Sotamorsian

Mauri Paasilinna: Sotamorsian

384 s., Gummerus 2004

Törmäsin kerran jossakin blogissa päivityksen, jossa oli arviot koko tästä Mauri Paasilinnan sarjasta, jonka Sotamorsian aloittaa. En pysyt enää parhaalla pääkopan kovalevyn tarkistamisellakaan muistamaan mikä blogi oli kyseessä, mutta joka tapauksessa kyseisen postauksen kautta kiinnostuin näistä kirjoista. Sitten unohdin koko sarjan ja törmäsin niihin sattumalta kirjastossa ja lainasin ekan osan, mutta nyt tiedän kyllä lukevani vielä muutkin osat. Jos joku tunnistaa itsensä kiinnostukseni herättäneen postauksen kirjoittaneeksi, niin kommentoi toki. :)

Sotamorsian sijoittuu jatkosodan aikaan Rovaniemelle, jonne alkaa saapua saksalaisia sotilaita sankoin joukoin. Jotkut alkavat jo povata sodan puhkeamista, mikä sitten todella tapahtuukin. Päähenkilöinä nähdään paikkakuntalainen ylioppilas Eila Leppänen sekä hänen sulhasensa, kuorma-autonkuljettaja Veikko Valkama. Sodan syttyessä Veikko lähtee rintamalle ja Eila jää kotiin päästen töihin saksalaisten esikuntaan. Siellä häneen kiinnittää huomiota eräs saksalainen upseeri.

Tämä teos on kuvaus siitä millaisten ristiriitaisten tunteiden parissa niin kotirintamalla oleva Eila kuin sotatantereella taisteleva Veikkokin painiskelee. Mauri Paasilinna kuvaa hienosti erilaisia tuntemuksia ja ajatuksia erilaisilta kanteilta, hänellä on taito laittaa lukijansa ajattelemaan asioita ja samalla hän tuo hahmojensa tuntemukset hyvin lähelle lukijaa. Pidin tässä teoksessa myös siitä, että Paasilinna on istuttanut Veikon hahmoon ajatuksen siitä, että vihollinenkin on kuitenkin vain ihminen, jolla on toiveita, tulevaisuudensuunnitelmia ja unelmia. Paasilinna kirjoittaa rehellisesti ja välillä jopa hämmästyttää lukijansa suoruudellaan, vaikka toki täytyy muistaa kyseessä olevan kaunokirjallinen teos.

Aluksi kirjan lukeminen eteni kuin täi tervassa konsanaan, mutta pääsin kuitenkin kiinni hahmoihin ja annoin tarinan viedä. Välillä juoni hieman töksähti mielestäni tai jokin asia meni vähän ohi ja tajusin sen vasta asian tullessa uudelleen esille. En tiedä ärsyttikö tai haittasiko se minua, mutta ihmettelin aina suuresti miten en heti sitä hoksannut: vaikka ei sitä kyllä aina suoraan sanottukaan.

Myös henkilöhahmot herättivät minussa tunteita. Tunsin jonkinlaista myötätuntoa Veikkoa kohtaan ja inhosin Eilaa. Oikeasti minulle yhtäkkiä selvisi millainen nirppanokka ja hienohelma hän muka oli, vaikka ei oikeasti ollut yhtään muita parempi tai kummempi. Samoin niskavillani nousivat pystyyn, kun Eila tavallaan käänsi selkänsä ystävälleen hädän hetkellä, mokomakin! Samoin Eilan isä Eino oli ärsyttävä kiihkoilija ja hänellä oli omituisia kylmääviä ajatuksia ihmisten sulkemisesta leireille natsisaksan mallin mukaan. Hyhhyi. Eilan Aili-äiti sen sijaan keräsi sympatiani ja toivoinkin hänen vielä oikein kunnolla ärähtävän miehelleen ja näyttävän kuka on kuka. Voisin ruotia hahmoja enemmänkin, mutta taidan jättää sen tekemättä, ettei kukaan spoilaannu.

Onnistunut teos siis, nostatti tunteita ja piti mielenkiinnon yllä. Seuraavat osat lukuun vaan.

♠♠♠♠