Aaveiden Eesti - Kummitustarinoita Virosta

Ville Hytönen & Tuulia Matilainen: Aaveiden Eesti - Kummitustarinoita Virosta

109 s., Haamu 2018

kansi ja kuvitus: Suvi Kari

arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

 

Blogiani pidempään tai edes jonkin aikaa seuranneet tietävät, että kummitusperinteeseen liittyvät kirjat kiinnostavat minua. Siitä syystä myös Aaveiden Eesti pääsi lukulistalleni ja sain sen kustantajalta arvostelukappaleeksi, joten pääsin kirjan pariin heti tuoreeltaan. Aaveiden Eesti sisältää mielenkiintoisia tarinoita eri puolelta Viroa. Minua kiinnostaa kummitusperinteestä kaikkein eniten kotimainen kummitusperinne, mutta Viron kummitusperinteessä löytyy myös sellaisia kulmia, joita ei niin Suomessa ole - esimerkiksi Neuvostomiehityksen aikaiset tapahtumat näyttävät jättäneen levottomia kulkijoita Viroon.

 

Aaveiden Eestissä kerrotaan, että Virossa kummituksista ollaan ylpeitä ja niihin suhtaudutaan hieman leikkimielisesti. Teos on tehty haastattelemalla virolaisia aiheesta. Kirjasta välittyykin selvästi virolaisten suomalaisiin verrattuna vähemmän skeptinen asenne yliluonnollisiin vieraisiin, ja se on kyllä virkistävää. Teoksesta löytyy 12 kummitustarinaa, joista puolet on Hytösen ja toinen puoli Matilaisen kirjoittamia. Teos on hyvin tasalaatuinen, mutta Matilaisen teksteissä on ehkä hieman tarinoivampi ote, mikä mielestäni sopii kummitustarinoita esitteleviin teksteihin hyvin.

 

Aaveiden Eestiin talletetut kummitustarinat sijoittuvat mm. Tallinnaan, Pärnuun ja Haapsaluun. Tarinoita on monenlaisia: epäonniset rakastavaiset ovat jääneet levottomiksi hengiksi maan päälle, riivaaja on ottanut ihmisiä valtaansa tai tietyt paikat aiheuttavat outoja tuntemuksia. Osa tarinoista ulottuu vuosisatojen taakse, osa on tuoreempia tarinoita. Läpileikkaus on siis laaja niin maantieteellisesti, ajallisesti kuin tarinatyypeiltäänkin.

 

Aaveiden Eesti on kiinnostava kirja, mutta jäi kaikista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta hieman ulkokohtaiseksi minulle. Uskon sen johtuvan lähinnä siitä, että Viro ei ole minulle tuttu ja siitä syystä en oikein pysty kuvittelemaan miljöötä mieleeni enkä osaa täysin hahmottaa mistä historian vaiheista tarinoita kumpuaa. Siksi suosittelenkin tätä kirjaa erityisesti niille, joille Viro tai virolainen kulttuuri on tuttuja.

Saarretut

Karin Erlandsson: Saarretut

212 s., Kustantamo S&S 2018

alkup. Pojken

käsikirjoituksesta suom.: Laura Varjola

kansi: Sanna Mander

 

Käsittelimme lukupiirissä huhtikuussa Karin Erlandssonin Kuolonkieloja. Sen innoittamana päätin lukea myös trilogiaksi kasvavan tarinan toisen osan, joka ilmestyi hiljattain. Saarretut kuvaa tapahtumia muutama kuukausi Kuolonkielojen tapahtumien jälkeen. Siinä missä Kuolonkielot oli mielestäni enemmänkin henkirikoksen ympärille punoutuva romaani kuin varsinainen rikosromaani, mutta Saarretuissa päästiin maistamaan jo selkeämmin ahdinkoa ja jännitystä.

 

Saarretuissa tarinan keskiöön nousee selkeästi Kuolonkieloissa kuolleen Monikan perhe. Miten selviytyvät aviomies Krister ja lapset Jonas ja Kajsa? Huonosti, jotenkuten. Sekä Krister että Jonas eristäytyvät, mutta Kajsa yrittää jatkaa eteenpäin huolimatta siitä, että hänet on suljettu kaiken ulkopuolelle. Perhe tuntuu olevan saarroksissa surunsa keskellä. Myös paikkakunnalle kesän kynnyksellä muuttanut toimittaja Sara Kvistin elämänpiiri on rajoittunut, sillä seurustelusuhteen lopussa tapahtuneet asiat ovat jättäneet hänen mieleensä pelon. Koko kaupunki tuntuu uinuvan kesäisen kuolemantapauksen jälkimainingeissa, kun hurja lumimyräkkä iskee kaupunkiin ja tukkii tiet saartaen kaupungin. Samaan aikaan löytyy kirje, joka kärjistää asioita äärimmilleen. Tunnelma saarroksiin jääneessä kaupungissa tihenee entisestään.

