Rebekka: Yllätysten ysi

Lehtinen, Tuija: Rebekka - Yllätysten ysi

271 s., Otava 2012

Rebekka: Yllätysten ysi on punapäisestä papintyttärestä kertovan sarjan seitsemäs osa. Kesän korvalla luin edellisen osan Mansikoita ja morsiusneitoja, jolloin kerroin päähenkilöstä ja sarjasta ylipäätään vähän tarkemmin. Yllätysten ysissä Lehtinen vastaa mielestäni hieman tuohon edellisessä tekstissä peräänkuuluttamaani "normaaliuteen".

Yllätysten ysi kertoo Rebekan elämästä peruskoulun yhdeksännellä luokalla. Hänen elämässään tapahtuu taas vaikka mitä: järjestetään reippaasti iltamat luokkaretken varainkeruun vuoksi, osallistutaan huovutuskurssille ja saadaan uusia tuttavuuksia. Kuulostaa taas hyvin pirteänsirkeältä ja sitä se onkin, mutta nyt kuvioihin on astunut jopa hieman ongelmia. Yhteydenpito Jerryn kanssa hiipuu ja lopulta välit katkeavat kokonaan, Rebekka ei tiedä mihin kouluun hakisi ja kuvioihin astuu "uusi" poika. Tässä teoksessa pikkusiskot Saimi ja Selma jäävät taka-alalle, joten tulee tuntuma, että nyt kirjoitetaan vähän "isommille tytöille".

Mielestäni Rebekka näyttäytyy edelleen hieman liian erikoisena henkilönä ikäisekseen, mikä häiritsee minua suunnattomasti. Rupeaa ihan ärsyttämään, kun koko ajan ollaan niin päivänsädettä ja totta kai autetaan vanhempia ja tuttujen mummoja ja vahditaan lapsia ja tehdään kaikenlaista muutakin ihan mukisematta. Miksi Rebekka ei voisi joskus kapinoida?

Kirjan nimi Yllätysten ysi ei mielestäni kovin hyvin kuvaa kirjan sisältöä näin loppupeleissä, koska mitään yllättävää ei varsinaisesti tapahtu koulun suhteen. Tietysti tapahtumat liittyvät tiettyyn ajanjaksoon päähenkilön elämässä, mutta nimen perusteella odotin silti enemmän jotakin kouluun liittyvää juonikuvioita. Kirjan kansi on mielestäni myös hyvin poikkeuksellinen tässä sarjassa, koska siinä Rebekka ensimmäistä kertaa näyttäytyy muuta kuin hymyilevänsä papintyttönä. Lisäksi tässä kirjassa kirjoitustyyli hieman vaihtuu eri-ikäiselle suunnatuksi, minkä kyllä huomaa heti. Samaten "lapsellisia" elementtejä on karsittu: enää ei niin leikitä barbeilla tai siskojen kanssa.

Tämä oli ihan jees luettava taas, sellainen välipalakirja, mutta en minä tätä mitenkään ahmimalla lukenut. Minulle on jäänyt sellainen olo, että Rebekat eivät oikein pure enää: aluksi suosio oli aika taattua ja kirjat olivat koko ajan menossa kirjastosta, nyt ne vain odottelevat hyllyssä ottajaansa. Kesällä huomasin, että upouusi Rebekka nökötti hyllyssä miltei 3 viikkoa, ennen kuin joku sen mukaansa nappasi. Samaten sarjan muut osat odottavat usein hyllyssä. Olen huomannut tämän muutamassa eri kirjastossa. Ehkä nuoriin ei pure tällainen "liika kiltteys" ja "täydellisyys". Ja ehkä siksi Lehtinen on hieman muuttanut tyyliään.

♠♠♠

Tunnustus!

