Draculan vieras

Stoker, Bram: Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia
201 s., Tammi 2012
suom. Inkeri Koskinen
alkup. Dracula's guest and other weird stories 1914

Kaikki tuntevat Bram Stokerin lähinnä Draculan kirjoittajana, ja täytyy myöntää etten minäkään tunne hänen muita teoksiaan. Novellikokoelma Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia suomennettiin nyt ensimmäistä kertaa, joten tämä saattaa olla monelle Stokerin ystävällekin uusi tuttavuus.

En odottanut tältä teokselta kovinkaan paljon, sillä Dracula ei oikein iskenyt minuun aikoinaan. Mielestäni tämä novellikokoelma on kuitenkin Draculaa parempi teos ja se pitää paremmin mielenkiinnon yllä. Nimikkonovellin Draculan vieras on väitetty olevan joko poisjätetty osa Draculasta, mutta jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että se ei sovellu teoksen tyyliin eikä näin ollen voi olla siitä poistettu osa.

Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia sisältää yhdeksän novellia. Jokainen niistä pitää hyvin mielenkiinnon yllä, mutta osa niistä on valitettavan ennalta-arvattavia, kuten novelli Squaw. Jotkut novellit taas eivät oikein auenneet minulle enkä oikein oivaltanut mikä siinä oli niin "kauhua herättävää", jotta sitä voisi nimittää kauhuksi. Näitä ovat esimerkiksi Mustalaisennustus ja Abel Behennan paluu. Novelleissa on erilaisia tapahtumapaikkoja ja Stoker taustoittaa paikat hyvin, joten lukijan on helppo solahtaa mukaan itse tarinaan.

Teos on suomennettu oivallisesti ja se tekee varmasti oikeutta alkuperäisteokselle. Pidin juuri vaivattomasti soljuvasta kielestä, joka vei tarinaa eteenpäin ja piti lukijan mukana. Kokonaisuutena teos oli mielenkiintoinen ja ehkä hieman yllättikin minut laadullaan. En juurikaan lue kauhua, joten oli myös hauska huomata, että kauhukirjallisuus pitää minut otteessaan sivulta toiselle.

Stoker on luonut oivallisesti kiinnostavia pikkumaailmoja novelleihinsa, ja vaikka en tunnekaan häneltä muita teoksia kuin Draculan ja tämän, uskallan sanoa, että hän vaikuttaa olevan parempi kirjoittamaan novelleja kuin romaaneja.

♠♠♠½

Teemestarin kirja

Itäranta, Emmi: Teemestarin kirja
266 s., Teos 2012

Alunperin minulla ei ollut aikomustakaan lukea Itärannan Teemestarin kirjaa, mutta kun se nyt sattui olemaan uutuushyllyssä, niin nappasin sen mukaani kirjastosta. Syy suhtautumiseeni on niinkin yksinkertainen kuin se, että en vain lue scifiä. En ikinämilloinkaan. Paitsi nyt. Myönnän auliisti, että minulla on hieman väärä käsitys scifistä, sillä ensimmäinen mielikuva siitä on joku robotti-avaruusseikkailu.

Täytyy sanoa, että onneksi lainasin Teemestarin kirjan, sillä pidin siitä kovasti. Tässä sen näkee, että ennakkoluulojen takia voisi hyvä kirja jäädä suotta lukematta. Mutta tämä ei ollutkaan mikään avaruusseikkailu.

Teemestarin kirja sijoittuu ajallisesti muutaman sadan vuoden päähän tulevaisuuteen, jolloin maailmasta on loppumassa vesi. Tapahtumapaikka on Uusi Qian, joka sijaitsee jossain nykyisen Suomen alueella. Ruotsi ja Norja ovat menetettyjä maita, sillä maailmassa on tapahtunut jonkinlainen katastrofi, jonka laatua ei suoranaisesti kerrota. Itse käsitin asian siten, että ilmastonmuutos on nostanut merenpintaa ja ihmisen ahneudella on ollut osansa elinolojen heikkenemisessä.

Teemestarin kirjan päähenkilö on teemestareiden sukuun kuuluva Noria, joka valmistuu teemestarin ammattiin. Teemestarit ovat veden vartijoita, ja hänen edeltäjänsä ovatkin varjelleet tarkkaan salaisuutta: tunturissa Norian kotitalon takana sijaitsee salainen lähde. Kun maailmasta on loppumassa vesi, veden kätkeminen on ankarasti rangaistava rikos ja teemestari joutuu väkisinkin suurennuslasin alle.