 

Mielestäni Saarretut on vetävästi kirjoitettu kirja ja tähänkin pystyy uppoutumaan ihan samalla tavalla kuin Kuolonkieloihin. Talvinen miljöö ei ehkä näin alkukesästä ole se kutsuvin ympäristö, mutta siitä huolimatta tarina vei mukanaan. Jos kaipaat luettavaksesi jotain helppoa ja jännittävää, valitse silloin tämä. Itse jään odottamaan trilogian päätöstä, jota toivottavasti ei tarvitse odottaa kovin kauan.

 

♠♠♠♠

Takapenkki

Laura Lehtola: Takapenkki

270 s., Otava 2017
kansi: Päivi Puustinen, kannen kuvat: iStock 

Laura Lehtolan toinen romaani on ollut minulla lainassa jo jokusen kuukauden, mutta vasta nyt löysin sopivan hetken sen lukemiselle. Juuri lukemisen aloitettuani törmäsin jossain naistenlehdessä artikkeliin, jossa kerrottiin Laura Lehtolan olevan edesmenneen Laura Saven leski. Tieto oli minulle uusi, mutta kun hieman vilkaisin mistä Lehtolan esikoisromaani Pelkääjän paikalla kertoo, ymmärsin Lehtolan todennäköisesti käsitelleen siinä omia kokemuksiaan kaunokirjallisessa muodossa. Laura Save menehtyi syöpään vuonna 2012 ja häneltä julkaistiin postuumisti teos Paljain jaloin. 

Takapenkki kertoo nuorisotyöttömästä Aleksista, jonka työkkärin Pullasormi passittaa työkokeiluun hotellin saunaosaston pesijänä. Työssään Aleksi kohtaa jos jonkinlaista hyllyvää ihmislihaa eikä se ainakaan lisää motivaatiota työntekoon. Oman särmänsä Aleksin elämään tuo mummo Elsi Sahanen, joka alkaa olla jo vanha ja hauras, mutta päättäväisyyttä löytyy edelleen. Takapenkki kertoo myös Elinasta, joka on vasta 17 ja raskaana. Elämän suunta on häneltä totaalisesti kadoksissa. Tuula puolestaan on työkkärin Pullasormi, jonka elämä rullaa eteenpäin tasaisen varmasti ja vailla yllätyksiä, kunnes hän joutuu yllättävälle automatkalle seuranaan Aleksi ja Elina. Matka saa mitä yllättävimmän käänteen, joka muuttaa koko kolmikon elämän.

Lehtola kirjoittaa isoista aiheista, mutta onnistuu piilottamaan niihin myös runsaasti huumoria, jota en osannut odottaa. Takapenkki onnistui huvittamaan minua monta kertaa. Sen naseva kerronta, toisinaan jopa tragikoomiset käänteet ja elämän ironia olivat omiaan verryttelemään nauruhermojani ja kääntämään sivun toisensa jälkeen. Kolmen kertojan vuorottelu toimii myös hyvin ja vähitellen lukijalle selviää kokonaiskuva, joka kietoo päähenkilöt yhteen. Tykästyin tähän kirjaan siinä määrin, että haluan vielä joskus lukea Lehtolan esikoisromaaninkin. Suosittelen Takapenkkiä kaikille, jotka haluavat lukea jotain viihdyttävää, mutta ei kuitenkaan liian höttöä.

♠♠♠♠

Taiteilijan vaimo

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

429 s., Otava 2018

 Syrjästäkatsojan tarinoita 6

Enni Mustosen uusin romaani, Syrjästäkatsojan tarinoiden 6. osa Taiteilijan vaimo ilmestyi muutama viikko sitten. Taiteilijan vaimo on ollut minulle tietyllä tapaa kevään odotetuin romaani, sillä Syrjästäkatsojan tarinat ovat vieneet minut mukanaan ja tuttujen hahmojen pariin on aina hauska palata. Tosin uusimmasta Yhteishyvä-lehdestä luin tänään Mustosen haastattelua ja työn alla olevan seuraavan kirjan nimi kalskahti aika pahaenteiseltä. Mutta ehkä ensi keväänä on sen vuoro, nyt tarkastellaan Kirsti Erikssonin elämää 1920-luvun Pariisissa ja Suomessa taiteilijan vaimona ja itsenäisenä yrittäjänä.

Kirsti Eriksson on oleskellut Pariisissa jo jonkin aikaa ja työskennellyt sikäläisissä tunnetuissakin muotitaloissa. Kun on aika palata Suomeen, on Kirstillä mukana runsaasti pariisilaisia tuotteita vaatteiden somistamiseen sekä sormessa kihlasormus. Kirsti on mennyt kihloihin vienankarjalaisen taiteilijan Iivo Borissaisen kanssa, joka on ollut tuttu näky Albergassakin. Kotiinpaluu tuntuu hyvältä ja uudet tuulet puhaltavat Kirstin elämässä kaikin puolin, vaikka elämä ei aina parhaimpia puoliaan näytäkään.