 

Sain tämän ihanan A Blog With Substance -tunnustuksen Irene K:lta Kingiä, kahvia ja empatiaa -blogista, kiitos paljon! Täytyy sanoa, että olen hieman kuin puulla päähän lyöty: "mitä, minulleko? Siis oikeasti?" kuvaa tuntemuksiani aika hyvin. Kyllähän tällaiset tunnustukset ilahduttavat bloggaajansydäntäni kovasti. :)

Säännöt ovat seuraavanlaiset: 

1. Kiitä tunnustuksen antajaa. 

2. Jaa tunnustus kahdeksalla bloggaajalle.

3. Ilmoita heille tunnustuksesta.

4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Tässäpä ensin asioita minusta:

1. Kävin tänään äänestämässä ehdokastani. Mielestäni on ihan turha valittaa siitä kuinka maa tai kunta makaa, jos ei itse yritä vaikuttaa asiaan mitenkään. Tietysti asia on eri, jos ei kerta kaikkiaan löydä sopivaa ehdokasta.

2. Haluaisin osata tehdä itselleni nutturan, mutta se menee aina tavalla tai toisella pilalle. Lisähaastetta asettaa se, että hiukseni ovat todella paksut ja ulottuvat alaselkään asti.

3. Pidän talvesta, ihan oikeasti. En ymmärrä miksi moni valittaa lumesta: minä ainakin hihkuin riemusta, kun maa peittyi jo nyt valkoiseksi. Olen iloinen siitä, että Suomessa on neljä vuodenaikaa. Onhan lumi nyt ikuista vesisadetta kivempaa eikä ole niin ikävän harmaata aina.

4. Tykkään kokeilla uusia ruoka- ja leivontaohjeita sekä säveltää niistä omanlaisiani. Nam nam. :P

5. Ulkoimaisista elokuvista ylivoimainen suosikkini on Paistetut vihreät tomaatit. Ostin sen joskus alennuskopasta omakseni ja se oli menoa: katsoin sen kahdesti muutaman päivän sisällä.

6. Olen "ällän ylioppilas". Äidinkielestä sain ainoan laudaturini, voi sitä ylpeyttä. Piti silloin pari ilonkyyneltä pirauttaa. :')

7. Lempituoksuihini lukeutuu mm. sitruuna, appelsiini ja kissa. Siis koolla, kissa. ;) Oletteko koskaan huomanneet kuinka pehmeä kissan ominaistuoksu on, ainakin jos se on sisäkissa? Se on ihan omanlaisensa, uskokaa pois.

8. Mielestäni vihreät omenat ovat parempia kuin punaiset. Erityisesti ne "goldenit" ovat hyviä.

Seuraavaksi jaan tunnustuksen näihin blogeihin:

Järjellä ja tunteella

Kirjakirppu 

Kirjan nurkkaan 

Kirjoihin kadonnut

La petite lectrice 

Luettua 

Sinisen linnan kirjasto

Tarinauttisen hämärän hetket 

 Olkaa hyvät! :)

ps. toivotaan että lumi pysyy jouluun asti ja tulee vielä lisääkin! :D

Rakas lapsi

Fredriksson, Marianne: Rakas lapsi

271 s., Otava 2002

suom. Marja Kyrö

alkup. Älskade barn 2001

Olen lukenut joskus aikaisemmin Marianne Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johanna -teoksen, jossa jokin tihkaisi. Olen joidenkin blogiarvioihin kyseisestä kirjasta kommentoinutkin, että minua ei oikein tuo Fredriksson innosta. Siksi tartuin tähän teokseen Rakas lapsi hieman pitkin hampain, mutta yllätyin onneksi positiivisesti. Meillä on kirjallisuuspiirissä seuraavan kerran aiheena Fredrikssonin teokset, joista sitten piti valita yksi ja lukea.

Voin heti alkuun todeta, että mielestäni tämä on parempi teos kuin Anna, Hanna ja Johanna. Oikeastaan pidin tästä teoksesta hyvinkin paljon: jopa niin paljon, että voisin laittaa tämän melkein suosikkikirjojeni listalle. Miksi tämä sitten oli niinkin hyvä? No siksi.

Rakas lapsi kertoo Katarinasta, itsenäisyydestä nauttivasta "menokengästä", joka kuitenkin kaipaa rakkautta ja läheisyyttä. Yllättäen Katarina huomaakin olevansa raskaana ja haluavansa pitää lapsen. Uutisen kuultuaan lapsen isä hakkaa Katarinan sairaalakuntoon: suhde kun ei ole mitenkään syvä. Toipilaana ollessaan Katarina oivaltaa jotakin olennaista omasta lapsuudenperheestään ja äitinsä valinnoista. Takakannessa kysytään se olennainen kysymys, jota tämä kirja käsittelee: "Miksi miehet lyövät, miksi naiset antavat lyödä?".

