Riihikuivaa satoa Jylhäsalmella

Kirsi Pehkonen: Riihikuivaa satoa Jylhäsalmella

Jylhäsalmi 5

269 s., Karisto 2021

kansi: Petri Jauhiainen, Saana Nyqvist

Kirsi Pehkosen maalaisromanttisen Jylhäsalmi-sarjan uusi osa alkaa olla vankkumaton osa jokaista kesääni. Sen miljöö kuvastaa Suomea juuri sellaisena, jollaisena se on minulle kauneimmillaan: aurinkoa, luonnonrauhaa, maalaisidylliä, vettä (järviä, jokia, ulapoita). Sarjan pariin palaaminen on aina ilo, etenkin kun henkilöhahmojenkin parissa viihtyy oikein mainiosta.

Freelance-toimittaja Laura saapuu Jylhäsalmen Lossikahvilaan juttukeikan (ja lossin) kuljettamana. Häneltä on tilattu maakuntalehteen juttu Lossarin uuden terassin avajaisista. Tuo keikka poikii monta muutakin juttua, sillä kohtalo tuntuu haluavan pidättää Lauraa Jylhäsalmen maisemissa. Kesäisen keikkaviikon aikana Laura tutustuu monenlaisiin ihmisiin eikä Pennasen Vate ole niistä vähiten merkittävä. Jylhäsalmella Laura tapaa pitkästä aikaa myös äitinsä entisen työtoverin Sarin, joka on paikallisen pankin toimitusjohtaja. Nyt näyttää siltä, että Sari on jotenkin onnistunut ärsyttämään jotakuta niin kovasti, että ilmassa alkaa olla jopa pientä uhkan tuntua.

Laura ja Sari ovat molemmat teoksen päähenkilöitä. Teos rakentuu siten, että vuoroluvuin jompikumpi on enemmän keskiössä. Tarina kulkee jouhevasti eikä keskushahmon vaihtelu vaikeuta juonen seuraamista. Kieltämättä kuitenkin ehkä hieman kiinnostuneempana luin kommelluksille alttiin Lauran kuvioista kuin säntillisen Sarin. Kahden eri ikäisen päähenkilön  käyttö tuntuu kuitenkin onnistuneelta valinnalta siinä  mielessä, että teos luullakseni kolahtaa sitä kautta paremmin monen eri ikäiseen lukijaan.

Sarjan aiempien osien tapaan Riihikuivaa satoa Jylhäsalmella tarjoaa roppakaupalla kesäidylliä ja romantiikkaa. Huumoriakaan ei teoksesta puutu, ja paikoitellen taisin hieman tyrskähdellä ääneen, sillä Pehkosen dialogi on paitsi sujuvaa niin myös ilahduttavan iskevää. Toivottavasti ensi keväänä pääsee taas palaamaan Jylhäsalmelle uuden osan kautta.