Kuukauden luetut ja kuulumisia

Kesäkuussa luin yhteensä 14 kirjaa, joista kolme oli lastenkirjoja ja kolme nuortenkirjoja. Lisäksi tuohon lukuun mahtuu myös dekkari, sarjakuvateos, historiaa ja romantiikkaa. Aika monipuolinen saldo siis, vaikka kuun puolivälissä hieman näyttikin siltä, että kuukauden kirjasaldo jää aika pieneksi. Loppukuun aikana kuitenkin innostuin ja tässä on tulos eli nämä kirjat luin:

Linda Olsson: Sonaatti Miriamille

Anni Nykänen: Mummo 2

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa

Enni Mustonen: Yllätysperintö

Mauri Kunnas: Koiramäen lapset ja näkki

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri

Laila Hirvisaari: Myrskypilvet

Bernhard Schlink: Kotiinpaluu

Vilja-Tuulia Huotarinen: valoa valoa valoa

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

Tuija Lehtinen: Vaniljasyndrooma

Arvi Arjatsalo: Auringonvärinen kissa

Laila Hirvisaari: Satakielimetsä

Anu Jaantila: Jenkkivuosi

Kesäkuu oli minulle harvinaisen tapahtumarikas kuukausi. Olin töissä  kukkamyynnissä ja työt loppuivat paljon aikaisemmin kuin muina vuosina, jo 15. päivä, joten minulla on ollut tässä reilut kaksi viikkoa lomaa. Yleensä en lomalla tee mitään ihmeellistä, mutta tänä vuonna tein poikkeuksen. Loman aikana minä opettelin käyttämään pirtelökonettani, kävin ostoksilla kaverin kanssa, tsekkasin kahden naapurikunnan/-kaupungin kirjastot ja etenkin lastenosastot, kävin kirppiksellä (saldona pari Laila Hirvisaaren kirjaa ja lasten kuvakirja), kiertelin toisen kirjaston liepeiltä löytyvällä museoalueella, tein toisen retken museoon sen ollessa auki, kävin samalla reissulla karkkikaupassa ja ostin nekkuja, mansikkakaramelleja ja toffeeta, kävin elokuvissa teatterin Leffaviikon kunniaksi, heitin talviturkkini äitini mummolan mailla olevassa lammessa ja ostin elämäni ensimmäisen ikioman mansikkalaatikon ja söin mahani kipeäksi mansikoista. Lisäksi kesäkuussa ostin tomaatintaimia työpaikaltani ja istutin ne. Näyttää siltä, että satoa on tulossa jo melko pian!

Huomenna loma loppuu ja aloitan työt yhdessä naapurikaupungin lähikirjastossa, olin siellä töissä jo viime kesänä. Paikka on siis tuttu ja odotan kyllä töiden alkamista innolla. Se on kai merkki siitä, että olen todellakin oikealla alalla. :) Torstaina pääsen pitämään satutuntia yhdessä toisen työntekijän kanssa. Ehkä kirjoittelen siitä jotain tännekin sitten. 

Hauskaa heinäkuuta kaikille!

Jenkkivuosi

Anu Jaantila: Jenkkivuosi

191 s., Otava 1992, 3.p.

1.p. 1979

kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen

Mieleni on jo pitkään tehnyt lukea Anu Jaantilan nuortenkirja Jenkkivuosi, jonka olen kyllä lukenut aikaisemminkin muutamia vuosia sitten. Nuortenkirjavimmassani päätin tarttua tähän uudelleen, joten nappasin tämän hyllystäni, ja aion lukea myös seuraavat osat heti kun ehdin, sillä mielestäni Jenkkivuosi on kertakaikkisen mainio kirja.