Taiteilijan vaimo kuvaa Kirstin ja hänen läheistensä elämää useamman vuoden ajanjaksolla ja paljon käänteitä tuohon aikaan mahtuukin. Paitsi avioliitto myös oman yrityksen perustaminen ja etenkin esikoislapsen syntymä mullistavat Kirstin elämän. Kotona Albergassakin elämänrytmi muuttuu ja lopulta Kirstille valkenee totuus myös hänen syntyperästään. Kirsti elää muutoksen vuosia, ja elämänsä käännekohdassa tuntuu olevan myös hänen äitinsä Ida.

Taiteilijan vaimo ei ole mielestäni ihan niin vetävä kuin sarjan aikaisemmat osat, mutta vauhtiin päästyään tarina piti otteessaan ja lukeminen oli vaivatonta. Teoksen keskeiset hahmot ovat edelleen tuttuja ja samanlaisia kuin aiemminkin, vaikka muutoksia heidänkin kuvioissaan tapahtuu. Mustonen on jälleen kirjoittanut historian eläväksi. Seuraavaa osaa jo melkeinpä odottelen hienoisella jännityksellä!

♠♠♠♠

Suomessa kummittelee

Eero Ojanen: Suomessa kummittelee - Selittämättömiä ilmiöitä ja kummallisia kokemuksia

242 s., Minerva 2018

kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

 

Jos jokin tietokirjallisuudeksi luokiteltu laji minua erityisesti kiinnostaa, niin se on sitten kansanperinteeseen liittyvät tarinat ja niistä etenkin kummitusjutut. Luin pari vuotta sitten Eero Ojasen teoksen Suuri suomalainen kummituskirja, joka osoittautui hyvin laadukkaaksi teokseksi. Siitä syystä osasin odottaa myös tämän kirjan olevan laadukasta luettavaa, jossa aihealueet on jäsennelty hyvin ja niistä on kerrottu sopivan neutraalisti neutraalisti.

 

Suomessa kummittelee kertoo erilaisista kummista ilmiöistä noin sadan vuoden ajalta. Ojanen kertoo käyttävänsä yliluonnollisista asioista termiä "kumma", koska "yliluonnollinen" on sanana sellainen, että se heti värittää asian merkityksen epäuskottavaksi ja kuvaa asiaa, jota ei oikeastaan voisi olla olemassa. Itse suosin kuitenkin edelleen vanhaa tuttua yliluonnollista, koska sillä olen asiasta oppinut puhumaan eikä se minun mielessäni sävytä asiaa mitenkään muuten kuin korkeintaan kylmiä väreitä nostattavaksi.

 

Ojanen ei keskity tässä teoksessa kuvaamaan pelkkiä kummitusjuttuja, vaan ilmiöistä nostetaan esiin myös mm. etiäiset ja enkelit. Mielestäni Ojanen tekee teoksessaan hyvää työtä, sillä hän on rakentanut teoksensa siten, että siinä on ihmisten kertomuksia yliluonnollisista kokemuksistaan mutta myös tietoa siitä miten ilmiöitä on talletettu ja tutkittu Suomessa. Aihepiiri lomittuu osittain Ojasen Suureen suomalaiseen kummituskirjaan, mutta tässä teoksessa on myös paljon uutta ja kiinnostavaa.

 

Mielestäni Ojasen teos on enemmänkin kansanperinteen tallettamista kuin hyytäviä kummitusjuttuja, mutta niin hän on varmasti teosta kirjoittaessaan ajatellutkin asian. Suosittelen tätä(kin) teosta kaikille, joita kiinnostaa suomalainen kummitusjuttuperinne ja kummien kokemusten eri muodot.

 

♠♠♠♠½

Kylmien kyytimies

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies

7 h 11 min., Otava 2015

alkup. 2007

lukija: Taneli Mäkelä

Kuuntelin aiemmin keväällä Antti Tuurin teoksen Taivaanraapijat, joka kertoo Jussi Ketolan vaiheista Amerikassa 1900-luvun alussa. Kylmien kyytimies kuvaa Jussin vaiheita tämän palattua Etelä-Pohjanmaan lakeuksille. On kulunut muutamia vuosia, Jussi on perustanut perheen ja hän on kolmen lapsen isä.

Eletään kevättalvea 1918. Jussi Ketola on kuljettamassa hevosellaan heinäkuormaa asemalle, kun valkoisen armeijan upseeri pakottaa hänet aseella uhaten hevosineen junaan, joka matkaa kohti Tamperetta. Jussilla ei ole vaihtoehtoja ja hän päätyy sisällissodan keskeisenä näyttämönä olevan Tampereen alueelle kylmien kyytimieheksi kuljettamaan kaatuneiden ruumiita.

Jussi Ketola on rauhallinen mies, joka kaihtaa aseellisia selkkauksia ja haluaa mielellään pysytellä tapahtumista sivussa. Sodassa kuitenkin tapahtuu paljon sellaista, joka jättää Jussiin pysyvät jäljet. Sota, Tampere, aatteelliset erimielisyydet ja mielivaltaisuus näyttäytyvät tässä kirjassa kirkkaassa valossa niin päähenkilölle kuin lukijallekin. Antti Tuuri on kirjoittanut vahvan teoksen, joka jää mietityttämään.