkin. Aurelia on tosi välitön tyyppi, jotenkin hänestä on helppo pitää. Samoin Tuomas, Anni-täti ja kartanon puutarhan ja tallirakennuksen kimpussa häärivät muut rakentajat toivat teokseen hauskasti väriä ja särmää. Myös kartanolla kummitteleva nuorena kuollut puutarhurin vaimo Viivi on mukava lisä hahmojen joukossa. Mua yleensäkin puhuttelee tuollaiset traagiset hahmot ja yliluonnolliset vibat, joten Viivin hahmo oli kuin kirsikka kakun päälle.

Tykkäsin tämän kirjan miljööstä ja tarinasta, vaikka tarina alun hitauden jälkeen etenikin todella nopeassa tahdissa ja loppui töksähtäen. Olisin mielelläni viihtynyt Aurelian matkassa kartanolla vielä pidempäänkin, joten olisi mielestäni ihan herkullinen ajatus, jos tälle tarinalle saataisiin vielä joskus jatkoa. Miten esimerkiksi Anni-tädin vanhaan talliin kaavailtu kahvila käynnistyy, saadaanko vanha puutarha matkailijoille auki ja mitä mieltä Viivi-kummitus on siitä?

Aurelia on ruoan ystävä ja loistava kokki, joten kuittaan tällä kirjalla Seinäjoen hahmohaasteen kohdan 28.