Mielestäni ehkä parasta tässä kirjassa oli sen levollinen tyyli, rikas kieli ja jouheva eteneminen. Kieli ei ole liian runollista ja nokkelaa, pikemminkin rikkaus syntyy kerrontatyylin ja sanavalintojen yhteistyöstä. Kahmaisin tästä eilen jo 170 sivua, niin hyvin tämä kirja pitää otteessaan. Fredriksson kirjoittaa hyvin aidontuntuisesti väkivaltaa kohdanneiden naisten tuntemuksista sekä asioista väkivaltaisuuden taustalla. Samalla Fredriksson kertoo kolmen erilaisen naisen tarinaa, kuvaten yhtäaikaa sitä, miten naiset tukevat toisiaan.

Tämä teos nostaa esille mielestäni hyvin olennaisia asioita väkivaltaisuudesta ja sen taustoista ja seurauksista. Fredriksson tuo esiin nykyäänkin monien naisten vaikeneman asian, mutta hän ei retostele ja paisuttele: hän on aito. Tämä teos on myös tavallaan ja pieneltä osin muistutus siitä, miten väkivalta voi synnyttää lisää väkivaltaa ja tehdä lähtemättömät arvet monien ihmisten sieluun: myös sivustaseuraajien. Tämä on hieno ja erilainen romaani.

♠♠♠♠½

M-L Tiaisen ihanat Jääprinsessat

Tiainen, Marja-Leena: Jääprinsessa ja jäähykuningas

154 s., Tammi 1996

*

Tiainen, M-L: Älä hellitä, Jääprinsessa

192 s., Tammi 1997

*

Tiainen, M-L: Jääprinsessa Sveitsissä

187 s., Tammi 1999

 

Nyt esittelyvuoroon pääsee Marja-Leena Tiaisen ihana sarja jääprinsessa Noorasta. Tämä sarja lukeutuu ehdottomasti ala-asteen rakkaimpiin kirjamuistoihini, enkä edes tiedä monestiko tämän silloin luin: aika monta kertaa kumminkin. Meidän piti viedä tänään alkaneelle lasten- ja nuortenkirjallisuuden kurssin tunneille lapsuuden lempikirja, joten valitsin Aino-kirjat alle kouluikäisestä ja kouluikäisestä nämä.

 

Lainasin nämä kirjastosta tiistaina, enkä tietenkään voinut pitää niistä näppejäni erossa. Aloinkin lukea sarjan ensimmäistä osaa heti keskiviikkona, kun olin saanut Herman Kochin Illallisen päätökseen. En tiedä oliko oikea päätös lukea nämä, koska joskus vain jotkut kirjat pitäisi jättää sinne kultaisten kirjamuistojen hyllyyn. En kuitenkaan nyt varsinaisesti koe, että tarinan hohto olisi mitenkään himmentynyt nyt parikymppisenä luettuna.

Muistan selvästi, miten ensimmäinen tästä sarjasta luettu teos oli tuo keskimmäinen osa "Älä hellitä, Jääprinsessa". Olin aivan lumoutunut, ja kun vielä löysin kaksi muuta osaa, olin aivan onnessani. Nämä kirjat sykähdyttivät minua siinä määrin, että halusin itsekin taitoluistelijaksi, vaikkakin siihen ei mitään todellisia edellytyksiä ollut: ikä siinä vaiheessa, kömpelyys ja harrastusmahdollisuuden puuttuminen. Oikeasti luin näitä kirjoja kesälläkin luistimet jalassa, jos vain sain ne käsiini varastosta. Eiköhän se jo kerro, miten lumoutunut olin. :D

 

Jääprinsessa -kirjat kertovat Noora Pajusesta, jonka tähtäimessä on taitoluistelijan ura. Hän on sarjan alussa sellainen 10-11-vuotias, mutta päätösosassa jo 13-14. Noora siis varttuu lukijoidensa mukana. Tiainen kuvaa mainiosti paitsi taitoluistelua harrastuksena, myös Nooran muuta elämää: ystäviä, ihastumisia, perheasioita ja niin edelleen. Tiaisella on varma ote ja hän osaa kirjoittaa kohdeyleisölleen: kieli ei kaadu liialliseen sanaleikittelyyn ja teksti on selkeää. 

