Pihkatappi

Antti Heikkinen: Pihkatappi

276 s., Siltala 2013

Antti Heikkisen esikoisteos Pihkatappi olisi varmaankin jäänyt minulta lukematta, ellen olisi saanut siitä niinkin painavaa suositusta kuin veikkausta päätyä jopa Finlandia-ehdokkaaksi. Kirjallisuuspiirimme vetäjä tästä puhui ja entinen vetäjä komppasi mukana, joten mielenkiintoni oli taattu. Samaten yksi asiakas töissä sanoi, että tässä oli todella mielenkiintoinen kirja. Bingo, niin todella olikin. Vaikka Pihkatappi ei Finlandiaa päässytkään havittelemaan, on sen ansiot silti kiistattomat. Olen varma, että Heikkisestä tullaan kuulemaan vielä.

Pihkatappi kertoo nuoresta miehestä, Jussista, joka lähti maalta kaupunkiin ja jätti taakseen niin hänelle suunnitellun maanviljelijän ammatin kuin kotitilansa ja isänsä. Teos on Jussin minä-muotoinen tilitys ja kirjanraakile, jossa hän kertoo paitsi oman elämänsä myös sukunsa menneisyydessä kohtaamista käännekohdista. Tarina liikkuu kahdessa ajassa eli Jussin elämän nykyhetkessä ja kirjaksi muotoutuvassa menneisyydessä.

En tiedä millä tavalla kuvailisin tätä teosta. Tässä oli jotakin sellaista, mikä tavoittaa lukijan. Heikkinen on kirjoittanut kirjansa melko vakavin vedoin, mutta huumoriakin tästä kirjasta löytyy jopa ihan nauruksi asti. Erilaiset hahmot tuovat tapoineen ja puheineen tarinaan väriä ja samoin tekee myös Jussin tapa kuvailla näitä asioita. Teksti pysyy hyvin kasassa ja on sujuvaa, mutta minulle tuotti kyllä savon murteella kirjoitettujen osien lukeminen välillä vaikeuksia. Kyse ei ollut siitä ettenkö ymmärtäisi mistä on kyse, vaan lähinnä siitä että vierasta murretta oli tuskastuttavan hidasta lukea. Murteen käyttö kuitenkin tuo tähän teokseen sitä maanläheistä ja rouheaa elämänmakua, jota voi kuvitellakin löytyvän pitkälti maaseutuympyröissä liikkuvalta teokselta. Kokonaisuus siis puoltaa tuota ratkaisua täysin.

Tässä kirjassa oli myös jotakin sellaista, joka kosketti minua. Äidittömän pikkupojan elämä, lapsen saumaton kiintymys isään, epäoikeudenmukaisuudet ja menneisyyden tapahtumat, jotka eivät anna rauhaa, olivat jotenkin hyvin voimakkaasti mutta silti ylitunteellisuutta välttäen kuvattuja asioita. Ne vavahduttivat ja vaikuttivat, ja Jussin tarinaa halusi lukea lisää ja lisää. Heikkisellä on selkeästi taito kuvata tunteita vähäeleisesti ja samalla syvästi.

Minuun tämä kohtalonsa omiin käsiinsä ottaneen Jussin tarina teki vaikutuksen. Aihe tuntui aluksi hieman kuivalta kapinoinnilta, mutta tässä kirjassa se kuitenkin toimii hyvin ja sopii eri-ikäisille lukijoille. Voin rehellisesti sanoa, että tämä kirja on tasapainoinen kokonaisuus kaikin tavoin.

♠♠♠♠½