Jenkkivuosi kertoo 17-vuotiaasta Sannasta, joka lähtee vaihto-oppilaaksi Michiganiin. Pikkukaupungissa hän tutustuu moniin uusiin ihmisiin, mutta tärkeimmäksi heistä nousee saman ikäinen musikaalinen ja lapsirakas Sam. Jenkkivuosi on eräänlainen kasvutarina ja samalla se on kirja ystävyydestä, amerikkalaisten nuorten elämänmenosta ja tapahtumarikkaasta vuodesta, joka jättää Sannaan pysyvät jäljet.

Tämä kirja on julkaistu ensimmäisen kerran yli 30 vuotta sitten, joten tässä on kyllä nähtävissä ajan kuluminen. On välillä jopa sangen huvittavaa lukea tekstiä, jossa selvitetään nykynuorelle (ja vanhemmallekin) päivänselviä asioita, kuten että Big Mac on kerroshampurilaisateria tai että mikä on Valentinen päivä. En pidä kuitenkaan tätä hienoista vanhanaikaisuutta pahana asiana, sillä tämän kirjan huumori, menevyys ja tunnelma yleensäkin ovat hyvin onnistuneita ja kiehtovat nykylukijaakin hyvin. Tämän kirjan tapahtumat voisi ainakin osittain kuvitella nykyaikaankin, mutta ei ihan kaikkea ehkä kumminkaan. Tässä on siis myös tiettyä ajattomuutta.

Mielestäni Jaantila käyttää hauskaa ja sujuvaa kieltä, mikä varmasti vetoaa nuoriin lukijoihin minäkertojan käytön ohella. Jaantila on luonut Jenkkivuodesta uskottavan oloisen tarinan vaihto-oppilasvuodesta kaikkine uusine asioineen.

♠♠♠♠

Satakielimetsä

Laila Hietamies: Satakielimetsä

511 s., Otava 1996

kansi: Kari Piippo

Sain juuri luettua Laila Hirvisaaren Sonja -sarjan neljännen eli toiseksi viimeisen osan. Tämä kirja oli jotakin ihan muuta kuin olin odottanut. Se ei ollut sitä mihin olen tottunut Laila Hirvisaaren kirjoissa, sillä ensimmäistä kertaa huomasin kuvaan astuneen epäuskottavuuden. Hirvisaaren kirjojen suola ja sokeri ovat olleet niiden uskottavuus ja aitous, joten olen hieman pettynyt tähän teokseen.

Satakielimetsä kertoo Sonja Orbelianin elämästä ja koko Venäjän tilanteesta vuosina 1913-1916. Kuten nykyään tiedämme, tuolloin oli jo selkeästi nähtävillä tsaarinvallan heikkenemisen merkit. Se tuodaan myös tässä kirjassa selkeästi esiin paitsi tapahtumien myös asenteiden kuvauksessa ja pidän edelleen hyvin uskottavana tämän historiallisen ajanjakson kuvausta. Epäuskottavuus piilee Sonjan oman elämän käänteissä, sillä paljastuva suuri salaisuus on niin jotenkin yllättävä ja shokeeraava, että sellaista on vaikea sulattaa noin vain.  Tämä salaisuus on oikeasti todella epäuskottava, ei sellaista voisi oikeasti tapahtua ainakaan minun mielestäni. Salaisuuden paljastuminen muuttaa monia asioita ja samalla koko päähenkilön elämää. Sonja vaipuu aluksi synkkyyteen ja itsesääliin, mutta lopuksi päättää unohtaa koko asian miltei täysin. En ymmärrä ensinkään, että miten sellaisen asian unohtaminen ja mielenrauhan saavuttaminen niin pian voisi olla mahdollista. Tietysti toiset ovat lujia, mutta kumminkin!

Se mistä olen erityisen iloinen tässä kirjassa, on se, että Hirvisaari hieman korjaa Myrskypilvissä esiintyneitä virheitä tai ristiriitoja ja selittää ne paremmin auki. Ilman tuota suurta salaisuutta tämä kirja olisi siis melko mainio teos ja onkin sääli, että epäuskottavuus tietyissä asioissa vaikuttaa kovasti koko lukuelämykseen. Odotan mielenkiinnolla sarjan viimeisen osan lukemista, sillä aivan kaikki vaietut asiat eivät tässäkään osassa tulleet vielä sanotuiksi. Toivottavasti viimeinen osa tyydyttää uteliaisuuteni uskottavammin kuin Satakielimetsä.

