Häräntappoase

Härkönen, Anna-Leena: Häräntappoase

316 s., Seven 2008, 6. p.

1. p. Otava 1984 

Anna-Leena Härkösen esikoisteos Häräntappoase on kuulunut suosikkikirjoihini jo vuosia, aina siitä lähtien kun 15-vuotiaana sen ensimmäisen kerran luin. Olen lukenut tämän kirjan useampaan otteeseen ja nähnyt siitä tehdyn tv-sarjankin monesti (ja taidankin sen lainata taas kirjastosta).

Häräntappoase kertoo Allusta, joka joutuu kesälomallaan rengiksi Torvenkylään sukulaistensa Takkisten heinäpelloille. Allu on hyvin pessimistinen kaiken maalaiselämään liittyvän suhteen, mutta hän löytääkin Torvenkylästä jotakin odottamatonta: rakkauden.

Pidän teoksesta erityisen paljon sen rikkaan ja hauskan kielen vuoksi. Härkönen on onnistunut luomaan hyvin onnistuneen minäkertojahahmon, jonka ajatuksiin on helppo upota. Minäkertoja Allun ironisuus, ivallisuus, pessimistisyys ja silti samanaikainen pehmeys ovat hykerryttävä yhdistelmä. Allun ajatukset saavat nauramaan väkisinkin. Härkönen käyttää hauskoja sanavalintoja ja kuvailee hyvin.

Ainoa asia, mistä en hirveästi teoksessa pidä on se, että loppuosa kirjasta alkaa edetä huimaa vauhtia ja tapahtumissa viipyy kummallinen lopullisuuden tuntu: samalla tavalla kuin syksyllä tajuaa kesän jääneen taakse. Loppuratkaisu ei myöskään hirveästi iske, mutta toisaalta se on uskollinen kirjan "yllättävyydelle" ja ehkä joka ironiseksi luonnehdittavalle asetelmalle: aluksi Allu ei halua maalle ja sitten ei halua sieltä enää pois.

Pystyn näkemään terävästi tapahtumien miljöön eikä se tunnu lainkaan kaukaiselta, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin 1980-luvun alkupuolelle, jolloin minusta ei ollut tietoakaan. Mainittakoon myös, että minusta filmatisointi on sangen onnistunut ja tapahtumien puolesta hyvinkin uskollinen teokselle.

♠♠♠♠♠

Elokuu

Sillanpää, F.E.: Elokuu

136 s., Otava 1963, 1. p. 1941

Olen oikeastaan jo hyvin pitkän aikaa pitänyt F.E. Sillanpään tuotannosta, mutta olen lukenut sitä sangen harvakseltaan. Jotenkin hänen kirjoissaan on kiehtovuutta, vaikka niissä ei mitään ihmeempiä tapahtuisikaan. Ehkä ne kiehtovatkin juuri siksi: yksinkertainen asia on maalailtu niin taitavasti ja monisyisesti, että niissä on jotakin hyvin mielenkiintoista.

Elokuu kertoo yhdestä elokuun päivästä, jolloin nousee ukkosmyrsky. Tapahtumat sijoittuvat lähinnä Kanavan vartijan taloon ja sen lähiympäristöön, kaikilla ihmisillä on jonkinlainen kosketus taloon ainakin välillisesti. Päähenkilöä en pysty nostamaan esiin, koska kaikkia on kuvattu hyvin yhtäläisesti. Monet eri ihmistarinat kulkevat rinta rinnan ja siinä onkin toinen asia mikä kiehtoo: se on erilaista, useinkaan ei moiseen törmää, vaan on olemassa yksi (tai useampi) päähenkilö.

Sillanpää on luonut ukkosmyrskystä hyvin keskeisen elementin teokselleen ja hän kuvailee sitä taiten osana tarinaa. Tätä teosta lukiessa tuli hyvin puhdistunut olo, samanlainen kuin oikean ukkostamisen jälkeen, niin hyvin Sillanpää kuvailuissaan onnistuu. Myrskyn ja sen jälkeisen raikkauden pystyy aistimaan.