 

Nyt myöhemmin luettuna huomasin teoksista ihan selkeitä ristiriitoja, joita ilmeni sarjan eri osien välillä. En tiedä huomasinko niitä ala-asteikäisenä, mutta ainakaan siitä ei ole jäänyt mitään muistikuvaa. Nyt se tarttui vähän turhankin ärhäkästi mieleen, mutta päätin antaa senanteeksi: jos lapsi ei sitä huomaa, niin haittaako tuo nyt niin paljon? Lapsillehan nämä on kirjoitettu. En oikeasti edes tiedä mitä antaa tälle sarjalle pisteitä, koska itse pidin tästä aikoinaan kovasti, ja pidän kai vieläkin tavallaan. Yritän nyt pisteytyksessä ajatella kohderyhmän ikää sekä omia kokemuksiani aikaisemmilta lukukerroilta. En kuitenkaan voi täysin unohtaa ristiriitoja, jotka olivat osin suuriakin. Siksi siis:

♠♠♠♠

 

Onko täällä muita, joihin nämä kirjat ovat kolahtaneet? :)

 

ps. Saatte varautua siihen, että nyt tulee edelleen poikkeuksellisen paljon lasten- ja nuortenkirja-arvosteluja, koska kurssille pitää lukea niitä. Väliin mahtuu kyllä muutakin. :)

Illallinen

Koch, Herman: Illallinen

340 s., Siltala 2012

suom. Sanna van Leeuwen

alkup. Het diner 2009

Kun tämä kirja tänä vuonna ilmestyi, en todellakaan aikonut lukea tätä. En oikeastaan tuntenut tätä kohtaan mitään "vastenmielisyyttä", suhtautumiseni oli enemmänkin neutraalia. Todella moni kirjoitteli tästä blogissaan ja vaikken tekstejä lukenutkaan (koska ne eivät minua tämän kirjan tiimoilta kiinnostaneet), niin jäi minulle se kuva, että tästä kirjasta on ihan tykätty. Kirjallisuuspiirin viime kokoontumisessa yksi henkilö esitteli tämän uutuuskirjana, joten minun oli tietysti pakko kuunnella mitä sanottavaa hänellä oli. Ja siitä heräsi pieni mielenkiinto tähän kirjaan. Seuraavalla kerralla lukemista etsiessäni päätin napata tämän mukaani.

Illallinen kertoo kahdesta pariskunnasta, veljeksistä vaimoineen, jotka lähtevät ravintolaan illalliselle keskustellakseen molempien pariskuntien jälkikasvusta. Historianopettaja Paul toimii minäkertojana, joka kuvaa illallisen etenemistä ja tekee teräviä huomioita ympäristöstä.

Oikeasti en tiedä kuinka kuvailisin sitä yllättyneisyyttä, jonka koin lukiessani tätä teosta: tämähän on hyvä ja hauskakin! Välillä jopa naureskelin ääneen joillekin minäkertojan tekemille ivallisille ja sarkastisille huomautuksille, jotka purivat mainiosti minuun. Mutta ei tämä kirja silti pelkästään saanut minua nauramaan, vaan jopa kauhistelemaan sitä, mihin ihmiset ovat valmiita varjellakseen itseään ja läheisiään. Sen Koch kuvaa yhtä hyvin ja terävästi kuin nostaa esille huumoriakin.

Kirja on hauskasti jaettu illallisen eri osiin: aperitiivi, alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka ja juomaraha. Se on mielestäni toimiva ja piristävän erilainen jako, jollaiseen en ole aikaisemmin törmännyt. Tarina siis etenee ruokalaji ruokalajilta, mutta välillä se kyllä kiirehtii asioiden edelle tai nostaa esiin menneisyyttä. Aluksi se tuntui vähän sekavalta, mutta sitten siihen tottui. Koch nostaa mielenkiintoisesti esiin myös hahmojen pimeän puolen.