Pidin teoksessa erityisesti siitä, että Itäranta on pystynyt luomaan melko lyhyessä sivumäärässä kiinnostavan maailman. Välillä tuli melkein tunne, että tapahtumat ovatkin menneisyydessä eikä tulevaisuudessa, koska maailma tuntui tietyiltä osin taantuneen: ihmiset esimerkiksi kirjoittivat oikealla musteella ja vaatteet tuntuivat olevan jotenkin vanhanaikaisia. Silti teos on helposti paikannettavissa tulevaisuuteen laitteineen ja tekniikkoineen.

Itäranta käyttää teoksessaan mielenkiintoista nimistöä: Noria, Sanja, Minja, Mikoa... Nimet viittaavat itään, mutta ovat kuitenkin suomalaisittainkin sopivia. Myös suurin osa paikannimistä, esimerkiksi Xinjing, viittaa itään, mutta silti teos sijoittuu mielestäni nykyisen Suomen paikalle. Itäranta on pystynyt yhdistämään melko onnistuneesti suomalaista ja itämaista kulttuuria. Itse en kuitenkaan tästä yhdistelystä erityisemmin pitänyt, mielestäni niitä ei vain pitäisi sekoittaa.

Teeseremonia-perinne on teoksessa melko olennaisessa osassa, mutta kuitenkaan sitä ei käsitteenä avata oikeastaan juuri lainkaan. Mielestäni asiaa olisi hieman voinut pohjustaa. Muutenkaan maailman tilasta ei kauheasti puhuta, sen verran saa selville, että on muodostunut jonkinlainen Skandinavian unioni ja osa maista on menetetty. Olisi ollut mielenkiintoista tietää lisää hallinnosta, esimerkiksi että kenelle armeija työskentelee loppujen lopuksi ja onko olemassa usempia valtioita vai vain yksi. Toisaalta tällainen rakenne jättää lukijan mielikuvitukselle mukavasti tilaa.

Kaikenkaikkiaan Teemestarin kirja on kelpo teos, enkä ihmettele että se on voittanut Teoksen romaanikilpailun. Tämä teos ehkä avasi hieman silmiäni enkä ole enää aivan niin scifi-kriittinen kuin aikaisemmin. Olen hyvin vaikuttunut teoksesta, vaikka siinä joitakin puutteita onkin. Jos Itäranta kirjoittaa joskus lisää tämäntyyppistä kirjallisuutta tai jopa jatko-osan Teemestarin kirjalle, tulen varmasti tarttumaan teokseen.

♠♠♠♠

Sotahevonen

Morpurgo, Michael: Sotahevonen
196 s., Gummerus 2012
suom. Päivi Pouttu-Deliére
alkup. War Horse 1982

Meidän on pitänyt koulussa pitää esitelmiä ja yksi luokkakaveri esitteli Morpurgon Sotahevosen. Kiinnostuin teoksesta lähes välittömästi, sillä en ollut ikinä lukenut mitään, mikä käsittelee täysin hevosten roolia sodassa. Epäilyksiä hieman aiheutti se, että teos on nuortenkirja ja en uskonut sen välttämättä oikein iskevän minuun. Tartuin kuitenkin kirjaan, ja se osui ja upposi.

Sotahevonen on siitä erikoinen teos, että se kerrotaan hevosen näkökulmasta. Joey on Albertin hevonen ja heidän välillään on hyvin vahva ystävyysside. Joey kuitenkin myydään sotahevoseksi ensimmäisen maailmansodan aikaan, kun Iso-Britannia lähtee sotaan Saksaa vastaan. Teos kertoo Joeyn vaiheista sodasta, siitä miten hevonen sen koki.

Hevosen näkökulma on mielestäni uskottava, jotenkin pystyin uskomaan, että se todella ajatteli niin. Itse ajattelen hyvin vahvasti, että eläimilläkin on tunteet ja ne voivat kokea surua ja iloa yhtälailla kuin ihmisetkin. Siksi tämä teos oli mielestäni hyvin sydämeenkäyvä. Voin sanoa, että itkin teosta lukiessani, eikä kyse ollut mistään yhdestä kyyneleestä silmäkulmassa vaan ihan oikeasti itkin.

