Linturi, Jenni: Isänmaan tähden
233 s., Teos 2011
Tämä kirja päätyi lukulistalle oltuaan viime vuoden Finlandia-palkintoehdokkaana. Täytyy todeta, että tämä oli melko karvas pettymys.
Isänmaan tähden kertoo 79-vuotiaasta Antti Vallaksesta, joka tippuu katolta ja vaipuu muistoihinsa. Hän elää muistoissaan uudelleen nuoruuttaan Saksan Waffen-SS-joukoissa. Teos etenee kertoen välillä hänen nuoruudestaan, sitten nykyisyydestä "muissa maailmoissa" sekä osittain hänen serkkunsa nykypäivästä ja muistoista.
Ideanahan tämän teoksen juoni oli hyvä, mutta toteutuksena se jäi kyllä jotenkin keskeneräiseksi. Tuntui, että kaikki tärkeät käännekohdat ja asiat sivuutettiin nopeasti eikä niitä oikeastaan palattu pohtimaan. Sodan kauheuksistakin puhuttiin, mutta sitten niistä vaan mentiin eteenpäin. Teos jäi melkoisen pintapuolikseksi huolimatta siitä, että taustoja esiteltiin ja henkilöhahmojen historiaa/nuoruutta kuvattiin. Henkilöhahmojen ratkaisujen vaikuttimet jäivät eräällä tavalla hämärän peittoon. Jotenkin ei oikein päässyt selville, että kuka kukin oikeasti oli.
Teoksessa näkyy kahden serkun, Antin ja Kaarlon, ikuinen kateus toisiaan kohtaan. On kateutta sotasaavutuksista, koulutuksesta, perheestä, muistoista ja jopa kuolemasta. Kuitenkin tämänkin aiheen, serkuskateuden, käsittely jää pintaraapaisuksi, vaikka se selkeästi loistaakin esiin. Ei suoranaisesti edes pohdita mikä siihen johti, vaikka serkukset olivat ystäviä ennen sotaa. Ehkäpä kirjailija yrittää sanoa, että sota muuttaa ihmisiä.
Linturin kieli on omaa luokkaansa, ehkä melko tavanomaista, mutta hyviä ja iskeviä lauseita/toteamuksia kerronnasta löytyy. Ne voisivat saada asiat käännekohtiinsa, mutta ei silti niin käy. Esimerkiksi sivulla 124 sanotaan näin: "Oli vihdoin koittanut se hetki, jolloin isänmaa ei enää laskenut uhrien lukua, eivätkä uhrit laskeneet isänmaalle arvoa." Se oli mielestäni vaikuttavasti ilmaistu, mutta silti se ei teoksessa juurikaan näy käytännössä.
Isänmaan tähden kertoo 79-vuotiaasta Antti Vallaksesta, joka tippuu katolta ja vaipuu muistoihinsa. Hän elää muistoissaan uudelleen nuoruuttaan Saksan Waffen-SS-joukoissa. Teos etenee kertoen välillä hänen nuoruudestaan, sitten nykyisyydestä "muissa maailmoissa" sekä osittain hänen serkkunsa nykypäivästä ja muistoista.
Ideanahan tämän teoksen juoni oli hyvä, mutta toteutuksena se jäi kyllä jotenkin keskeneräiseksi. Tuntui, että kaikki tärkeät käännekohdat ja asiat sivuutettiin nopeasti eikä niitä oikeastaan palattu pohtimaan. Sodan kauheuksistakin puhuttiin, mutta sitten niistä vaan mentiin eteenpäin. Teos jäi melkoisen pintapuolikseksi huolimatta siitä, että taustoja esiteltiin ja henkilöhahmojen historiaa/nuoruutta kuvattiin. Henkilöhahmojen ratkaisujen vaikuttimet jäivät eräällä tavalla hämärän peittoon. Jotenkin ei oikein päässyt selville, että kuka kukin oikeasti oli.
Teoksessa näkyy kahden serkun, Antin ja Kaarlon, ikuinen kateus toisiaan kohtaan. On kateutta sotasaavutuksista, koulutuksesta, perheestä, muistoista ja jopa kuolemasta. Kuitenkin tämänkin aiheen, serkuskateuden, käsittely jää pintaraapaisuksi, vaikka se selkeästi loistaakin esiin. Ei suoranaisesti edes pohdita mikä siihen johti, vaikka serkukset olivat ystäviä ennen sotaa. Ehkäpä kirjailija yrittää sanoa, että sota muuttaa ihmisiä.
Linturin kieli on omaa luokkaansa, ehkä melko tavanomaista, mutta hyviä ja iskeviä lauseita/toteamuksia kerronnasta löytyy. Ne voisivat saada asiat käännekohtiinsa, mutta ei silti niin käy. Esimerkiksi sivulla 124 sanotaan näin: "Oli vihdoin koittanut se hetki, jolloin isänmaa ei enää laskenut uhrien lukua, eivätkä uhrit laskeneet isänmaalle arvoa." Se oli mielestäni vaikuttavasti ilmaistu, mutta silti se ei teoksessa juurikaan näy käytännössä.
♠♠
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttien sanavahvistus on käytössä roskapostin välttämiseksi.