En oikeasti tiedä miksi olin suhtautunut tähän kirjaan nahkeahkosti. Ehkä se johtuu tuosta kansikuvasta, joka on minun makuuni hieman kuivahko, tylsä ja luotaantyöntävä, vaikkakin sillä on hyvä konteksti itse juoneen mielestäni. Onneksi kuitenkin päätin kokeilla tätä, olisi muuten taas kerran jäänyt hyvä teos lukematta.

♠♠♠♠

Rata

Tuuri, Antti: Rata

207 s., Otava 2010, 3. p.

Halusin lukea tähän väliin jonkin ohuen ja "helpon" kirjan, joten nappasin hyllystäni Antti Tuurin teoksen Rata. Ostin tämän joskus viime keväänä seurakunnan järjestämästä kirjamyynnistä, jossa jokainen kirja maksoi euron. Eipä tästä olisi kannattanut enempää maksaakaan. Siispä sanon teille: älkää tuhlatko aikaa tähän. Tai vastaavasti: jos joskus tulee univaikeuksia, niin kannattaa lukea tätä, sillä unen tulo on taattu.

Rata kertoo tammikuusta 1942, jolloin tehdään tuhoamisretki Muurmannin radalle. Kaksi pataljoonaa miehiä ja yli 250 hevosta matkaavat kovissa pakkasissa läpi tiettömien erämaiden kohti rataa, aikeinaan katkaista se ja pysäyttää venäläisten kuljetukset. Takakansi lupaa seuraavaa: "-- mestarillisesti hän kertoo vuoden 1942 tuhoamisretkestä äärimmäisissä olosuhteissa". Itse en nähnyt tässä mitään erityisen mestarillista.

Oikeasti en vieläkään ole selvillä siitä kuka tämä minäkertoja-päähenkilö oikeastaan on. Välillä tuli tunne, että onko se Tuuri itse, mutta se ei ole mahdollista: hän on syntynyt vuonna 1944. Teoksessa ei mainittu kuin korkeampiarvoisten sotilaiden nimiä, muut olivat nimetöntä massaa, mikä on mielestäni jotenkin aika tylsää.

Mitä tässä kirjassa sitten oikeasti tehdään. No hiihdetään, hiihdetään ja vielä kerran hiihdetään. Ja lepotauollakin tämä päähenkilö haluaa katsomaan toisessa pataljoonassa kulkevaa veljeään ja hiihtää tämän luo vapaaehtoisesti, vaikka juuri oli ollut niin rättipoikki. Hienoinen ristiriita vai? Niin ja sitten miehet palelevat ja syövät jäätynyttä sissimuonaa aika usein. Niin on juu varmasti ollut, mutta eikö tekstiä olisi voinut jotenkin elävöittää eikä vain "todeta" joka asian. Ja lisäksi en ymmärrä miksi juuri tämä päähenkilö muka joutuu miltei jokaisena yönä (jolloin tulenteko sallitaan) kipinämikon hommiin, jos omassa joukkueessa on miehiä hieman enemmän kuin yön tunneiksi tarvittaisiin.

Mielestäni tähän teokseen olisi voinut liittää kartan, koska ainakin minun on hyvin vaikea hahmottaa alueita ja paikkoja, jossa pataljoonat kulkevat. En ole koskaan ollut mikään huippuhyvä maantiedossa ja on aika tylsää, kun ei osaa arvioida missä tämän teoksen tapahtumat tapahtuvat.

Jos tässä teoksessa on jotain hyvää, niin Tuuri todella saa lukijansa tuntemaan sen kylmyyden ja pakkasen, jossa miehet palelevat. Sen osion hän on kuvannut siis melko mainiosti. Lisäksi hän nostaa esiin suomalaisten venäläisten varalle asentamien miinojen ja ansojen käyttöä, joka ainakin minua hieman kylmää. Se tuo esiin sodan raadollisuuden, sen että todella haluttiin tappaa puolin ja toisin.

Teos loppuu mielestäni kuin kanan lento, eikä viimeisestä osasta saa selkoa: miksi näin toimittiin ja mitä siitä seurasi. Teos vain loppuu. Tämän teoksen luettuani en oikein ymmärrä miksi Antti Tuuri on niin suosittu. Minulla on TBR100 -listallani toinen Tuurin teos, joten tulen vielä sen joskus lukemaan: mutta en kyllä odota sitä mitenkään innolla.

♠