♠♠♠

Auringonvärinen kissa

Arvi Arjatsalo (teksti) & Kristiina Louhi (kuvitus): Auringonvärinen kissa

?  s., Sanomaprint/Lasten oma kirjakerho 1990

Kävin maanantaina kirppiksellä kiertelemässä ja bongasin sieltä tämän todella hyväkuntoisen kuvakirjan Auringonvärinen kissa. Koska olen suunnaton Kristiina Louhi -fani, niin pakkohan tämä kirja oli ostaa eikä hintakaan ollut kuin euron. Myös kirjan juoni vaikutti mielenkiintoiselta, joten siis miksipä ei.

Auringonvärinen kissa kertoo Tanusta, jonka lemmikkikissa Kultapallo on ollut kadoksissa jo kolme päivää. Tanu on lohduton, mutta onneksi isä on laittanut lehteen ilmoituksen kadonneesta lemmikistä ja ajatus Kultapallon löytymisestä ei enää tunnukaan niin mahdottomalta. Ja puhelin soikin ja Kultapallon tuntomerkkejä vastaava kissa on löytynyt. Vaan kissa ei olekaan suloinen pieni tyttökissa vaan surkean näköinen iso kollikissa. Kissa tuntuu tahtovan Tanun lemmikiksi, sillä joka paikassa minne perhe menee ilmoituksen perusteella, on vastassa sama kollikissa.

Tämä kirja on mielestäni hyvin koskettava. Pelkkä ajatuskin siitä, että omat kissani pääsisivät karkuun ja en tietäisi missä ne ovat tai mitä on tapahtunut, on sietämätön. Pystyn myös ymmärtämään lapsen surun ja ikävän lemmikkiä kohtaan, sillä minulla on siitä kokemusta lapsuusvuosiltani. Mielestäni Arjatsalo käsittelee asiaa hyvin ja aidosti ja Louhen kuvitus täydentään sanoja mainiosti. Kirja on lämminhenkinen kokonaisuus, jossa on myös jonkinlainen opetus: myös lapsi ansaitsee kuulla totuuden eikä hänelle saisi uskotella mitään vain siksi, että lapselle tulisi parempi mieli. Suru kasvattaa ja totuus helpottaa, vaikka aluksi tuntuisikin pahalta.

Kirjan lopussa kerrotaan, että tämä tarina on tosi. Ehkä juuri siksi se on niin aidon tuntuinen.

arvosanoittamaton

---

Meidän auringonvärinen kissa oli nimeltään Roope. Se ilmestyi surkeana kulkukissana kotipihaani ja oli tavattoman ihmisystävällinen, utelias ja rohkea. Roope kotiutui meille eikä kukaan tuntunut sitä kaipaavan. Kerran se katosi ja lopuksi löytyikin noin kilometrin päästä kotoa ylittämässä suojatietä S-marketin ja postin välissä. Roope tuotiin kotiin, mutta kollikissa jatkoi retkiään, sillä kulkuria oli mahdoton enää opettaa valjaille. Sitten Roope katosi toisen kerran ja äitini sai tietää, että eräs saman kadun asukki oli saattanut tehdä kissalle jotain. Mies oli ampunut Roopen vain siksi, että kissa vaani hänen lintulaudallaan ruokailevia lintuja. Ja se tuntui todella pahalta ja ei sitä voi koskaan unohtaa, mutta totuus helpotti: ainakin me tiedämme mitä tapahtui ja kissa saatiin haudatuksi eikä enää tarvinnut miettiä mitä tapahtui. Tämä kirja nostatti taas kaikki muistot mieleen, vaikka tapahtumasta on jo melkein kymmenen vuotta. Roope oli hieno kissa ja elää aina muistoissani. ♥