Pidin tästä teoksesta paljonkin, se on yksinkertaisuudessaan monipuolinen teos.

♠♠♠♠

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Kyrö, Tuomas: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

130 s., WSOY 2012

Kyllä minä niin mieleni ilahdutin, kun kirjastosta ilmoitettiin noudettavissa olevasta varauksesta. Ja niin sain käsiini Tuomas Kyrön luomasta mielensäpahoittajasta kertovan teoksen Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike. Odotukset tämän teoksen kohdalla olivat korkeat, sillä olin aikaisemmin lukenut Mielensäpahoittajan ja Miniän. Aina vain mielensäpahoittajan ajatukset jaksoivat naurattaa ja laittoivat miettimään.

Oikeastaan voisin heti aluksi sanoa, että en pitänyt tästä teoksesta niin paljon kuin kahdesta edellämainitusta, mutta pidin kumminkin. Mielensäpahoittajalla on oivallisia ajatuksia maailman menosta ja "menu:sta" ja hahmonahan tuo äreä papparainen on hykerryttävä. Jotenkin tuntuu vain siltä, että teoksessa olisi voitu keskittyä muuhunkin kuin ruokaan. Jotenkin tuntuu myös siltä, teoksessa oli hieman aistittavissa "lopun tuntua", tuuditusta siihen, että tästä eteenpäin ei mielensäpahoittajasta kuulla ja siellä hän nyt keittelee sörsseleitään ja voi hyvin tästä eteenpäin ja hei hei. Toki Miniässä hän vielä esiintyy, mutta silti teoksesta tulee sellainen tunne.

En oikein osaa sen kummempia tästä kirjasta jutella, sillä olen lukenut siitä niin paljon hyviä ja tyhjentäviä blogimerkintöjä. Lukekaa niitä, jos haluatte lukea vielä jotakin enemmän, itse en enää mitään painavaa sanottavaa keksi. Muuta kuin sen, että se joka tykkää Mielensäpahoittajasta, tykkää taatusti myös tästä.

♠♠♠♠

Yösyöttö

Hietamies, Eve: Yösyöttö

383 s., Otava 2010

Olen myyty. Eve Hietamiehellä on samanlainen sanankäytön taito kuin äidillään Laila Hirvisaarella ja olen todella vaikuttunut. Pidin Yösyötöstä paljon, se on ihanan vaivatonta luettavaa. Henkilöhahmot on luotu samanlaisella otteella kuin Hirvisaarenkin kirjoissa, ja jokaisessa hahmossa on jotakin mieleenpainuvaa.

Yösyöttö kertoo nelikymppisestä Antti Pasasesta, joka jää yksin huolehtimaan vastasyntyneestä pojastaan. Pojan äiti ottaa hatkat ja kärsii psykoosista. Sillä välin Antti yrittää opetella lastenhoitoa ja päntätä päähänsä tietoja lastentaudeista, vaatetuksesta ja muusta oleellisesta. Seurauksena on hulvattomia kommelluksia, kun Antti vähitellen kehittyy taidoissaan. Kirja on sikäli mieleenpainuva juoneltaan, että tässä nainen jättääkin lapsen, sillä yleensähän mies kuvataan jättäjän roolissa.

En oikein osaa tarkasti määrittää mistä pidin teoksessa eniten vai pidinkö kaikesta yhtä paljon. Kielellinen ilmaisu on ensinnäkin omaa luokkaansa, se todella herättää mielikuvia ja ajatuksia. Minua huvitti suunnattomasti ajatus siitä, että pikkulapsi "rähisi". En aikaisemmin mieltänyt sitä termiä pikkulapseen, joten se tuntui hauskalta. Huumoria on käytetty taitavasti eikä vakavaa aihetta ole löyty leikiksi. Sillä aihehan on sinänsä vakavahko: toinen vanhempi jättää lapsen ja puolison. Huumorin ansiosta kirjasta ei muodostu painavaa ja uuvuttavaa luettavaa.