Uskoisin, että teos herätti minussa niin voimakkaita tunteita siksi, että itse olen todella kiintynyt omiin lemmikkeihini ja tiedän millaista todellinen ystävyys ihmisen ja eläimen välillä on. Olen jo aikaisemmissa teksteissäni maininnut, että olen myös hyvin herkkä eläinten kärsimyksille ja huonosti kohtelemiselle, joten koin valtavaa tunnemyrskyä lukiessani Joeyn vaiheista. En usko, että tämä teos iskisi näin lujaa, jos ei itse ole kokenut ystävyyttä eläintä kohtaan.

Teos etenee verrattain nopeasti, vuodet vain vierivät. Toisaalta on hyvä, että vain merkittävät käännekohdat on kuvattu, koska ei olisi mitään järkeä kuvata esimerkiksi jokaista sodassa koettua taistelua. Se vain tylsistäisi teoksen. Nyt mielenkiinto pysyi koko ajan yllä ja odotti vain sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Pidin myös siitä, että teos alkaa hyvin nostalgisella tavalla, se virittää tunnelmaan ja tapahtuma-aikaan.

♠♠♠♠

Ruukku rubiiniviiniä ja muita runoja

Khaijam, Omar: Ruukku rubiiniviiniä ja muita runoja

126 s., Otava 2008
suom. Jaakko Hämeen-Anttila

Omar Khaijamin runokokoelma on pyörinyt lukulistalla ilmestymisestään lähtien ja tuoreimmasta versiosta tiputin sen jopa pois. Mielestäni teoksen nimi on sangen houkutteleva, "ruukku rubiiniviiniä" tuo välittömästi mieleeni kuvia auringosta ja lämmöstä.

Omar Khaijam oli persialainen runoilija, joka eli tuhat vuotta sitten. Hänen jokainen runonsa on nelisäkeinen, ja tässä teoksessa niissä kulkee sama aihe: elämän (ja viinin) jano. Välillä jopa ärsytti, kun melkein joka runossa oli jotakin viiniin liittyvää vähintään vertauskuvana. Tämän teoksen runot ovat suomentaja Jaakko Hämeen-Anttilan valikoimia, joten varsinaista alkuteosta ei ole olemassa.

En lue lainkaan käännösrunoutta, löysinhän kotimaisen runoudenkin vasta melko äskettäin. Käännösrunouteen liittyy aina omat riskinsä siitä, välittyy alkuperäinen idea toiselle kielelle. En toki ole nähnyt Khaijamin alkuperäisiä runoja enkä niitä osaisi lukeakaan, mutta uskoisin tässä tapauksessa käännöksen olevan onnistunut, sillä ainakin lukiessa se tuntui vaivattomalta.

Pidän Khaijamin runoista, koska ne ovat niin monimerkityksisiä. Ne voi tulkita pelkästään viinin janoksi, mutta niissä on kuitenkin pohjalla ajatus elämän janosta. Toisinaan runoissa näkyy jopa pientä kapinointia sen ajan yhteiskunnallisia normeja ja hänen uskontoaan vastaan. Välillä runoista tuli mieleen lähinnä teepussi-filosofia, jota Princess-tee tarjoaa juojilleen. Välillä taas pidin runoja hyvin kauniina ja kopioin niitä itselleni ylös, jotta voin vielä myöhemmin palata niihin uudelleen.

Et tänään voi säädellä huomista,/huomisen huoli on hulluutta./Älä haaskaa hetkeä, jos olet järjissäsi./Ei elämä ole ikuista.

***

On kaunis päivä, ilma lauha ja kuulas./Sade on huuhtonut tomun kukkien yltä./Satakieli laulaa keltaiselle ruusulle/omalla kielellään: On aika juoda!

♠♠♠♠

Helmikuun kirjahankintoja ja vähän muutakin

Nyt sitten taas aina kuun loppuun lupaamani päivitys kirjahankinnoista. Tällä kertaa löysin vain kolme kirjaa, vaikka täytyy sanoa, että Suomalaisen kirjakaupan "kolme pokkaria kympillä"-kampanja houkutteli aika lailla. ;)

SPR:n kirppikseltä löysin eurolla Vikas Swarupin Slummien miljonäärin. Oli aikamoinen sattuma, että löysin sen heti lisättyäni sen lukulistalle. Kiinnostuin kirjasta katsottuani kyseisen elokuvan kuun alussa.

Niin ikään samaiselta kirppikseltä löysin Eira Pättikankaan Puhelinpylväiden varjossa valtatien. En ole ennemmin lukenut Pättikangasta, mutta ajattelin nyt kokeilla. Hintakaan ei päätä huimannut, vain 2,5 euroa ja teos on kuin uusi.