Vaniljasyndrooma

Tuija Lehtinen: Vaniljasyndrooma

310 s., Seven-pokkarit (Otava), 2006

1. sidottu p. 1990

kansi: Julia Vuori

Tuija Lehtisen nuortenkirja Vaniljasyndrooma on odotellut hyllyssäni lukemista vuosikausia, aina siitä lähtien kun luin tämä pokkaripainos ilmestyi. Sain sen muistaakseni hyvityslahjaksi SistersClubista, kun toimituksissa oli jotain häikkää tai saatu tuote oli virheellinen. Niin tai näin, ei tämä kirja ole inspiroinut minua mitenkään suuresti koko aikana. Nyt yhtäkkiä nuortenkirjavimmassani päätin kokeilla lukea tätä, tosin suhtauduin hieman skeptisesti koska olin sivun taitoksesta päätellen joskus yrittänyt ja jäänyt sivulle 16. Tällä kerralla Vaniljasyndrooma imaisi minut ihan täysillä mukaansa!

Vaniljasyndrooma kertoo 16-17-vuotiaasta Millistä, joka on matemaattisesti äärimmäisen lahjakkaiden vanhempien ainut lapsi. Millin äiti on määrätietoinen persoona, joka ei suostu uskomaan, että tyttärellä ei kerta kaikkiaan ole heidän matemaattisia lahjojaan. Milli on mallikelpoinen tyttö, joka ei kapinoi ja menee jopa lukion matikkalinjalle, koska äiti on niin päättänyt. Naapurikaupunkiin paremman opetuksen perässä muuttanut Milli kokee kuitenkin ahaa-elämyksen ja alkaa kapinoida kaikkea tavallista ja säännönmukaista vastaan.

Alussa Milli tuntui minusta hieman liiankin kiltiltä hahmolta ja oli jotenkin painostavaa lukea siitä miten hänen äitinsä määrää kaikesta. Kirja on kerrottu Millin näkökulmasta ja hänen erinomainen itseironiansa, suoruutensa ja sutjakkaat ajatuksensa sekä sanavalintansa kuitenkin pitävät mielenkiintoa yllä ja huomasin useampaan otteeseen jopa nauravani ihan ääneen. Kirja etenee sujuvasti ja aika aidon tuntuisesti, vaikka on tässä hieman epätodellisiakin piirteitä. Ne eivät kuitenkaan haittaa, sillä Millin kasvutarina on mielenkiintoista luettavaa. Värikkäät hahmot, hienoinen romanttinen tunnelma ja huumori luovat vetävän ja onnistuneen juonen. Kirjasta huomaa kyllä, että maailmanmeno on muuttunut sitten vuoden 1990, mutta silti tuntuu, että aika ei ole päässyt puraisemaan tätä kirjaa. Mielestäni tämä on kokonaisuutena todella hyvä nuortenkirja pienistä epäaitouksista huolimatta.

Loppuun vielä ote takakannesta: "Mä olin silti kutakuinkin tyytyväinen elämääni, vaikka olin paksu, tavallinen, kiltti ja matikassa tyhmä. -- Kunnes mä ykskaks koin herätyksen. Petteri Punakuontalo, mun pahin vihollinen, sen sanoi: Mä kärsin vaniljasyndroomasta josta oli hyvin vaikea parantua. Mä aloin kapinoida, mutta mä olin syvällä vaniljassa."

♠♠♠♠½

Pessi ja Illusia

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

240 s, WSOY 2001, 1. p. 1944

kansi ja kuvitus: Kristina Segercrantz

Yrjö Kokon Pessi ja Illusia on ollut lukulistallani jo ties kuinka kauan. Kirjastossa päätin hetken mielijohteesta lainata sen juhannuslukemiseksi ja niinpä luin sekä juhannusaattona että -päivänä lasten satukirjaa, kun muut olivat sillä välin ties missä. Jokainen viettää juhannusta tavallaan tai on viettämättä ja täytyy sanoa, että Pessi ja Illusia on jokseenkin erinomainen juhannuskirja juonessa selkeästi näkyvän luonnon läsnäolon vuoksi.