Minusta tuntuu, että Eve Hietamies lunasti tällä teoksellaan paikkansa suosikkikirjalijoitteni joukosta. Mainio tarinankertoja kerrassaan.

♠♠♠♠♠

Nukkuu lapsi viallinen

Enoranta, Siiri: Nukkuu lapsi viallinen

165 s., Robustos 2010

Kamala ja typerä. Kamalantyperä. Siinäpä sanat, jotka ensimmäisinä tulevat tästä Siiri Enorannan teoksesta mieleen.

Teoksen päähenkilö on 10-vuotias Sonia, joka sairastuu tuberkuloosiin. Hän ei kerro sairaudesta kenelläkään, vain isoveli Topias tietää. Hän ei halua huolestuttaa äitiä, joka on ollut sotien jälkeen murheissaan eikä hän halua itsekään uskoa sen olevan mitään vakavaa. Yskä johtuu vain siitä, että hän on saanut ehdot laskennosta.

Oikeasti en usko, että on olemassa yhtäkään äitiä, joka ei saman katon alla asuessaan tajua, että tyttärellä on paha yskä ja tuberkuloosi. Tai ylipäätään, että kukaan talon aikuisväestä ei tajua missä mennään: saman katon alla asuu Topiaksen ja Sonian lisäksi isä, äiti ja setä. Asetelmassa on jotain sangen mielenkiintoista kylläkin, olin lukevinani rivien välistä hieman muuta kuin annetaan suoraan näkyä.

Enkeli hakee Sonian ja tyttö siirtyy välitilaan, matkaa kuolemanenkelin mukana noutamaan kuolevia lapsia. En pidä kuvasta, jonka Enoranta maalaa enkeleistä ja kuolemasta. Kaikki on liian ankeaa tai muuten vain typerää. Toisaalta mikä minä olen sanomaan, että joku aiheeseen liittyvä on typerää, kun ei kukaan tiedä siitä faktoja. Mutta se silti tuntuu minun näkökulmastani väärältä ja typerältä.

Suoraan sanoen en pitänyt teoksesta enkä löydä siitä oikeastaan mitään hyvää. Paitsi ehkä sen, mitä olin rivien välistä lukevinani. Odotin tältä teokselta jotain muuta eikä se vain kolahtanut.

♠

Alkemisti

Coelho, Paulo: Alkemisti

185 s., Bazar 2006, 7. p., 1. p. 2002

suom. Sanna Pernu

alkup. O Alquimista 1988

Lukulistallani on jo pitkään keikkunut Paulo Coelhon Alkemisti. Elina sitä taisi alunperin suositella ja muutenkin olen kuullut siitä niin paljon, että pakkohan kirjaan oli itsekin tarttua. Piste i:n päälle oli se, että löysin sen eurolla seurakunnan järjestämästä myynnistä.

Jotenkin tuntuu, etten osaa sanoa teoksesta oikein paljon mitään. Se on syvällinen, mutta silti hyvin yksinkertainen juoneltaan. Siitä pystyy kyllä löytämään olennaisen sanoman, mutta jotenkin tämä kirja meni yli hilseen. Se on jotenkin liian taiteellinen tai oikeammin kaunopuheinen. Ehkä minun tulee lukea tämä teos vielä joskus uudelleen, jotta ymmärtäisin sitä vielä paremmin. 

Alkemisti kertoo lammaspaimen Santiagosta, joka näkee unessa aarteen. Hän matkaa aarteensa perässä ja kohtaa matkalla vaikeuksia, mutta hän oppii niistä aina jotakin uutta. Todellisena aarteena voidaan kuitenkin pitää juuri näitä hänen matkallaan oppimiaan asioita ennusmerkeistä ja sydämen kuuntelemisesta sekä totuudellisuudesta ja sitkeydestä.

♠♠♠½