Kirjaston kirjamyynnistä bongasin Michael Cunninghamin Tunnit eurolla. Tämä teos on keikkunut lukulistalla iät ja ajat, jotenkin se vaan on aina jäänyt. Olin kyllä aika onnessani löydettyäni sen, sillä teos vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta.

Lopuksi vielä haluan toivotella kaikille oikein aurinkoista ja ihanaa kevättä! Olen ihan innoissani, kun linnut laulaa, aurinko paistaa ja vesipisaroita tippuu räystäiltä.

Meinasin eilisen Kalevalan päivän kunniaksi haastaa itseni lukemaan Kalevalan tämän vuoden loppuun mennessä. Pidän sitä kuitenkin liian suurena haasteena, sillä teos on jo kahdesti jäänyt kesken parin ensimmäisen runon jälkeen. Siksipä haastan itseni joko kuuntelemaan äänikirjan, lukemaan Lasten Kalevalan tai sitten ihan oikean Kalevalan tämän vuoden loppuun mennessä. Katsotaan kuinka käy. ;)

Layla

Tervo, Jari: Layla

362 s., WSOY 2011

Jari Tervon teoksilla on ollut tapana saada melko ristiriitaisia arvosteluita: niistä joko pitää tai sitten ei. En ollut aiemmin lukenut Tervoa, joten sinänsä en tiennyt mitä odottaa. Päätin sulkea kaikki kuulemani arvostelut mielestäni ja vain antaa kirjan viedä. Täytyy sanoa, että se kannatti.

Tiesin, että Layla -teosta on arvosteltu esimerkiksi siitä, ettei Tervo ole tehnyt taustatyötä kunnolla. En itse huomannut mitään sellaista, mutta toisaalta pidin kiinni linjastani olla miettimättä arvosteluja. Tunnustan kuitenkin, että välillä tuli sellainen tunne, että "hei tää Tervohan osaa kirjoittaa hyvin". Tuskin voisin ajatella niin, ellei pinnan alla olisi kuitenkin kytenyt jonkinlaista epäluuloa Tervon kirjoittajantaitoja kohtaan.

Layla kertoo kurdityttö Laylasta, joka joutuu lähtemään pakoon omaa sukuaan, koska hän ei vuotanut verta hääyönään. Laylaa syytettiin huoruudesta ja se oli anteeksi antamatonta ja suvun nimen tahraavaa. Suku voisi taas olla arvossa, kun kunnia olisi palautettu eli toisin sanoen Layla tapettu. Perinteet määräävät toimimaan niin.

Pakomatka käy halki Euroopan aina kylmään Finlandiyaan asti. Layla kokee monenlaisia vaiheita, joista en halua sen enempää paljastaa, jotta jokainen voi itse lukea ne puhtaalta pöydältä. Sanon nyt kuitenkin, että teoksessa kuvataan esimerkiksi naisten asemaa kurdiyhteisössä sekä päähenkilön oman identiteetin rakentamista. Kurdiyhteisöä ei ole kuvattu mairittelevassa valossa, ja jäin jopa pohtimaan voiko sen toiminta todella olla niin rajua vielä nykypäivänäkin. Tärkeää tarinassa on mielestäni se, että se paljastaa mikä todella merkitsee.

Tervon kieli on kirjallisesti hyvää ja kiehtovaa ja sitä on mukavasti maustettu kurdien kielellä. Itseäni kyllä jonkin verran häiritsi prostituutiosta ja parittamisesta käytetyt suomen slangisanat, kuten prosti kaikkine johdannaisineen sekä pimppaaminen. Luulisi, että tilalle olisi keksitty jotain muutakin, sillä ne tuntuivat mielestäni jotenkin huonosti istuvilta tekstiin.

Tervo on rakentanut teoksensa juonen mielenkiintoisen monisyiseksi, mutta itse ainakin pystyin ennalta arvaamaan melko paljon tulevista vaiheista. Jotenkin ne ainakin minulle paistoivat päivänselvinä läpi. En kuitenkaan syventynyt ennakko-aavistuksiini liiaksi, joten sinänsä se ei haitannut liikaa. Pidin siitä, että Tervo oli mielenkiintoisesti punonut kaikkien keskeisten henkilöhahmojen elämät toistensa lomaan, ja joskus ne tulivat hieman yllättäenkin ja sai kokea oivalluksen. Pidin myös kertojanäkymän vaihteluista: välillä kerrottiin Laylan silmin, välillä Armonlahden, välillä kertoja oli ulkopuolinen.

♠♠♠♠