Helmikuussa yksi  lasten- ja nuortenkirjastotyön kurssin ryhmäkavereistani aikoi vinkata tämän tokaluokkalaisille. Opettaja kehotti harkitsemaan ja jäin miettimään, että mistä syystä. Okei, kirja on sangen paksu ja ehkä hieman vaativa siinä suhteessa, mutta ei kai se voi olla syynä? Sitä paitsi kaupunginkirjaston lukulistoilla sitä suositeltiin tokaluokkalaiselle! Ja nyt kirjan luettuani ymmärrän kyllä selkeästi, että ei tämä ihan niin pienten lasten kirja ole.

Pessi ja Illusia on satu metsänpeikosta ja sateenkaaren keijukaisesta. He tapaavat Illusian karattua kotoaan ja tultua ihmettelemään maanpäällistä elämää. Yhdessä he tapaavat erilaisia eläimiä, kohtaavat erilaisia ilmiöitä ja oppivat paljon uutta rakkaudesta, ystävyydestä ja maailman menosta. Kokko on kirjoittanut teoksensa sota-aikana ja sota on tässä teoksessa hyvin vahvasti läsnä kuin myös pahuus, ilkeys, suru ja vastoinkäymisetkin. Siitä syystä ajattelen nyt, että tämä kirja olisi liian vaikea ymmärrettävä ja käsiteltävä useimmalle tokaluokkalaiselle. Itsekin välillä havahduin pohtimaan, että huhhuh miten rehellistä tekstiä, vaikka Kokko siirtääkin ihmismaailman totuuksia eläinmaailmaan ja siten ehkä hieman pehmentää asioita.

Tämä kirja on alunperin tarkoitettu lähinnä aikuisille lukijoille ja sen kyllä huomaa vielä tästä Kokon lapsille muokkaamasta versiostakin. Moni asia on sellainen, että lapsen olisi varmaankin vaikea käsitellä tätä ainakin yksin lukiessaan ja aikuisen pitäisi olla mukana lukukokemuksessa. Ehkä lapsi ei kiinnittäisi huomiota asioiden raakuuteen, ehkä kaikki tuntuisi vain jännittävältä. Mutta kumminkin petoeläimien toiminta ja eläinten kuolemat ja eläinmaailman julmuus on kyllä mielestäni vähän turhan tarkkaan kuvattu ainakin pienten lasten kannalta. Samoin mielestäni on ristiriitaista, että päähenkilöt tuntuvat lapsilta, mutta kuitenkin heidän elämässään on aikuisten elämän käänteitä.

Kristina Segercrantzin kuvitus tälle kirjalle on aivan mainio, se herättää Kokon sanat henkiin entistä voimakkaammin. Kuvitus on herkkävireinen ja kauniisti väritetty, hienopiirteinen ja samalla kumminkin pystyy ilmentämään myös raakuutta, jota kirja käsittelee. Sekä kuvat että tarina toimivat hyvin yhteen ja pidin tästä kirjasta aika paljon sen "shokeeraavuudesta" huolimatta. Jotain tässä kumminkin on sellaista, mitä en odottanut ja mikä ei oikein innosta. En osaa edes antaa tälle kirjalle nyt pisteitä, sillä niin kahtiajakoinen mielialani on tämän lukemisen jälkeen.

Summa summarum voisi olla, että Kokon satu on erinomaisesti keksitty, mutta kumminkin yllättävän raaka ja samaan aikaan kaunis luonnon-, ystävyyden- ja rakkaudenkuvauksineen. On hienoa, että Kokko on kirjoittanut tähän mukaan paljon erilaisia ajatuksiaan maailman menosta, mutta ne ovat kumminkin hieman liian suoria satukirjaan minun mielestäni.

arvosanoittamaton